Mä tajusin vasta jälkikäteen, kuinka kauhea vauva-aika olikaan.
Sitä meni jotenkin niin sumussa, ettei voimia ollut odes asian tajuamiseen. Yöt olivat vaikeita ja päivätkin. Vauva oli tosi vaativa, ei viihtynyt hetkeäkään autossa, vaunuissa, sitterissä. Ainoastaan kantoliinassa ja sylissä oli tyytyväinen. Yöllä nukkui vain sylissä tai kainalossa ja mieluiten tissi suussa ja silti ehkä tunnin pätkissä. Yritin nukkua aina, kun vauvakin nukkui, eli pikkupätkiä ympäri vuorokauden.
Joskus 1-vuotissynttäreiden jälkeen alkoi pikkuhiljaa helpottaa. 1,5-vuotiaan kanssa yöt oli jo ihan erilaisia.
Suurin helpotus tuli, kun lapsi oppi yöllä kömpimään itse sängystä ja siirtymään meidän väliin. Lisäksi helpotti, kun oppi ihmeekseni ihan itsekseen pois vaipoista. Muistan ajatelleeni, että ihanaa, nyt se on ohi, kun heräsin yöllä siihen, että 2-vuotias kömpi sängystään, kävi potalla pissalla ja tuli meidän puolelle ja kiipesi sänkyymme sanomatta sanaakaan

Muistan sen jotenkin oudon haikeanonnellisena hetkenä.
Lapsi menee eskariin ja edelleen löydän hänet joka aamu vierestäni. Lisäksi lapsi ei vieläkään nukahda ilman nukutusta. Mutta nyt nautin jo hetkistä, jotka saan viettää hänen sänkynsä vieressä iltasadun jälkeen. Silitellään toisiamme ja saan vain olla ja vaikka lukea.
Ei varmaan lohduta paljoakaan, mutta aika menee nopeasti ja jos on selvinnyt ekasta vuodesta, on jo reilusti voiton puolella.