R
Runqvist
Vieras
Koitin etsiä, mutta oikein mitään muuta kuin vanhaa tekstiä ei löytynyt, jopa Vapaa kattokin näyttää pistäneen pillit pussiin..
Tässä nyt kuitenkin euroopan komission journalismikilpailun päävoittaja teksti, niin on jotain muisteltavaa!
Ei-toivottu kansa
He ovat rikollisia, he häiriköivät, he varastavat. Näin sanotaan Itä-Euroopasta tulevista romaneista. Väitteet voivat pitää paikkansa, joidenkin osalta. Useimmat heistä ovat kuitenkin köyhiä ihmisiä, jotka uskoivat löytävänsä paremman elämän itselleen ja lapsilleen uudessa Euroopassa, jonka väitettiin olevan avoin kaikille.
Jeanette Björkqvist, teksti
Niklas Meltio, kuvat
Läs artikel på svenska: http://www.hbl.fi/text/inrikes/2010/10/20/w53410.php
Joskus tuuli puree todella kovaa. Se johtuu meren läheisyydestä.
Silloin ilmassa pyörii kuluneista pienistä grilleistä nousevan savun haju, johon voi sekoittua paistinperunoiden käry, joka tulee asuntovaunujen ulkopuolella nököttävien loppuun palvelleiden liesien päälle asetetuista pannuista.
Tämän keskellä seisoo Mona-Liisa, 63, ja taputtaa lieden levyä epäillen, lämmittääkö se edes hänen kahvivettään.
Rikki, sanoo leski, jolla on seitsemän lastenlapsesta huolehdittavanaan, ja kohauttaa alistuneena harteitaan.
Tarkistamme, että repaleisten sohvien, keikkuvien pöytien, sikin sokin pysäköityjen autojen, vaunujen ja sekavien tavararöykkiöiden keskelle sijoitettu vanha liesi on liitetty lähellä sijaitsevasta nuorisotalosta vedettyyn sähköroikkaan Helsingin Kalasatamassa.
Liesi saa virtaa. Se on vain hieman hidas.
Ei rikki? Bine, sanoo vanhus, halaa meitä ja raahustaa autolle hakemaan kahvijauhoa.
Sähköä, niin.
Yksi lukuisista itäeurooppalaisia romaneja käsittelevistä otsikoista kertoi, että nämä varastavat öisin sähköä Helsingin kaupungin tolpista Kauppatorilla.
Tällaiset yksittäiset tapaukset eivät kuitenkaan ole syynä siihen, että Suomi ja iso joukko muita EU:n jäsenvaltioita haluavat päästä heistä eroon.
Rajoittava linjamme perustuu enemmän kerjäämiseen, jonka ei katsota kuuluvan Suomen kaduille ja joka koetaan kiusalliseksi, ja vihjauksiin, että nämä ihmiset, jotka lähtivät liikkeelle Romanian ja Bulgarian liityttyä EU:hun vuonna 2007, ovat ihmiskaupan uhreja, ovat jossakin määrin mukana järjestäytyneissä rikollisliigoissa tai syyllistyvät ainakin myymälä-, tasku- ja laukkuvarkauksiin.
Siksi Suomi sanoo ei romaneille pääministeritasoa myöden.
On kyllä totta, että romanit ovat useissa tapauksissa syyllistyneet muun muassa lompakko- ja laukkuvarkauksiin. Osa tapauksista on johtanut jopa oikeudenkäyntiin saakka.
Konkreettista näyttöä poliisin yleisistä lausunnoista laajasta järjestäytyneestä rikollisuudesta romanien keskuudessa, joihin viranomaiset viittaavat aina puolustaessaan heidän karkottamistaan, ei kuitenkaan ole saatu, vaikka muun muassa Amnesty on useita kertoja pyytänyt sitä. Ei ole myöskään otettu kantaa siihen, että vaikka jotkut 200:sta tällä hetkellä Helsingissä oleskelevasta romanista ovat mukana epäilyttävässä toiminnassa, useimmat heistä ovat kuitenkin tavallisia köyhiä ja kouluja käymättömiä ihmisiä, jotka uskoivat elämän vauraammissa Euroopan maissa olevan siedettävämpää kuin se elämä, joka heillä on kotimaassaan.
Viranomaisten luovuus, kun he etsivät uusia keinoja päästä eroon näistä ihmisistä ja kerjäläisongelmasta, on melkein ihailtavaa.
Kerjääminen on yritetty kieltää lailla. Vanhempia on uhattu lasten huostaanotolla, jos he eivät palaa kotiin lastensa kanssa olosuhteisiin, jotka ovat vielä sietämättömämmät kuin viranomaisten lapsille sopimattomana ympäristönä pitämät likaiset asuntovaunut.
Heidät on syyllistetty julkisesti erilaisiin rikoksiin. Heitä on syytetty oleskelusta luvattomasti rakennetuissa leireissä. Heiltä on jopa kielletty kahden ulkokäymälän sijoittaminen alueelle, jolle vieri viereen sullotuissa asuntovaunuissa, autoissa ja itsenikkaroiduissa hökkeleissä erilaisia vaihtoehtoja kodeiksi asustavat ne viitisenkymmentä ihmistä, joiden nähdään joka päivä anelevan polvillaan almuja kaupungilla tai kuljeskelevan myymässä kielokimppuja viidellä, tai edes kahdella, eurolla.
Ikään kuin käymälä olisi niin suurta ylellisyyttä, että se houkuttelisi vielä enemmän romaneja Suomeen. Nyt puhumme ihmisistä, jotka ovat jo täällä. Vähin mitä voimme tehdä on huolehtia, että he voivat käydä WC:ssä, ottaa joskus suihkun, käydä tarvittaessa lääkärissä ja saada edes satunnaisia töitä ja niistä palkkaa, jotta heidän ei tarvitse kerjätä ja kerätä pulloja. Jos jätämme heidät kokonaan oman onnensa nojaan, yhä useampi heistä on todellisessa vaarassa ajautua rikollisiin piireihin, sanoo Keiju Oksanen, yksi Helsingissä romanien puolesta työskentelevistä nuorista aktivisteista.
He ovat antaneet romanien leiriytyä vanhan hylätyn punatiilisen rakennuksen pihalle, joka toimii varsinaisesti erilaisten aktivistien toimitiloina.
Nuoret ovat vapaaehtoisesti ilman viranomaisten tukea pikemminkin päinvastoin ajaneet vieraittensa asiaa ja yrittäneet erilaisten kaupungille tekemiensä aloitteiden välityksellä antaa apua niille, jotka tarvitsevat sitä. Viikoittaisissa kokouksissa, joihin myös alistetussa asemassa olevien naisten halutaan osallistuvan, selvitetään käytännön asioita. Kokouksissa käsitellään myös mahdollisia hämäräpuuhia. Jos kuullaan, että joku on yrittänyt hyötyä muiden leirin asukkaiden kustannuksella, kyseinen henkilö saa lähteä leiristä välittömästi.
Ongelmia on syntynyt muutamien leirin asukkaiden kanssa, jotka ovat yrittäneet kiristää rahaa toisilta, vieneet toisten kadulla kerjäämiä rahoja tai autoihin keräämää varastettua tavaraa.
Toistaiseksi mieshukka ei ole kuitenkaan ollut erityisen suurta.
Viranomaistaho puhuu ongelmista paljon. Me, jotka vietämme aikaa heidän kanssaan, olemme nähneet hyvin vähän konkreettisia todisteita siitä, että syytökset ihmiskaupasta ja rikollisuudesta pitäisivät paikkansa, sanoo Keiju Oksanen.
