Missä vaiheessa kannattaa "hakea" As-diagnoosi lapselle?

  • Viestiketjun aloittaja Viestiketjun aloittaja vierailijafrtgfds
  • Ensimmäinen viesti Ensimmäinen viesti
V

vierailijafrtgfds

Vieras
Kyseessä 11-vuotias poika. Minun esikoinen. Pienestä saakka vähän sellainen "erilainen" lapsi; hyvin rauhallinen, verbaalisesti taitava, kömpelö. Pienestä saakka viihtynyt enemmän aikuisten kuin lasten seurassa.

Kolmevuotiaana alkoi kiinnostus ohdakkeisiin, joka jatkuu kesäisin edelleen. Myös nokkoset kiinnostavat. Siis tasolla, että ulkona juttelee niistä niitä nähdessään ja kiinnittää niihin huomiota. Pienempänä myös pelkäsi niitä niin, että koulumatkalla kiersi mielummin jalkakäytävän toista laitaa, kuin viheralueen puolta.

4-5-vuotiaana kiinnostuksen kohteena oli automerkit ja autojen valoumpiot ja valosysteemit. Niitä piirsi keskittyneesti pitkiä aikoja. 5-6 -vuotiaana kiinnostuksen kohteena oli bussit ja rekat sekä erityisesti niiden rengas- ja akselisysteemit, joita piirsi. 7-9 -vuotiaana kiinnostuksen kohteena oli matkustajalaivat, joita piirsi. Sitten sen jälkeen pilvenpiirtäjät ja lentokoneet. Ja nyt tällä hetkellä erilaiset valaistussysteemit, joita piirtää.

Lapsella on tietyt motoriset maneerit ja hän puhuu hyvin nopealla tempolla, saattaa jaarittaa todella pitkään omista kiinnostuksen kohteistaan. Välillä on lähes pakkomielteinen kiinnostuksenkohteiden kanssa, eli ei puhu suunnilleen mistään muusta kuin niistä ja loukkaantuu jos huomaa ettei toinen oikein jaksa kuunnella.

Nyt isompana kaverit ovat hoksanneet pojan erilaisuuden eivätkä oikein viihdy hänen seurassaan. Poika ei itse osaa hakea kavereiden seuraa, joten vapaa-ajan viettää paljolti kotona yksin. Tosin hän myös viihtyy yksin ja tarvitsee sellaista omaa, yksinäistä aikaa. Hän myös rakastaa omia rutiinejaan ja niiden rikkominen on vaikeaa ja aiheuttaa ahdistusta ja stressiä.

Pohdin monesti, että ehkä pojalla saattaisi olla Asperger. Toisaalta hän tällä hetkellä vielä pärjää ihan hyvin näin, joten ehkä mikään diagnoosi ei tee autuaaksi eikä tuo mitään uutta asiaan. Vai miten te näkisitte asian?
 
Ainiin, erilaiset aistiyliherkkyyden jäi mainitsematta :) Eli tuntoaistin yliherkkyys, aistii kosketuksen kipuna. Ja suun tuntoaistin yliherkkyys, joka vaikuttaa syömiseen (ei pysty syömään jos ruoka tuntuu pureskellessa jotenkin "narskuvalta" tai kovalta tms).
 
En ainakaan kirjoituksesi perusteella näe mitään syytä tutkia asiaa, koska tosiaan mahdollinen diagnoosi olisi vain sana paperilla. Jos poitsu pärjää muuten ihan hyvin, niin jatkaisin huoletta samaan malliin.
 
Eikö terve järki tosiaan sano, että se kannattaisi diagnosoida heti kun mahdollista :coffee:
Minä en ole saamaa mieltä. Ajattelen, että diagnoosi kannattaa tehdä silloin, jos kyseisestä sairaudesta tai oireesta on haittaa elämässä. Mietin poikani kohdalla sitä, onko hänelle haittaa siitä...ei ainakaan vielä ole. Mutta entä jos tilanne on vaikka vuoden kuluttua toinen?
 
