S
sitä vaan että
Vieras
Niin en olisi koskaan uskonut, että minusta tulee ihmisvihaaja.
Ennen pidin ihmisistä, ajattelin, että kaikki ovat erilaisia ja antaa kaikkien kukkien kukkia. Sitten menetin kymmenen ihmistä lähipiiristäni, osan vei kuolema ja osan muut ihmiselon tragediat. Sitten lapseni sairastui ja sairasti kolme vuotta.
Haimme apua joka paikasta, emme saaneet apua. Sairastuin itse ja hain apua, en sitä saanut. Mieheni sairastui, haki apua eikä sitä saanut.
Olemme hakeneet apua terveydenhuollosta ja sosiaalipuolelta, perheneuvolasta. Emmekä ole saaneet konkreettista apua.
Tätä on nyt kestänyt lähes viisi vuotta. Ensiksi yritin avautua asioista ystävilleni ja vain huomatakseni, että heitä kiinnosta. Mutta kyllä heitä on kiinnostanut kutsua minua remontoimaan, hoitamaan lapsiaa ja lohduttamaan kun oma puoliso on lähtenyt.
Apua saimme vasta kun otimme lainaa ja menin yksityiselle lääkärille.
Varaa oli hoitaa vain lapsi, joten hoidimme hänet. Paras sijoitus mitä olen kuunaan tehnyt.
Olemme sanoneet kertoneet hoitaville tahoille kuinka uupuneita olemme ja että perheemme tarvitsee kipeästi apua. Lupasit soittaa meille perheneuvolasta maanantaina. Eivät soittaneet, koska ei kiinnosta, tai ei ole resursseja.
Vituttaa ihmiset jotka facebook päivityksissään haukkuivat äitiä joka ajoi lapsineen päin bussia. Haukkuivat raukaksi ja paskaksi. Miksei tämä äiti ollut hakenut apua? Oliko liian ylpeä hakeakseen apua? Apua saa jos vain pyytää.
Ihan vain tiedoksenne ei saa. Mies sanoi suoraan lääkärille yksityisellä lääkäriasemalla, että jos meitä ei nyt auteta niin meidän perhe on seuraava perhe jonka tapaus on iltapäivälehtien sivuilla.
Onneksi saimme apua ja lapsi sai tuskaalliseen vaivaansa lääkkeet 3 vuoden sairastamisen jälkeen. 3 vuoden taistelu lapsen terveydestä ja menetettyjen omaisten aiheuttama tuska panee ihmisen ihan helvetin koville.
Ja se että ne niin kutsutut ystävät lohduttavat vain sanoilla: lähdeppä kuule joku kerta lenkille, niin sinne ne kuule jää ne surut ja murheet.
Oikeasti ei jää. Vaikka vittu juoksisin maailman ympäri niin ne murheet ei katoa. Lapsi ei koe ihme paranemista, en minä, enkä mieheni.
Ihmisten kommentit on niin syvältä ja niin julmia, että mietin kohteleeko elämä heitä koskaan kovalla kädellä vai ovat saaneet aina kasvaa pumpulissa vuoratussa tynnyrissä.
On illuusio että kun opiskelet, teet työtä, maksat verosi niin saat Suomessa apua kun tarvitset. Et saa, et saa vaikka itkisit verta. Perhe ei saa apua, vaikka tilanne olisi kuinka paha. Vaikka kuinka anelisi apua. Mä niin ymmärrän sitä naista joka ajoi lapset kyydissä bussin eteen.
Inhoan millainen minusta on tullut, inhoan ihmisvihaani, mutta minkä tälle voi kun kaikki luottamus ihmisiin ja yhteiskuntaan ja ihmiskuntaan on mennyt.
Rakastan kyllä perhettäni, enemmän kuin mitään ja on olemassa muutama läheinen ihminen. Mutta muuten vaakakuppi on todella väärällä laidalla.