Yhdessä asvaltoidulle takapihalle sijoitetuista asuntovaunuista asuu 25-vuotias Prince ja hänen perheensä: vaimo Oprea, 3-vuotias Amalia, 1-vuotias Carina ja Diana-vauva, joka on kiedottu Naistenklinikan kellanvalkoisiin kapaloihin.
Äiti katsoo hellästi kahden päivän ikäistä, lyhyellä laverilla ahtaassa asuntovaunussa nukkuvaa nyyttiä.
Juuri nyt en voi mennä töihin. Minun on oltava vauvan kanssa, hän sanoo.
He sanovat niin. Että he menevät töihin.
Vaikka kaikkien niiden romanien unelma, joita tapaamme niiden viikkojen aikana, kun käymme tervehtimässä heitä, on saada siivota, rakentaa, kantaa, kuljettaa, poimia marjoja, tiskata tai tehdä mitä tahansa työtä kuukausipalkan eteen, useimmat heistä ovat jo oppineet, että maininta olen Romaniasta riittää, että raotettu ovi paukahtaa jälleen nopeasti kiinni.
Kuulin eräästä maaseudulla asuvasta naisesta, jolla oli useita vapaita maatalouteen, marjanpoimintaan ynnä muuhun liittyviä työpaikkoja. Keräsin rahaa voidakseni matkustaa sinne junalla. Kun hän kuuli, mistä olen, hän sanoi Työtä ei ole. Täällä on jo tarpeeksi monta venäläistä, sanoo Prince, joka on yksi harvoista tapaamistamme hyvää englantia puhuvista romaneista.
Äidille töihin meneminen tarkoittaa siis kerjäämistä. Isälle, joka on tällä hetkellä ainoa, joka tuo kolmilapsiseen perheeseen rahaa, työ tarkoittaa pullojen keräämistä.
Eräänä koleana sunnuntaipäivänä kiertelemme yhdessä Helsingin tyhjiä puistoja kymmenen tunnin ajan, joka on hänen työpäiviensä pituus. Kun kello lyö yhdeksän illalla, Princen saldona on punaiset, turvonneet ja kipeät nilkat likaisissa ja loppuunkuluneissa lenkkitossuissa ja 5,65 euron arvosta roskakoreista kaivettuja ja puistoista kerättyjä palautuspulloja. Kun velli- ja maito-ostokset kolmelle lapselle on tehty, jäljelle ei jää paljon aikuisten ruokaan.
Ehkä huomenna on parempi päivä, jos ilma lämpenee. Silloin puistoissa istuu enemmän juopottelijoita ja pulloja tulee enemmän, hän sanoo.
Tai sitten ei.
Yhä useammat romanit, jotka ovat kuulleet tästä rahankeräysmahdollisuudesta, kilpailevat nyt rinta rinnan köyhien suomalaisten kanssa, jotka yrittävät saada kasaan lisälantteja niukan toimeentulotuen lisäksi, kauniina kesäpäivinä kiihtyvässä pullosodassa.
Ihmiset eivät pidä siitä, että pyydän heidän pullojaan. Joskus he sanovat vittu ja polkevat pullon rikki eteeni. Joskus minun on otettava Cecilia mukaani, sillä vaimoni ei jaksa hoitaa kaikkia lapsia jatkuvasti yksin. Silloin ihmiset huutavat minulle, että käytän lapsiani rahan keräämiseen.
Kun on tarpeeksi köyhä, ylpeys on kuitenkin nieltävä romanit ovat erittäin ylpeää kansaa ja kestettävä kaikki se sonta, jota niskaan sataa sekä kaduilla että viranomaisten taholta.
Mitä vaihtoehtoja meillä on? Kotona ei ole mitään. Minne voimme mennä? Mitä voimme tehdä?
Nämä ovat kysymyksiä, joita kohtaamme monen monta kertaa hylätyllä takapihalla Helsingissä, missä kuusi ihmistä voi asua samassa autossa, vielä useammat voivat jakaa saman asuntovaunun ja vanha pariskunta voi asua kaikkien lastensa kanssa samassa, hylätyistä laudanpätkistä kyhäämässään puuhökkelissä.
Niin, mitä he voivat tehdä, kun tämä elämä on kaikesta huolimatta parempi vaihtoehto kuin palaaminen kotimaahan, jossa he eivät ole koskaan olleet toivottuja?
EU:ssa tunnetaan heidän ongelmansa. Vuonna 2005 Euroopan komissio vahvisti, että romanien kohtelu on yksi tärkeimmistä poliittisista, yhteiskunnallisista ja humanitaarisista kysymyksistä tämän päivän Euroopassa. EU:ssa on ainakin kaksi yhdenvertaista kohtelua koskevaa direktiiviä, joita voidaan soveltaa romaneihin. Lukemattomissa raporteissa, mietinnöissä ja poliittisissa julistuksissa käsitellään toimenpiteitä romanien kestämättömien elinolosuhteiden korjaamiseksi.
Tuskin mitään konkreettista on kuitenkaan tapahtunut siitä huolimatta, että ennen laajentumistaan EU jälleen kerran velvoitti uudet jäsenvaltiot korjaamaan romanien tilanteen.
Olemme jo Romanian kymmenen vuotta kestävän siirtymäajan (20052010) puolivälissä, mutta tähän mennessä EU:n vaatimukset eivät ole tehonneet. Romanit ovat Euroopan unionin vihatuin ja syrjityin etninen ryhmä, sanoi Euroopan romanikoalition Valeriu Nicolae niinkin myöhään kuin maaliskuussa.
Jotakin konkreettista on sentään tapahtunut.
Onhan muu Eurooppa, Suomi mukaan luettuna, saanut romanien köyhyysongelman kirjaimellisesti syliinsä ei-toivotun kansan käytettyä tilaisuutta hyväkseen ja lähtiessä etsimään siedettävämpää elämää, kun rajat avautuivat.
Euroopassa on nykyisin reilut kymmenen miljoonaa romania, joista useimmat asuvat Itä- ja Keski-Euroopassa sekä Balkanilla. Useimmissa maissa heitä kuitenkin pidetään hylkiöinä, ja he elävät ja heitä kohdellaan sen mukaisesti.
Slovakiassa ja Tekissä on joissakin paikoissa rakennettu muureja, jotka erottavat romanit gadjeista, muista kuin romaneista. Bulgariassa romaneilta on evätty sairaanhoito. Romaniassa seitsemän romanikotia kymmenestä on ilman juoksevaa vettä.
Useissa maissa romanien lapset sijoitetaan erillisiin kouluihin, joissa opetus on huonompaa. Romaniassa ja Tekissä romanilapsia on pantu jälkeenjääneille tarkoitettuihin kouluihin siitä huolimatta, että Euroopan unionin tuomioistuin vahvisti vuonna 2007, että tämä on vastoin oikeutta täysipainoiseen opetukseen.
Romaniassa viisitoista prosenttia romanilapsista ei käy lainkaan koulua. Jos he aloittavat koulunkäynnin, heillä on kuusi kertaa suurempi riski keskeyttää kuin enemmistöväestöllä. Euroopan neuvoston mukaan liki puolelta Romanian romanilta puuttuu syntymätodistus, koska heillä ei ole varaa ostaa sitä. Ilman syntymätodistusta he eivät saa koulu- tai työtodistuksia. Neljäsosalta puuttuu henkilöllisyystodistus, minkä vuoksi he eivät voi hakea opiskelupaikkaa, saada sairaanhoitoa tai asuntoa, eikä heitä hyväksytä sosiaalijärjestelmään.