Sitten, kun siitä on hyötyä että voit näyttää diagnoosin. Vaikkapa koulussa. Etteivät patista toista johonkin mikä tuntuu epämieluisalta. Muutenhan sillä ei tee yhtään mitään kun noin lievistä oireista on kyse.
 
Minä en ole saamaa mieltä. Ajattelen, että diagnoosi kannattaa tehdä silloin, jos kyseisestä sairaudesta tai oireesta on haittaa elämässä. Mietin poikani kohdalla sitä, onko hänelle haittaa siitä...ei ainakaan vielä ole. Mutta entä jos tilanne on vaikka vuoden kuluttua toinen?
Samaa mieltä olen siitä että vasta sitten kannattaa miettiä diagnoosin "hankkimista", jos ongelmat alkaa ottamaan vallan. Unohtaisin siis diagnoosin nyt ja jos tuntuu että olisi tarvetta vaikka vuoden kuluttua, niin mikään ei tietysti estä asiaa miettimästä uudelleen silloin. :)
 
En osaa sanoa, miksei hänen järkensä sano niin. Paitsi, ettei siihen pitkän aiheesta avautumisen jälkeen ole aihetta.

Meille sanottiin jopa siinä vaiheessa kun useamman terveydenhuollon henkilön mielestä oli ilmiselvää, että pojallamme on aspergerin oireyhtymä, ettei diagnoosista ole varsinaisesti hyötyä, mutta voihan sen hankkia jos sitä uskoo tarvitsevansa.
 
Kyllä mielestäni diagnoosi kannattaa hakea heti kun epäilee jotain. Pääsee heti mahdollisen tuen ja kuntoutuksen piiriin. Eikä niin, että alkaa asioita selvittelemään kun asiat ovat jo edenneet pahaan pisteeseen. Pelkästään se, että sinulla itselläsi on kävitys pojan "diagnoosista" auttaa ymmärtämään asoita, esimerkiksi tuota kasvien ihmettelyä sen sijaan, että kierrät ne kaukaa.
 
Mistä teitä sikiää?
Mitä muutakaan se diagnoosi apn tilanteessa olisi? Se että pojalla diagnosoitaisiin asperger, ei muuttaisi millään tavalla sitä että poika tykkää höpötellä kiinnostuksenkohteistaan tai että poika ei tykkää syödä tietynlaisia ruokia. Ei se diagnoosi muuttaisi apn pojan elämää millään tavalla tuossa tilanteessa. Kerro toki miten diagnoosi apn pojan diagnosointi muka olisi mitään muuta kuin sana paperilla.
 
  • Tykkää
Reactions: TiiBii
Olen aikuinen, ja itse sitä mieltä, että minulla on ADHD ja lievä asperger. Koskaan en ole näihin mitään diagnoosia hakenut, ja pidä sitä erinomaisena asiana.
Pienestä pitäen olen ymmärtänyt olevani erilainen kuin muut, ja vanhe pani reagoivat siihen toteamalla, että kotona saa olla ihan niin erilainen kuin haluaa, mutta muualla (koulussa, töissä) on pakko yrittää esittää samanlaista kuin muut.

Jokaisesta tällaisesta poikkeavuudesta tulee myös positiivisia puolia, mm. opin tekniset asiat erittäin nopeasti, ja olen tekniikan alalla edennytkin nopeasti asiantuntijatehtävissä. Eli kannattaa ottaa kaikki hyöty irti niistä erityistaidoista, jotka tulevat näistä "sairauksista", ja tehdä kaikki mahdollinen, jotta niistä vaikeuksista selviää. Apuvälineitä on paljon, esim. kännykkä muistuttaa ADHD-ihmiselle niistä tärkeistä asioista, jotka tavalliselta ihmiseötä sujuvat itsestään. Omat huonot puolet on hyväksyttävä, ja oltava ylpeä omista hyvistä puolista.

Jos pärjää ilman diagnoosia, on elämä muutenkin helpompaa. Leimaaminen alkaa sillä sekunnilla, kun diagnoosi saadaan, koulussa syytä haetaan aina ensimmäisenä niistä diagnoosilapsista, olipa asia mikä tahansa. Aikuisena työnhaku vaikeutuu, vakuutusten hankinta vaikeutuu, perhe-elämän riitatilanteissa diagnooseja käytetään aina kyseistä henkilöä vastaan, vaikkei syytä siihen olisikaan, jne.

