missä vauvahaaveet?

[missä vika?]

Ehkä väärä foorumi, vauvahaaveilijoiden keskuuteen tulla tällaisella asialla... mutta missään ei ole palstaa niille, jotka epäröivät. Eli minä. Ehkä te, joilla haaveita on, osaatte auttaa. Tai ainakin "lynkata" tarpeen tullen! Periaatteessa kaikki on kunnossa: asunto, vakituinen työ, parisuhde. Kolmekymmentä ohitettu. Missä kello, jonka pitäisi tikittää? Ainoa, mikä tikittää, on järkisyyt, joiden vuoksi raskaaksi pitäisi tulla: hedelmällisyys romahtaa muutaman vuoden päästä, rintasyövän riski kasvaa, isovanhemmat vanhenevat. Vaikka tiedän, että haluan lapsia, miksi se tunne ei tule, että haluan alkaa tehdä niitä? Syksyllä jo yritimme, minä vähän puoliväkisin - pillerit pois, ehkä se siitä. Mutten pystynyt. Pelottaa, että epäröin niin kauan, etten enää pysty tulemaan raskaaksi. Jos odotan tunnetta, jota koskaan ei tule? Eikä kysymys todellakaan ole siitä, etten pitäisi lapsista. Näen itseni äitinä, perheen kanssa. En pelkää lastenhoidon, kotitöiden, huolen määrää. Ymmärrän senkin, ettei lapsia vain tule, lapsia saadaan. Mutta voiko lapsia tehdä, jos ei tunnetta niiden haluamiseen ole? Ei varsinaista kiinnostusta vauvoihin, ei minkäänlaista ihailua, halua ihmetellä pieniä vaatteita ja nyssyköitä. Melkeinpä inhoa kaikkea sellaista kohtaan. (tässä vaiheessa voi lynkata..) Missä vika?

 

[epäröintiä täälläkin...]

Voi kuule olipas kyllä ihan kuin mun kirjoittamani teksti. Ihan helpotti, että jollakin muullakin on samoja tuntemuksia! Meilläkin on aikalailla sama tilanne. Mies haluaisi jo kovasti lapsukaisia, mutta itselläni ei ole haluja yhtään. Haluaisin kyllä kovasti haluta lapsia, mutta tuntuu jotenkin "väärältä" alkaa edes yrittämään, kun oikeata halua ei itselläni ole. En ole ikinä ollut mitenkään lapsirakas ja oikeastaan pelkään, että mitenkä sitä sitten oman kanssa tulisi käymään. Kaikki kyllä vakuuttelevat, että oma lapsi on ihan eri asia kuin muiden. Mutta entäpä jos minä olenkin joku epänormaali poikkeus? Ja toisaalta haaveilen kuitenkin miltä meidän lapsemme näyttäisivät ja muutenkin elämästä lasten kanssa. Ajatukset pyörivät asian ympärillä jatkuvasti ja paineet ja paniikki kasvaa koko ajan. Olisin niin onnellinen, jos jonakin aamuna heräisin ja huomaisin, että minuun on iskenyt vauvakuume!

 

[Mulla]

Mulla TÄYSIN sama homma. Tosin olen alle 30 vuotias. Elämäntilanne töiden suhteen näytti epätoivoiselta.. en saanut haluamiani töitä, enkä päässyt kouluun. Ajattelin, että nyt, kun olen sellaisessa työssä, josta en pidä ja josta voin helposti jäädä pois, olisi hyvä aika tehdä lapsi. KAIKKI lapsiin liittyvä on aina ällöttänyt minua ja olen ehkä jopa vähän inhonnut lapsia. Niin vaan kävi, että raskaaksi tulin ja nyt meillä on jo vuoden ikäinen poika! Ja ei todellakaan kaduta.

Minkäänlaista vauvakuumetta en ole potenut vaan kaikki on perustunut järkeilyyn ja perhesuunnitteluun. Tällä hetkellä yrityksessä toinen lapsi, eikä vauvakuumetta ole edelleenkään.

Toivottavasti saat vauvan, sillä kun se vauva nostetaan synnytyssalissa mahallesi, voin luvata, että et kadu enää mitään =)

 

[Ihan sama!]