Itäeurooppalaisilla romaneilla keskielinikä on nykyisin alle 60 vuotta, joka on Euroopan alhaisin.
Koska he eivät saa työpaikkoja, he elättävät itsensä tekemällä sellaista, mitä kukaan muu ei halua tehdä, esimerkiksi lajittelevat jätteitä.
Tai sitten he kerjäävät.
Krópoma pe-burrende. Sa-muro trajo, beshlem be chengede Haudatkaa minut seisaalleen, sillä olen koko elämäni ollut polvillani, sanoi eräs vanha Bulgarian romani kirjailija Isabel Fonsescalle, joka 90-luvun lopussa vietti paljon aikaa Itä-Euroopan ja Balkanin romanien joukossa.
Fonsesca kirjoitti kokemuksistaan kirjan Begrav mig stående (Hautaa minut seisaalleen), joka julkaistiin vuonna 1999 ja uutena laitoksena vuonna 2008. Hän kuvaa kirjassa romanikylien kurjuutta ja toivottomuutta, vanhempaa sukupolvea, joka ei ole koskaan kokenut gadjien kunnioitusta, ja nuoresta sukupolvesta, joka haluaa valloittaa takaisin kansansa historian ja rakentaa paremman ja arvokkaamman elämän itselleen ja lapsilleen.
Haluaisin asunnon, jossa meillä on oma huone, sillä olemme jo iso perhe.
500 eurolla kuukaudessa voisimme elää suhteellisen hyvin. Kotona Romaniassa en saa mitään työtä. Asumme samassa huoneessa vanhempieni ja sisarusteni kanssa. Haluaisin saada työtä, mitä tahansa, täällä Suomessa, sanoo Prince.
Ongelmana on, etteivät romanit ole tervetulleita mihinkään muuallekaan EU:n rajojen avautumisesta huolimatta, vaikka kaikilla pitäisi olla sama liikkumisvapaus.
Päinvastoin.
Kaikissa maissa, joissa heitä on istunut kaduilla paperimukit kädessään tai tyrkyttämässä ihmisille kukkasiaan, joskus liian tungettelevastikin, tai joissa jotkut heistä sitä ei käy kieltäminen ovat syyllistyneet myymälä-, laukku- tai taskuvarkauksiin, on syntynyt ongelmia, joita yritetään paniikinomaisesti ratkaista eri tavoin.
Italiassa romanien leirikyliä on hävitetty puskutraktoreilla tempauksissa, joissa Romanian kansalaisia, heidän joukossaan myös lapsia, on kuollut. Unkarissa on tapettu kymmenkunta romania viime vuosien aikana. Useita koteja on poltettu. Ranskassa heidät istutetaan lentokoneeseen mukanaan kirjekuori, joka sisältää 300 euroa aikuisille ja 100 euroa lapsille. Heidän palaamisensa estetään ottamalla ennen karkotusta sylkinäyte.
Pohjoismaista Ruotsi on aloittanut kerjäläisten karkottamisen sillä perusteella, että vetelehtiminen on ulkomaalaislain mukaan kielletty. Suomessa, samoin kuin Norjassa, poliitikot pohtivat parhaillaan mahdollisuuksia kerjäämisen kieltämiseen.
Esiin putkahtaa tasaiseen tahtiin myös uusia ehdotuksia, millä muilla tavoilla maastamme voitaisiin tehdä sellainen, ettei se houkuttele romaneja tulemaan tänne, ei kerjäämään sen paremmin kuin tekemään mitään muutakaan.
Päättäjät korostavat koko ajan, etteivät muut maat voi ratkaista tätä ongelmaa, vaan toimenpiteet täytyy keskittää romanien kotimaihin, ja että nämä toimenpiteet ovat tärkeitä ja kiireellisiä.
Sen jälkeen romanit passitetaan takaisin kotimaihinsa, jotka eivät ole missään vaiheessa osoittaneet vähäisintäkään mielenkiintoa tehdä jotakin heidän hyväkseen.
Ongelma syntyy siitä, kun kaikista hyvistä ideoista huolimatta, miten heidät saataisiin matkustamaan kotiin, ja huolimatta siitä että tavallisten kaupunkilaisten vastustus käy yhä kiivaammaksi, nämä ihmiset haluavat jääräpäisesti jäädä maahan.
Suomessa on hyvä. Bine. Paljon parempi kuin kotona, sanoo Julica, 53.
Hän laahautuu rautatieaseman pääsisäänkäynnin editse vaivalloisesti kainalosauvaansa nojaten. Vino asento saa hänet näyttämään paljon ikäistään vanhemmalta. Toisessa kädessä hän roikottaa rypistynyttä muovipussia täynnä kukkavihkoja, joita hän tarjoaa ystävällisesti ohi rientäville stressaantuneille kaupunkilaisille.
Useimmat eivät kiinnitä häneen mitään huomiota. Joku sanoo ei kiitos. Kukaan ei pysähdy.
Kaksi korttelia kauempana, seinän vierustalla Keskuskadulla, istuu hänen valkopartainen miehensä kaunis purkki edessään ja odottaa lantteja, jotka ovat käyneet yhä harvinaisemmiksi suomalaisten väsyessä kerjäläisiin ja kesävilinän tuodessa mukanaan kymmeniä uusia kerjäläisiä, jotka turhaan kokeilevat onneaan.
Kaksi euroa viidessä tunnissa. Meidän pitäisi kerätä rahaa kotiin lähetettäväksi, mutta kaikki menee ruokaan. Nyt emme voi edes matkustaa minnekään muualle, sillä meillä ei ole rahaa polttoaineeseen, sanoo Teresa, 23.
Suomi ei ole ollut sitä, mitä hän oli odottanut.
Hän oli kuvitellut voivansa kerätä rahaa kolmelle lapselleen, jotka odottavat kotona Romaniassa. Se kuvitelma kuitenkin murskaantui.
Toinen kuvitelma oli, että maassa, jossa ihmiset hänen mittapuunsa mukaan elävät yltäkylläisyydessä, tunnettaisiin sympatiaa niitä kohtaan, joilla ei ole yhtä hyvin. Sekin kuvitelma murskaantui.
Monet ovat hyvin vihaisia meille. He huutavat, että meidän on häivyttävä kotiin. Vartijat ja poliisit ajavat meidät pois, jos menemme sisään tai liian lähelle jotakin rakennusta. Saamme aivan liian vähän rahaa. Ehkä meitä on liian paljon?
Niin varmaan onkin. Viime viikkoina kaupunkilaiset ovat saaneet huomata, että paperimukien kanssa kerjäävien, kukkia myyvien tai pullokassien kanssa kuljeskelevien romanien määrä on jälleen kasvanut. Moni heistä istahtaa sen vuoksi autoonsa ja ajaa Turkuun, Tampereelle, Lahteen tai johonkin muuhun kaupunkiin, jossa on vähemmän tungosta.
Miehelläni ja minulla ei ole varaa ajaa minnekään. Asumme autossa, mutta meillä ei ole rahaa polttoaineeseen, sanoo Teresa.
Julica tyytyy niukkuuteen.
Olemme olleet täällä kolme vuotta ja aiomme jäädä. Täällä on hyvä. Joskus saan kuitenkin vain muutaman euron päivässä, ja ruoka on Suomessa kallista. Erittäin kallista, hän sanoo.