Joten minä sanoisin ohjeeksi vain sen, että katso mitä lapsestasi kasvaa, yritä opettaa hänet ymmärtämään erilaisuuttaan yksittäisinä ominaisuuksina, turha lapselle on mainostaa asperger-nimitystä. Etsi lapsesi kanssa apuvälineitä tavalliseen elämään, rohkaise häntä opettelemaan tavallisena henkilönä esiintymistä, vaikka se olisikin hänelle luonnotonta. Asperger-ihmiset ovat usein hyvin älykkäitä ja analyyttisia, kannusta lastasi analysoimaan omaa ja muiden käytöstä kanssasi, jotta hän voi älyllisen päättelyn kautta saada ymmärrystä muiden ihmisten toimintatapoihin.

Hae diagnoosi vasta sitten, jos ette kertakaikkiaan enää oysty elämään asian kanssa.
 
Minä hankkisin sen diagnoosin heti, kun se on vielä ilmaista lapsille julkisella puolella.

Ei siitä välttämättä mitään varsinaista hyötyä ole, mutta teini-iän melskeessä siitä saa ainakin itselleen selityksen, että miksi on erilainen kuin muut ja miksei pääse samalla lailla porukohin. Tuostahan on jo selkeitä merkkejä. Asseillahan usein analysoiva puoli toimii turhankin hyvin, sosiaalisen kanssa on taas useammin ongelmia.
 
Kyllä siitä saa itselleen selityksen erilaisuuteensa ilman sitä lääkärin diganoosi-leimaakin. mutta toisaalta voi miettiä, miksi erilaisuutta pitäisi jotenkin selittää? Onko erilaisuus pakko lokeroida sairaudeksi, jotta sen voi hyväksyä? Eikö erilaisuuden kanssa voi oppia elämään onnellisena ilman, että on luokiteltu sairaaksi?

Ärsyttävintä tässä on se, että asperger-ihmiset ovat loistavia analysoimaan ja päättelemään, ja keskittymään yhteen asiaan, paljon parempia kuin tavalliset ihmiset. Silti aspergereissa nähdään vain ne tavallisia ihmisiä häiritsevät puolet, ja nämä hyvät puolet unohdetaan täysin. Ei tarvitse olla normaali elääkseen hyvän elämän ja nauttiakseen siitä, mutta pitää ymmärtää oma erilaisuutensa, ja ottaa siitä ne parhaat puolet esiin.

Vanhempana sinulla on edelleen vastuu auttaa lastasi, oli diagnoosi tai ei, kukaan muu ei sitä puolestasi tee. Vanhempi joutuu itse etsimään tiedon, vanhempi joutuu tulkkaamaan maailmaa lapselleen, vanhempi joutuu opettamaan lapselleen ne taidot, jotka muut lapset oppivat itsekseen. Ei se diagnoosilappu auta tuossa yhtään. Vertaistukeakin saat ilman diagnoosilappusia, tosin siellä varmasti tulee vastaan ihmisiä, jotka paheksuvat teitä koska ette ole suostuneet ottamaan yhteiskuntamme "viallinen ihminen" -leimaa otsaanne.

Diagnoosi vaikeuttaa elämää tulevaisuudessa, joten jos sille diagnoosipaperille ei ole järkevää käyttöä tiedossa, ei sitä kannata käydä hakemassakaan.
 
Saa korjata jos olen väärässä, mutta käsittääkseni Aspergerin syndrooma/oireyhtymä- diagnoosia ei enää ole erikseen, vaan on pelkästään diagnoosi "autismin kirjo", ja sen alle menee sitten paljon. Ja niitä on tietenkin eriasteisia, ja niihin liittyy muitakin kehityshäiriöitä, ei aina mutta joskus.