Ikuisesti misantrooppiko? Toivon etten olisi...
Ennen pidin ihmisistä, ajattelin, että kaikki ovat erilaisia ja antaa kaikkien kukkien kukkia. Sitten menetin kymmenen ihmistä lähipiiristäni, osan vei kuolema ja osan muut ihmiselon tragediat. Sitten lapseni sairastui ja sairasti kolme vuotta.
Haimme apua joka paikasta, emme saaneet apua. Sairastuin itse ja hain apua, en sitä saanut. Mieheni sairastui, haki apua eikä sitä saanut.
Olemme hakeneet apua terveydenhuollosta ja sosiaalipuolelta, perheneuvolasta. Emmekä ole saaneet konkreettista apua.
Tätä on nyt kestänyt lähes viisi vuotta. Ensiksi yritin avautua asioista ystävilleni ja vain huomatakseni, että heitä kiinnosta. Mutta kyllä heitä on kiinnostanut kutsua minua remontoimaan, hoitamaan lapsiaa ja lohduttamaan kun oma puoliso on lähtenyt.
Apua saimme vasta kun otimme lainaa ja menin yksityiselle lääkärille.
Varaa oli hoitaa vain lapsi, joten hoidimme hänet. Paras sijoitus mitä olen kuunaan tehnyt.
Olemme sanoneet kertoneet hoitaville tahoille kuinka uupuneita olemme ja että perheemme tarvitsee kipeästi apua. Lupasit soittaa meille perheneuvolasta maanantaina. Eivät soittaneet, koska ei kiinnosta, tai ei ole resursseja.
Vituttaa ihmiset jotka facebook päivityksissään haukkuivat äitiä joka ajoi lapsineen päin bussia. Haukkuivat raukaksi ja paskaksi. Miksei tämä äiti ollut hakenut apua? Oliko liian ylpeä hakeakseen apua? Apua saa jos vain pyytää.
Ihan vain tiedoksenne ei saa. Mies sanoi suoraan lääkärille yksityisellä lääkäriasemalla, että jos meitä ei nyt auteta niin meidän perhe on seuraava perhe jonka tapaus on iltapäivälehtien sivuilla.
Onneksi saimme apua ja lapsi sai tuskaalliseen vaivaansa lääkkeet 3 vuoden sairastamisen jälkeen. 3 vuoden taistelu lapsen terveydestä ja menetettyjen omaisten aiheuttama tuska panee ihmisen ihan helvetin koville.
Ja se että ne niin kutsutut ystävät lohduttavat vain sanoilla: lähdeppä kuule joku kerta lenkille, niin sinne ne kuule jää ne surut ja murheet.
Oikeasti ei jää. Vaikka vittu juoksisin maailman ympäri niin ne murheet ei katoa. Lapsi ei koe ihme paranemista, en minä, enkä mieheni.
Ihmisten kommentit on niin syvältä ja niin julmia, että mietin kohteleeko elämä heitä koskaan kovalla kädellä vai ovat saaneet aina kasvaa pumpulissa vuoratussa tynnyrissä.
On illuusio että kun opiskelet, teet työtä, maksat verosi niin saat Suomessa apua kun tarvitset. Et saa, et saa vaikka itkisit verta. Perhe ei saa apua, vaikka tilanne olisi kuinka paha. Vaikka kuinka anelisi apua. Mä niin ymmärrän sitä naista joka ajoi lapset kyydissä bussin eteen.
Inhoan millainen minusta on tullut, inhoan ihmisvihaani, mutta minkä tälle voi kun kaikki luottamus ihmisiin ja yhteiskuntaan ja ihmiskuntaan on mennyt.
Rakastan kyllä perhettäni, enemmän kuin mitään ja on olemassa muutama läheinen ihminen. Mutta muuten vaakakuppi on todella väärällä laidalla.
Ikuisesti misantrooppiko? Toivon etten olisi...