Hänelle hyvä tarkoittaa pikkiriikkistä hökkeliä, jonka leirin miehet ovat kyhänneet kokoon hylätystä puutavarasta. Hökkelin ulkopuolella heillä on liesi, ja ylellisyyttä on se, että puutavara riitti myös katon rakentamiseen lieden päälle. Katon ansiosta Julican, joka seisoo toisten naisten tavoin joka ilta ulkona lieden ääressä kokkaamassa kirjavalle joukolle sukulaisia ja tuttavia, ei tarvitse enää seistä sateessa valmistaessaan kananpoikaa, munakokkelia tai jotakin muuta, jonka aineksiin kulloinkin on varaa.
Illat leirissä, tai mitä nimitystä romanien tilapäisistä asuinolosuhteista sitten käytetäänkin, vietetään muutoin pääosin juttelemalla, pelaamalla jalkapalloa tai akkia, siivoamalla ja askaroimalla kodissa, joka on onnistuttu saamaan.
Miehet kokoontuvat mielellään muutaman olutpurkin ääreen, joskus he voivat tanssia auton stereolaitteista tulevan kovaäänisen musiikin tahtiin. Naiset pitävät kuria ympäriinsä juoksenteleville lapsille ja huolehtivat ruoanlaitosta, usein omiin ryhmiinsä vetäytyneinä.
Romanikulttuurissa on sisäänrakennettuja patriarkaalisia rakenteita, jotka eivät suinkaan ole ongelmattomia. Joissakin sisäänrakennetuissa rakenteissa esimerkiksi näkemystä, että koulutus on lapsille tie parempaan elämään, ei tunneta lainkaan.
Nuoret aktivistit, jotka ovat ottaneet vastuulleen takapihalleen leiriytyneet vieraat, ovat tehneet useita ehdotuksia viranomaisille, miten tilannetta tulisi käsitellä, jossa loppujen lopuksi on kyse jostakin aivan muusta kuin siitä, sallitaanko näiden ei-toivottujen eurooppalaisten istua tai kävellä EU:n jäsenvaltioiden kaduilla ja yrittää elättää itseään kerjäämällä, myymällä kukkia, keräämällä pulloja tai soittamalla. Nuorten huolena on, että jos viranomaiset eivät nyt tule heidän avukseen romanien tilanteen parantamiseksi, riski kasvaa, että yhä useampi heistä todellakin liukuu rikosten tielle.
Eräs heidän esittämistään konkreettisista ehdotuksista on Latcho Drom (Turvallinen tie) -hanke. Hankkeen kautta nuoret haluavat tehdä työtä sen puolesta, että lapset saavat käydä koulua, vaikka vanhemmilla ei ole työpaikkaa Suomessa. Nuoret haluavat myös järjestää majoitusta lapsiperheille, jotta heidän ei tarvitse asua pakettiautoissa ja asuntovaunuissa. He haluavat myös järjestää kielikursseja ja verkkokoulutusta aikuisille, ja lisäksi he haluavat auttaa romaneja löytämään työpaikkoja tai jonkinlaista toimintaa, jotta nämä pääsevät pois kaduilta.
Kaiken tämän he haluavat tehdä vapaaehtoisella pohjalla yhteistyössä romanien kanssa, joiden kanssa heillä on jo hyvä suhde. He ovat pyytäneet Helsingin kaupungilta ainoastaan paikkaa, jossa he voisivat järjestää toimintaa.
Sellaista he eivät ole vielä saaneet.
Korkeammalla tasolla ihmisoikeusjärjestö Amnesty International on käynnistänyt suurpanostuksen, jotta EU:n jäsenvaltiot saadaan ymmärtämään, ettei Euroopan köyhyysongelmalle ole tehty mitään. Muun muassa julkinen keskustelu, joka muuten on saanut romanit raivostumaan tiedotusvälineille, halutaan kääntää itse asiaan: köyhyyteen.
Halusimme Euroopan, jossa ei ole rajoja. Emme ilmeisesti kuitenkaan halua liikkumisvapauden koskevan huono-osaisia. Sen sijaan että puhuttaisiin siitä, että keskeneräinen Eurooppa tulisi rakentaa valmiiksi, haluamme leimata rikollisiksi ne, jotka ovat köyhiä. Se on epäinhimillistä, sanoo Amnesty Finlandin toiminnanjohtaja Frank Johansson.
Hän toteaa, että voimme tietysti kieltää köyhyyden ja tehdä siitä rikollista, jotta pääsemme näkemästä sitä, mutta sitä kautta mikään ei muutu.
Heillä on laillinen oikeus olla täällä. He yrittävät saada elantonsa muun muassa kerjäämällä tai myymällä kukkia, ja vaikka tulot ovat vähäisiä, he saavat täällä enemmän kuin esimerkiksi Romaniassa. Muutoksen täytyy tapahtua EU:n tasolla, mutta se vaatii vahvaa poliittista tahtoa, ja sellaista ei ole ollut. Sen sijaan että Suomi harkitsee kerjäämiskiellon säätämistä, joka on merkki muukalaispelosta ja jolla ei ole edes poliittista tukea, se voisi hyvinvointivaltiona suunnata resursseja todellisten ratkaisujen löytämiseksi tähän ongelmaan.
Prince tutkii asuntovaunua. Hän on myynyt sen edellispäivänä toiselle perheelle 150 eurolla. Huhut romanilasten huostaanotosta Nurmeksessa ovat säikäyttäneet hänet siinä määrin, että hän aikoo viedä vaimonsa ja kolme tytärtään takaisin isänsä luokse Romaniaan asuntovaunusta saamillaan rahoilla.
Itse palaan takaisin ja jatkan pullojen keräämistä.
Mutta siitähän kertyy niin vähän rahaa?
Mitä muuta voin tehdä? En saa mitään työtä. Kun tulen takaisin, olen yksin. Tulee kesä, monia festivaaleja, paljon pulloja, enemmän rahaa kotiin lähetettäväksi.
Tai sitten ei. Kun liian moni hyljeksitty yrittää löytää ratkaisua köyhyyteensä, voi kilpailu kiihtyä pullosodaksi, ja sodassa joku aina häviää.
Aina vainottu kansa
Romanit, joita Suomessa kutsutaan myös mustalaisiksi tai tummiksi, lähtivät Intiasta 1000-luvulla. Eurooppaan he saapuivat 1400-luvun alussa. Heidät orjuutettiin Moldovassa ja silloisessa Valakiassa, nykyisen Romanian eteläosassa.
Kun heidät vapautettiin 1800-luvulla, he siirtyivät Eurooppaan, myös Skandinaviaan.
Eniten romaneja jäi Romaniaan ja Bulgariaan, joissa heitä elää 23 miljoonaa, ehkä enemmänkin. Luvut ovat epäluotettavia, koska kaikkia lapsia ei rekisteröidä. Yli 60 prosenttia romanialaisista, jotka elävät köyhyydessä, on romaneja.
Yhteensä Euroopassa on 1012 miljoonaa romania.
Kommunismin aikana romanit pakotettiin asettumaan kaupungin laitamille, mutta noin 10 prosenttia on kiertolaisia.
Suomessa kerjäämällä, soittamalla, satunnaistöillä ja pulloja keräämällä elantonsa hankkivia romaneja on arviolta muutama sata. Bulgariasta tulevat romanit ovat se ryhmä, joka on anonut poliittista turvapaikkaa. Romaniasta tulevat romanit eivät ole ottaneet lainkaan yhteyttä viranomaistahoon.