Omalla pojallani on lievää autismin kirjoa, johon liittyy lievää kielellistä erityisvaikeutta, lievää ylivilkkautta, (kuulemma siinä ja siinä onko vain "normivilkas" vai adhd) aistiyliherkkyyksiä, tic-oireita, hienomotoriikan vaikeuksia jne. Poika on nyt eskarissa, ja heidän päiväkodissaan on erityislastentarhanopettaja joka kiertää eri ryhmissä, koko päiväkodissa kun on 4-5 erityistä tukea tarvitsevaa lasta. Koulukypsyys selviää ensi kevääseen mennessä, ja tukitoimet mitä saa kouluun. Puheterapiassa on käynnyt säännöllisesti nelivuotiaasta saakka, hyvin tuloksin- aiemmin kielellinen erityisvaikeus oli paljon pahempi, nyt tosiaan enää lievä, eli on ottanut ikätovereitaan kiinni kovasti.

Mutta tuota jäin aloittajan kirjoituksessa hieman ihmettelemään, että voiko sen tosiaan päättää itse viekö lapsen tutkimuksiin vaiko ei? Meidän pojalle kun laitettiin lähete tutkimuksiin, ei meiltä vanhemmilta kyselty missään vaiheessa haluammeko lapselle diagnoosia vai emme, vaikka lapsen kehityksen häiriöt ovat kaikki lieviä.
 
Mutta tuota jäin aloittajan kirjoituksessa hieman ihmettelemään, että voiko sen tosiaan päättää itse viekö lapsen tutkimuksiin vaiko ei? Meidän pojalle kun laitettiin lähete tutkimuksiin, ei meiltä vanhemmilta kyselty missään vaiheessa haluammeko lapselle diagnoosia vai emme, vaikka lapsen kehityksen häiriöt ovat kaikki lieviä.
Voi. Toteaa vain, että oireet ovat niin lieviä, ettei teidän mielestänne ole tarvetta tutkimuksille. Ei sinne neuvolaan kannata oireista valittaakaan, ellei nimenomaan halua lisätutkimuksia.
 
Kyllä mielestäni diagnoosi kannattaa hakea heti kun epäilee jotain. Pääsee heti mahdollisen tuen ja kuntoutuksen piiriin. Eikä niin, että alkaa asioita selvittelemään kun asiat ovat jo edenneet pahaan pisteeseen. Pelkästään se, että sinulla itselläsi on kävitys pojan "diagnoosista" auttaa ymmärtämään asoita, esimerkiksi tuota kasvien ihmettelyä sen sijaan, että kierrät ne kaukaa.

Kannattaa kuitenkin pohtia onko tuesta ja kuntoutuksesta aidosti hyötyä vai haittaa.

Mikäli osaa opettaa lastaan hallitsemaan rajoitteensa/ongelmansa ihan itse, on se aina parempi lähtökohta kuin jatkuvaan ulkopuoliseen tukeen nojautuminen. Tämä vaatii tietysti vanhemmilta viisautta ja kykyä vahvistaa niitä puolia lapsessa, joissa hän on hyvä ja kykyä opettamaan niitä asioita, joissa lapsi aidosti tarvitsee apua yhteiskunnassa selviämisekseen.

Diagnosoinnissa on myös se paska puoli, että se kategorisoi ihmisen ja ihminen alkaa elämään diagnoosin mukaisesti. Samoin diagnoosi voi estää muiden tulevien sairauksien etsiskelyn (vaikka eipä tässä tietysti mistään skitsofreniasta ole kyse, mutta silti). Mitään kiirettä diagnoosilla ei ole.
 
Ap ei varmaan enää ole linjoilla, mutta voi kun tuo kuulosti ihan meidän pojalta! (kiinnostuksen kohteet on olleet eri, mutta muuten menty ihan saman kaavan mukaan).

Meidän lapsi kävi tutkimuksissa, asperger todettiin lieväoireiseksi ja diagnoosi jätettiin tekemättä (koska se voi muuttua murrosiässä suuntaan tai toiseen) koska siitä voi olla esim työelämässä jopa haittaa. Jos tuo pahenee niin asia voidaan tarkistaa uudelleen. Meillä lapsi saa koulussa erityisen tuen, ja koulu onkin tutkimusten jälkeen sujunut paremmin, myös koska ymmärrämme häntä nyt paremmin.
 

Yhteistyössä