Aivan ihana teksti, ja niin totta!
Tässä nyt kuitenkin euroopan komission journalismikilpailun päävoittaja teksti, niin on jotain muisteltavaa!
Ei-toivottu kansa
He ovat rikollisia, he häiriköivät, he varastavat. Näin sanotaan Itä-Euroopasta tulevista romaneista. Väitteet voivat pitää paikkansa, joidenkin osalta. Useimmat heistä ovat kuitenkin köyhiä ihmisiä, jotka uskoivat löytävänsä paremman elämän itselleen ja lapsilleen uudessa Euroopassa, jonka väitettiin olevan avoin kaikille.
Jeanette Björkqvist, teksti
Niklas Meltio, kuvat
Läs artikel på svenska: http://www.hbl.fi/text/inrikes/2010/10/20/w53410.php
Joskus tuuli puree todella kovaa. Se johtuu meren läheisyydestä.
Silloin ilmassa pyörii kuluneista pienistä grilleistä nousevan savun haju, johon voi sekoittua paistinperunoiden käry, joka tulee asuntovaunujen ulkopuolella nököttävien loppuun palvelleiden liesien päälle asetetuista pannuista.
Tämän keskellä seisoo Mona-Liisa, 63, ja taputtaa lieden levyä epäillen, lämmittääkö se edes hänen kahvivettään.
Rikki, sanoo leski, jolla on seitsemän lastenlapsesta huolehdittavanaan, ja kohauttaa alistuneena harteitaan.
Tarkistamme, että repaleisten sohvien, keikkuvien pöytien, sikin sokin pysäköityjen autojen, vaunujen ja sekavien tavararöykkiöiden keskelle sijoitettu vanha liesi on liitetty lähellä sijaitsevasta nuorisotalosta vedettyyn sähköroikkaan Helsingin Kalasatamassa.
Liesi saa virtaa. Se on vain hieman hidas.
Ei rikki? Bine, sanoo vanhus, halaa meitä ja raahustaa autolle hakemaan kahvijauhoa.
Sähköä, niin.
Yksi lukuisista itäeurooppalaisia romaneja käsittelevistä otsikoista kertoi, että nämä varastavat öisin sähköä Helsingin kaupungin tolpista Kauppatorilla.
Tällaiset yksittäiset tapaukset eivät kuitenkaan ole syynä siihen, että Suomi ja iso joukko muita EU:n jäsenvaltioita haluavat päästä heistä eroon.
Rajoittava linjamme perustuu enemmän kerjäämiseen, jonka ei katsota kuuluvan Suomen kaduille ja joka koetaan kiusalliseksi, ja vihjauksiin, että nämä ihmiset, jotka lähtivät liikkeelle Romanian ja Bulgarian liityttyä EU:hun vuonna 2007, ovat ihmiskaupan uhreja, ovat jossakin määrin mukana järjestäytyneissä rikollisliigoissa tai syyllistyvät ainakin myymälä-, tasku- ja laukkuvarkauksiin.
Siksi Suomi sanoo ei romaneille pääministeritasoa myöden.
On kyllä totta, että romanit ovat useissa tapauksissa syyllistyneet muun muassa lompakko- ja laukkuvarkauksiin. Osa tapauksista on johtanut jopa oikeudenkäyntiin saakka.
Konkreettista näyttöä poliisin yleisistä lausunnoista laajasta järjestäytyneestä rikollisuudesta romanien keskuudessa, joihin viranomaiset viittaavat aina puolustaessaan heidän karkottamistaan, ei kuitenkaan ole saatu, vaikka muun muassa Amnesty on useita kertoja pyytänyt sitä. Ei ole myöskään otettu kantaa siihen, että vaikka jotkut 200:sta tällä hetkellä Helsingissä oleskelevasta romanista ovat mukana epäilyttävässä toiminnassa, useimmat heistä ovat kuitenkin tavallisia köyhiä ja kouluja käymättömiä ihmisiä, jotka uskoivat elämän vauraammissa Euroopan maissa olevan siedettävämpää kuin se elämä, joka heillä on kotimaassaan.
Viranomaisten luovuus, kun he etsivät uusia keinoja päästä eroon näistä ihmisistä ja kerjäläisongelmasta, on melkein ihailtavaa.
Kerjääminen on yritetty kieltää lailla. Vanhempia on uhattu lasten huostaanotolla, jos he eivät palaa kotiin lastensa kanssa olosuhteisiin, jotka ovat vielä sietämättömämmät kuin viranomaisten lapsille sopimattomana ympäristönä pitämät likaiset asuntovaunut.
Heidät on syyllistetty julkisesti erilaisiin rikoksiin. Heitä on syytetty oleskelusta luvattomasti rakennetuissa leireissä. Heiltä on jopa kielletty kahden ulkokäymälän sijoittaminen alueelle, jolle vieri viereen sullotuissa asuntovaunuissa, autoissa ja itsenikkaroiduissa hökkeleissä erilaisia vaihtoehtoja kodeiksi asustavat ne viitisenkymmentä ihmistä, joiden nähdään joka päivä anelevan polvillaan almuja kaupungilla tai kuljeskelevan myymässä kielokimppuja viidellä, tai edes kahdella, eurolla.
Ikään kuin käymälä olisi niin suurta ylellisyyttä, että se houkuttelisi vielä enemmän romaneja Suomeen. Nyt puhumme ihmisistä, jotka ovat jo täällä. Vähin mitä voimme tehdä on huolehtia, että he voivat käydä WC:ssä, ottaa joskus suihkun, käydä tarvittaessa lääkärissä ja saada edes satunnaisia töitä ja niistä palkkaa, jotta heidän ei tarvitse kerjätä ja kerätä pulloja. Jos jätämme heidät kokonaan oman onnensa nojaan, yhä useampi heistä on todellisessa vaarassa ajautua rikollisiin piireihin, sanoo Keiju Oksanen, yksi Helsingissä romanien puolesta työskentelevistä nuorista aktivisteista.
He ovat antaneet romanien leiriytyä vanhan hylätyn punatiilisen rakennuksen pihalle, joka toimii varsinaisesti erilaisten aktivistien toimitiloina.
Nuoret ovat vapaaehtoisesti ilman viranomaisten tukea pikemminkin päinvastoin ajaneet vieraittensa asiaa ja yrittäneet erilaisten kaupungille tekemiensä aloitteiden välityksellä antaa apua niille, jotka tarvitsevat sitä. Viikoittaisissa kokouksissa, joihin myös alistetussa asemassa olevien naisten halutaan osallistuvan, selvitetään käytännön asioita. Kokouksissa käsitellään myös mahdollisia hämäräpuuhia. Jos kuullaan, että joku on yrittänyt hyötyä muiden leirin asukkaiden kustannuksella, kyseinen henkilö saa lähteä leiristä välittömästi.
Ongelmia on syntynyt muutamien leirin asukkaiden kanssa, jotka ovat yrittäneet kiristää rahaa toisilta, vieneet toisten kadulla kerjäämiä rahoja tai autoihin keräämää varastettua tavaraa.
Toistaiseksi mieshukka ei ole kuitenkaan ollut erityisen suurta.
Viranomaistaho puhuu ongelmista paljon. Me, jotka vietämme aikaa heidän kanssaan, olemme nähneet hyvin vähän konkreettisia todisteita siitä, että syytökset ihmiskaupasta ja rikollisuudesta pitäisivät paikkansa, sanoo Keiju Oksanen.
Yhdessä asvaltoidulle takapihalle sijoitetuista asuntovaunuista asuu 25-vuotias Prince ja hänen perheensä: vaimo Oprea, 3-vuotias Amalia, 1-vuotias Carina ja Diana-vauva, joka on kiedottu Naistenklinikan kellanvalkoisiin kapaloihin.
Äiti katsoo hellästi kahden päivän ikäistä, lyhyellä laverilla ahtaassa asuntovaunussa nukkuvaa nyyttiä.
Juuri nyt en voi mennä töihin. Minun on oltava vauvan kanssa, hän sanoo.
He sanovat niin. Että he menevät töihin.
Vaikka kaikkien niiden romanien unelma, joita tapaamme niiden viikkojen aikana, kun käymme tervehtimässä heitä, on saada siivota, rakentaa, kantaa, kuljettaa, poimia marjoja, tiskata tai tehdä mitä tahansa työtä kuukausipalkan eteen, useimmat heistä ovat jo oppineet, että maininta olen Romaniasta riittää, että raotettu ovi paukahtaa jälleen nopeasti kiinni.
Kuulin eräästä maaseudulla asuvasta naisesta, jolla oli useita vapaita maatalouteen, marjanpoimintaan ynnä muuhun liittyviä työpaikkoja. Keräsin rahaa voidakseni matkustaa sinne junalla. Kun hän kuuli, mistä olen, hän sanoi Työtä ei ole. Täällä on jo tarpeeksi monta venäläistä, sanoo Prince, joka on yksi harvoista tapaamistamme hyvää englantia puhuvista romaneista.
Äidille töihin meneminen tarkoittaa siis kerjäämistä. Isälle, joka on tällä hetkellä ainoa, joka tuo kolmilapsiseen perheeseen rahaa, työ tarkoittaa pullojen keräämistä.
Eräänä koleana sunnuntaipäivänä kiertelemme yhdessä Helsingin tyhjiä puistoja kymmenen tunnin ajan, joka on hänen työpäiviensä pituus. Kun kello lyö yhdeksän illalla, Princen saldona on punaiset, turvonneet ja kipeät nilkat likaisissa ja loppuunkuluneissa lenkkitossuissa ja 5,65 euron arvosta roskakoreista kaivettuja ja puistoista kerättyjä palautuspulloja. Kun velli- ja maito-ostokset kolmelle lapselle on tehty, jäljelle ei jää paljon aikuisten ruokaan.
Ehkä huomenna on parempi päivä, jos ilma lämpenee. Silloin puistoissa istuu enemmän juopottelijoita ja pulloja tulee enemmän, hän sanoo.
Tai sitten ei.
Yhä useammat romanit, jotka ovat kuulleet tästä rahankeräysmahdollisuudesta, kilpailevat nyt rinta rinnan köyhien suomalaisten kanssa, jotka yrittävät saada kasaan lisälantteja niukan toimeentulotuen lisäksi, kauniina kesäpäivinä kiihtyvässä pullosodassa.
Ihmiset eivät pidä siitä, että pyydän heidän pullojaan. Joskus he sanovat vittu ja polkevat pullon rikki eteeni. Joskus minun on otettava Cecilia mukaani, sillä vaimoni ei jaksa hoitaa kaikkia lapsia jatkuvasti yksin. Silloin ihmiset huutavat minulle, että käytän lapsiani rahan keräämiseen.
Kun on tarpeeksi köyhä, ylpeys on kuitenkin nieltävä romanit ovat erittäin ylpeää kansaa ja kestettävä kaikki se sonta, jota niskaan sataa sekä kaduilla että viranomaisten taholta.
Mitä vaihtoehtoja meillä on? Kotona ei ole mitään. Minne voimme mennä? Mitä voimme tehdä?
Nämä ovat kysymyksiä, joita kohtaamme monen monta kertaa hylätyllä takapihalla Helsingissä, missä kuusi ihmistä voi asua samassa autossa, vielä useammat voivat jakaa saman asuntovaunun ja vanha pariskunta voi asua kaikkien lastensa kanssa samassa, hylätyistä laudanpätkistä kyhäämässään puuhökkelissä.
Niin, mitä he voivat tehdä, kun tämä elämä on kaikesta huolimatta parempi vaihtoehto kuin palaaminen kotimaahan, jossa he eivät ole koskaan olleet toivottuja?
EU:ssa tunnetaan heidän ongelmansa. Vuonna 2005 Euroopan komissio vahvisti, että romanien kohtelu on yksi tärkeimmistä poliittisista, yhteiskunnallisista ja humanitaarisista kysymyksistä tämän päivän Euroopassa. EU:ssa on ainakin kaksi yhdenvertaista kohtelua koskevaa direktiiviä, joita voidaan soveltaa romaneihin. Lukemattomissa raporteissa, mietinnöissä ja poliittisissa julistuksissa käsitellään toimenpiteitä romanien kestämättömien elinolosuhteiden korjaamiseksi.
Tuskin mitään konkreettista on kuitenkaan tapahtunut siitä huolimatta, että ennen laajentumistaan EU jälleen kerran velvoitti uudet jäsenvaltiot korjaamaan romanien tilanteen.
Olemme jo Romanian kymmenen vuotta kestävän siirtymäajan (20052010) puolivälissä, mutta tähän mennessä EU:n vaatimukset eivät ole tehonneet. Romanit ovat Euroopan unionin vihatuin ja syrjityin etninen ryhmä, sanoi Euroopan romanikoalition Valeriu Nicolae niinkin myöhään kuin maaliskuussa.
Jotakin konkreettista on sentään tapahtunut.
Onhan muu Eurooppa, Suomi mukaan luettuna, saanut romanien köyhyysongelman kirjaimellisesti syliinsä ei-toivotun kansan käytettyä tilaisuutta hyväkseen ja lähtiessä etsimään siedettävämpää elämää, kun rajat avautuivat.
Euroopassa on nykyisin reilut kymmenen miljoonaa romania, joista useimmat asuvat Itä- ja Keski-Euroopassa sekä Balkanilla. Useimmissa maissa heitä kuitenkin pidetään hylkiöinä, ja he elävät ja heitä kohdellaan sen mukaisesti.
Slovakiassa ja Tekissä on joissakin paikoissa rakennettu muureja, jotka erottavat romanit gadjeista, muista kuin romaneista. Bulgariassa romaneilta on evätty sairaanhoito. Romaniassa seitsemän romanikotia kymmenestä on ilman juoksevaa vettä.
Useissa maissa romanien lapset sijoitetaan erillisiin kouluihin, joissa opetus on huonompaa. Romaniassa ja Tekissä romanilapsia on pantu jälkeenjääneille tarkoitettuihin kouluihin siitä huolimatta, että Euroopan unionin tuomioistuin vahvisti vuonna 2007, että tämä on vastoin oikeutta täysipainoiseen opetukseen.
Romaniassa viisitoista prosenttia romanilapsista ei käy lainkaan koulua. Jos he aloittavat koulunkäynnin, heillä on kuusi kertaa suurempi riski keskeyttää kuin enemmistöväestöllä. Euroopan neuvoston mukaan liki puolelta Romanian romanilta puuttuu syntymätodistus, koska heillä ei ole varaa ostaa sitä. Ilman syntymätodistusta he eivät saa koulu- tai työtodistuksia. Neljäsosalta puuttuu henkilöllisyystodistus, minkä vuoksi he eivät voi hakea opiskelupaikkaa, saada sairaanhoitoa tai asuntoa, eikä heitä hyväksytä sosiaalijärjestelmään.
Itäeurooppalaisilla romaneilla keskielinikä on nykyisin alle 60 vuotta, joka on Euroopan alhaisin.
Koska he eivät saa työpaikkoja, he elättävät itsensä tekemällä sellaista, mitä kukaan muu ei halua tehdä, esimerkiksi lajittelevat jätteitä.
Tai sitten he kerjäävät.
Krópoma pe-burrende. Sa-muro trajo, beshlem be chengede Haudatkaa minut seisaalleen, sillä olen koko elämäni ollut polvillani, sanoi eräs vanha Bulgarian romani kirjailija Isabel Fonsescalle, joka 90-luvun lopussa vietti paljon aikaa Itä-Euroopan ja Balkanin romanien joukossa.
Fonsesca kirjoitti kokemuksistaan kirjan Begrav mig stående (Hautaa minut seisaalleen), joka julkaistiin vuonna 1999 ja uutena laitoksena vuonna 2008. Hän kuvaa kirjassa romanikylien kurjuutta ja toivottomuutta, vanhempaa sukupolvea, joka ei ole koskaan kokenut gadjien kunnioitusta, ja nuoresta sukupolvesta, joka haluaa valloittaa takaisin kansansa historian ja rakentaa paremman ja arvokkaamman elämän itselleen ja lapsilleen.
Haluaisin asunnon, jossa meillä on oma huone, sillä olemme jo iso perhe.
500 eurolla kuukaudessa voisimme elää suhteellisen hyvin. Kotona Romaniassa en saa mitään työtä. Asumme samassa huoneessa vanhempieni ja sisarusteni kanssa. Haluaisin saada työtä, mitä tahansa, täällä Suomessa, sanoo Prince.
Ongelmana on, etteivät romanit ole tervetulleita mihinkään muuallekaan EU:n rajojen avautumisesta huolimatta, vaikka kaikilla pitäisi olla sama liikkumisvapaus.
Päinvastoin.
Kaikissa maissa, joissa heitä on istunut kaduilla paperimukit kädessään tai tyrkyttämässä ihmisille kukkasiaan, joskus liian tungettelevastikin, tai joissa jotkut heistä sitä ei käy kieltäminen ovat syyllistyneet myymälä-, laukku- tai taskuvarkauksiin, on syntynyt ongelmia, joita yritetään paniikinomaisesti ratkaista eri tavoin.
Italiassa romanien leirikyliä on hävitetty puskutraktoreilla tempauksissa, joissa Romanian kansalaisia, heidän joukossaan myös lapsia, on kuollut. Unkarissa on tapettu kymmenkunta romania viime vuosien aikana. Useita koteja on poltettu. Ranskassa heidät istutetaan lentokoneeseen mukanaan kirjekuori, joka sisältää 300 euroa aikuisille ja 100 euroa lapsille. Heidän palaamisensa estetään ottamalla ennen karkotusta sylkinäyte.
Pohjoismaista Ruotsi on aloittanut kerjäläisten karkottamisen sillä perusteella, että vetelehtiminen on ulkomaalaislain mukaan kielletty. Suomessa, samoin kuin Norjassa, poliitikot pohtivat parhaillaan mahdollisuuksia kerjäämisen kieltämiseen.
Esiin putkahtaa tasaiseen tahtiin myös uusia ehdotuksia, millä muilla tavoilla maastamme voitaisiin tehdä sellainen, ettei se houkuttele romaneja tulemaan tänne, ei kerjäämään sen paremmin kuin tekemään mitään muutakaan.
Päättäjät korostavat koko ajan, etteivät muut maat voi ratkaista tätä ongelmaa, vaan toimenpiteet täytyy keskittää romanien kotimaihin, ja että nämä toimenpiteet ovat tärkeitä ja kiireellisiä.
Sen jälkeen romanit passitetaan takaisin kotimaihinsa, jotka eivät ole missään vaiheessa osoittaneet vähäisintäkään mielenkiintoa tehdä jotakin heidän hyväkseen.
Ongelma syntyy siitä, kun kaikista hyvistä ideoista huolimatta, miten heidät saataisiin matkustamaan kotiin, ja huolimatta siitä että tavallisten kaupunkilaisten vastustus käy yhä kiivaammaksi, nämä ihmiset haluavat jääräpäisesti jäädä maahan.
Suomessa on hyvä. Bine. Paljon parempi kuin kotona, sanoo Julica, 53.
Hän laahautuu rautatieaseman pääsisäänkäynnin editse vaivalloisesti kainalosauvaansa nojaten. Vino asento saa hänet näyttämään paljon ikäistään vanhemmalta. Toisessa kädessä hän roikottaa rypistynyttä muovipussia täynnä kukkavihkoja, joita hän tarjoaa ystävällisesti ohi rientäville stressaantuneille kaupunkilaisille.
Useimmat eivät kiinnitä häneen mitään huomiota. Joku sanoo ei kiitos. Kukaan ei pysähdy.
Kaksi korttelia kauempana, seinän vierustalla Keskuskadulla, istuu hänen valkopartainen miehensä kaunis purkki edessään ja odottaa lantteja, jotka ovat käyneet yhä harvinaisemmiksi suomalaisten väsyessä kerjäläisiin ja kesävilinän tuodessa mukanaan kymmeniä uusia kerjäläisiä, jotka turhaan kokeilevat onneaan.
Kaksi euroa viidessä tunnissa. Meidän pitäisi kerätä rahaa kotiin lähetettäväksi, mutta kaikki menee ruokaan. Nyt emme voi edes matkustaa minnekään muualle, sillä meillä ei ole rahaa polttoaineeseen, sanoo Teresa, 23.
Suomi ei ole ollut sitä, mitä hän oli odottanut.
Hän oli kuvitellut voivansa kerätä rahaa kolmelle lapselleen, jotka odottavat kotona Romaniassa. Se kuvitelma kuitenkin murskaantui.
Toinen kuvitelma oli, että maassa, jossa ihmiset hänen mittapuunsa mukaan elävät yltäkylläisyydessä, tunnettaisiin sympatiaa niitä kohtaan, joilla ei ole yhtä hyvin. Sekin kuvitelma murskaantui.
Monet ovat hyvin vihaisia meille. He huutavat, että meidän on häivyttävä kotiin. Vartijat ja poliisit ajavat meidät pois, jos menemme sisään tai liian lähelle jotakin rakennusta. Saamme aivan liian vähän rahaa. Ehkä meitä on liian paljon?
Niin varmaan onkin. Viime viikkoina kaupunkilaiset ovat saaneet huomata, että paperimukien kanssa kerjäävien, kukkia myyvien tai pullokassien kanssa kuljeskelevien romanien määrä on jälleen kasvanut. Moni heistä istahtaa sen vuoksi autoonsa ja ajaa Turkuun, Tampereelle, Lahteen tai johonkin muuhun kaupunkiin, jossa on vähemmän tungosta.
Miehelläni ja minulla ei ole varaa ajaa minnekään. Asumme autossa, mutta meillä ei ole rahaa polttoaineeseen, sanoo Teresa.
Julica tyytyy niukkuuteen.
Olemme olleet täällä kolme vuotta ja aiomme jäädä. Täällä on hyvä. Joskus saan kuitenkin vain muutaman euron päivässä, ja ruoka on Suomessa kallista. Erittäin kallista, hän sanoo.
Hänelle hyvä tarkoittaa pikkiriikkistä hökkeliä, jonka leirin miehet ovat kyhänneet kokoon hylätystä puutavarasta. Hökkelin ulkopuolella heillä on liesi, ja ylellisyyttä on se, että puutavara riitti myös katon rakentamiseen lieden päälle. Katon ansiosta Julican, joka seisoo toisten naisten tavoin joka ilta ulkona lieden ääressä kokkaamassa kirjavalle joukolle sukulaisia ja tuttavia, ei tarvitse enää seistä sateessa valmistaessaan kananpoikaa, munakokkelia tai jotakin muuta, jonka aineksiin kulloinkin on varaa.
Illat leirissä, tai mitä nimitystä romanien tilapäisistä asuinolosuhteista sitten käytetäänkin, vietetään muutoin pääosin juttelemalla, pelaamalla jalkapalloa tai akkia, siivoamalla ja askaroimalla kodissa, joka on onnistuttu saamaan.
Miehet kokoontuvat mielellään muutaman olutpurkin ääreen, joskus he voivat tanssia auton stereolaitteista tulevan kovaäänisen musiikin tahtiin. Naiset pitävät kuria ympäriinsä juoksenteleville lapsille ja huolehtivat ruoanlaitosta, usein omiin ryhmiinsä vetäytyneinä.
Romanikulttuurissa on sisäänrakennettuja patriarkaalisia rakenteita, jotka eivät suinkaan ole ongelmattomia. Joissakin sisäänrakennetuissa rakenteissa esimerkiksi näkemystä, että koulutus on lapsille tie parempaan elämään, ei tunneta lainkaan.
Nuoret aktivistit, jotka ovat ottaneet vastuulleen takapihalleen leiriytyneet vieraat, ovat tehneet useita ehdotuksia viranomaisille, miten tilannetta tulisi käsitellä, jossa loppujen lopuksi on kyse jostakin aivan muusta kuin siitä, sallitaanko näiden ei-toivottujen eurooppalaisten istua tai kävellä EU:n jäsenvaltioiden kaduilla ja yrittää elättää itseään kerjäämällä, myymällä kukkia, keräämällä pulloja tai soittamalla. Nuorten huolena on, että jos viranomaiset eivät nyt tule heidän avukseen romanien tilanteen parantamiseksi, riski kasvaa, että yhä useampi heistä todellakin liukuu rikosten tielle.
Eräs heidän esittämistään konkreettisista ehdotuksista on Latcho Drom (Turvallinen tie) -hanke. Hankkeen kautta nuoret haluavat tehdä työtä sen puolesta, että lapset saavat käydä koulua, vaikka vanhemmilla ei ole työpaikkaa Suomessa. Nuoret haluavat myös järjestää majoitusta lapsiperheille, jotta heidän ei tarvitse asua pakettiautoissa ja asuntovaunuissa. He haluavat myös järjestää kielikursseja ja verkkokoulutusta aikuisille, ja lisäksi he haluavat auttaa romaneja löytämään työpaikkoja tai jonkinlaista toimintaa, jotta nämä pääsevät pois kaduilta.
Kaiken tämän he haluavat tehdä vapaaehtoisella pohjalla yhteistyössä romanien kanssa, joiden kanssa heillä on jo hyvä suhde. He ovat pyytäneet Helsingin kaupungilta ainoastaan paikkaa, jossa he voisivat järjestää toimintaa.
Sellaista he eivät ole vielä saaneet.
Korkeammalla tasolla ihmisoikeusjärjestö Amnesty International on käynnistänyt suurpanostuksen, jotta EU:n jäsenvaltiot saadaan ymmärtämään, ettei Euroopan köyhyysongelmalle ole tehty mitään. Muun muassa julkinen keskustelu, joka muuten on saanut romanit raivostumaan tiedotusvälineille, halutaan kääntää itse asiaan: köyhyyteen.
Halusimme Euroopan, jossa ei ole rajoja. Emme ilmeisesti kuitenkaan halua liikkumisvapauden koskevan huono-osaisia. Sen sijaan että puhuttaisiin siitä, että keskeneräinen Eurooppa tulisi rakentaa valmiiksi, haluamme leimata rikollisiksi ne, jotka ovat köyhiä. Se on epäinhimillistä, sanoo Amnesty Finlandin toiminnanjohtaja Frank Johansson.
Hän toteaa, että voimme tietysti kieltää köyhyyden ja tehdä siitä rikollista, jotta pääsemme näkemästä sitä, mutta sitä kautta mikään ei muutu.
Heillä on laillinen oikeus olla täällä. He yrittävät saada elantonsa muun muassa kerjäämällä tai myymällä kukkia, ja vaikka tulot ovat vähäisiä, he saavat täällä enemmän kuin esimerkiksi Romaniassa. Muutoksen täytyy tapahtua EU:n tasolla, mutta se vaatii vahvaa poliittista tahtoa, ja sellaista ei ole ollut. Sen sijaan että Suomi harkitsee kerjäämiskiellon säätämistä, joka on merkki muukalaispelosta ja jolla ei ole edes poliittista tukea, se voisi hyvinvointivaltiona suunnata resursseja todellisten ratkaisujen löytämiseksi tähän ongelmaan.
Prince tutkii asuntovaunua. Hän on myynyt sen edellispäivänä toiselle perheelle 150 eurolla. Huhut romanilasten huostaanotosta Nurmeksessa ovat säikäyttäneet hänet siinä määrin, että hän aikoo viedä vaimonsa ja kolme tytärtään takaisin isänsä luokse Romaniaan asuntovaunusta saamillaan rahoilla.
Itse palaan takaisin ja jatkan pullojen keräämistä.
Mutta siitähän kertyy niin vähän rahaa?
Mitä muuta voin tehdä? En saa mitään työtä. Kun tulen takaisin, olen yksin. Tulee kesä, monia festivaaleja, paljon pulloja, enemmän rahaa kotiin lähetettäväksi.
Tai sitten ei. Kun liian moni hyljeksitty yrittää löytää ratkaisua köyhyyteensä, voi kilpailu kiihtyä pullosodaksi, ja sodassa joku aina häviää.
Aina vainottu kansa
Romanit, joita Suomessa kutsutaan myös mustalaisiksi tai tummiksi, lähtivät Intiasta 1000-luvulla. Eurooppaan he saapuivat 1400-luvun alussa. Heidät orjuutettiin Moldovassa ja silloisessa Valakiassa, nykyisen Romanian eteläosassa.
Kun heidät vapautettiin 1800-luvulla, he siirtyivät Eurooppaan, myös Skandinaviaan.
Eniten romaneja jäi Romaniaan ja Bulgariaan, joissa heitä elää 23 miljoonaa, ehkä enemmänkin. Luvut ovat epäluotettavia, koska kaikkia lapsia ei rekisteröidä. Yli 60 prosenttia romanialaisista, jotka elävät köyhyydessä, on romaneja.
Yhteensä Euroopassa on 1012 miljoonaa romania.
Kommunismin aikana romanit pakotettiin asettumaan kaupungin laitamille, mutta noin 10 prosenttia on kiertolaisia.
Suomessa kerjäämällä, soittamalla, satunnaistöillä ja pulloja keräämällä elantonsa hankkivia romaneja on arviolta muutama sata. Bulgariasta tulevat romanit ovat se ryhmä, joka on anonut poliittista turvapaikkaa. Romaniasta tulevat romanit eivät ole ottaneet lainkaan yhteyttä viranomaistahoon.
Aivan ihana teksti, ja niin totta!