Ihanaa, etten en ole ainoa pähkäilyjeni kanssa. Minä olen lopulta jo antanut miehelleni periksi ja vauva on yrityksessä. En voi kyllä hyvällä omallatunnolla sanoa, että olisin asiasta mitenkään kauhean innoissani, mutta järkisyyt voittivat. Ajattelin, että se alkaa olla nyt tai ei koskaan, kun ikää on jo 32. Ajattelin myös, että kyllä sitä omaa lasta sitten rakastaa eikä kaduta, kunhan lapsi lopulta tulee (siis jos tulee). Minullakaan ei ole minkäänlaista kiinnostusta muiden vauvoja/lapsia kohtaan, mutta olen ajatellut, että luonto hoitaa kiinnostuksen sitten omiin lapsiin. Toivottavasti ainakin! Toki pelkään, etten ehkä ole paras mahdollinen äiti, jos vielä yrityksen jo ollessa päällä minusta tuntuu tällaiselta. Mieheni kuitenkin haluaa lapsia jo tosi kovin, eikä haluaisi olla kauhean vanha isä. Kai neljänkympin kriisi vähän kolkuttelee jo ovella hänelläkin. Tosin se ei ole syy miksi hän haluaa lapsia (on ylen lapsirakas muutenkin), mutta ehkä se on saanut hänet kiirehtimään asiaa hieman. Minä olen ajatellut tämän asian niin, että se yhdeksän kuukautta sitten opettaa minut äidiksi ja äidilliseksi ja rakastamaan tulevaa lasta, siihen asti saan ihan rauhassa olla vähän innoton asiaan.

 

[sama juttu]

Aivan samanlaisia ajatuksia on ollut enemmän tai vähemmän kolmen vuoden yrittämisen ajan, eikä meille vieläkään ole suotu lasta, joten jatketaan näin...

 

[missä vika?]

Kiitos "epäröintiä täälläkin"! Ensimmäiset lohdulliset sanat moneen kuukauteen: "Voi kuule olipas kyllä ihan kuin mun kirjoittamani teksti. Ihan helpotti, että jollakin muullakin on samoja tuntemuksia!" '
Minäkin kuvittelen, miltä lapsemme näyttäisivät, minkälaisia luonteen piirteitä heillä ehkä meistä olisi, mitkä nimet.. Mutta myös minustakin on jollainlailla "väärää" aloittaa tekemään lapsia, jos varsinaista "halua", tunnetta ei ole. Mutta jos jään odottamaan sitä, ja vanhenen niin, etten enää saa lapsia.. Sitten näkee dokumentteja esim. kohdunsyövästä, jonka jälkeen nainen jää lapsettomaksi. Apua! Mitä aikailen? Miksi silti, vaikka pelottaa kaikki taudit ja lapsettomuus, ei voi vain mennä kynnyksen yli ja alkaa yrittämään..?

"KAIKKI lapsiin liittyvä on aina ällöttänyt minua ja olen ehkä jopa vähän inhonnut
lapsia. Niin vaan kävi, että raskaaksi tulin ja nyt meillä on jo vuoden ikäinen poika! Ja ei todellakaan kaduta. "
Jos vielä palaat palstalle: miten päätös tuli, antaa "raskauden" tulla? Minä jopa unelmoin, että tulisin vahingossa raskaaksi, ei tarvitsisi enää miettiä, milloin.. Eikös tämä ole oikeasti vähän kummallista..? Tuntuu, että kaikki tähän asti on ollut helppoa ja selkeää, olen tiennyt mitä haluan ja pyrkinyt sen saavuttamaan. Nyt kun pitäisi osata toimia, lamaannun täysin enkä enää tiedä miltä minusta tuntuu, mitä haluan. Olen muutenkin aina ollut aika "selkeä" tyyppi sen suhteen, että joko pidän asiosta tai en, teen tai en tee. Miksi tästä tulikin niin vaikeaa, vaikka sen pitäisi kai olla yksi luonnollisimmista asioista ihmisellä??

 

[Valinta olla tekemättä on ihan OK]

Ketjua lukiessa mieleeni herää ainoastaan yksi kysymys:

Miksi pitäisi tehdä lapsia, jos niitä ei oikeasti halua?

 

[Minni80]

Tottakai se on ok olla tekemättä lapsia jos niitä ei halua, mutta käsittääkseni alkuperäinen tietää kuitenkin että haluaa jossain vaiheessa.

Mun mielestä ei kannata hoppuilla jos et ole ihan satavarma, paitsi jos ikä rupee tulemaan vastaan. Mutta sit kun tyyliin oot 33v (en nyt tiedä minkä ikäinen olet) ja jos tiedät että haluat lapsen jossain vaiheessa kuitenkin, niin ehdottomasti yrittämään.

Mulla on kaveri joka tuli vahingossa raskaaks, ja oli ihan kauhuissaan että tuleeko hänellä sellasia äidillisiä tunteita kun ei oo ikinä ollu lapsirakas. Mutta aivan rakastunut on omaan vauvaansa, on se vaan kuulemma ihan eri juttu!

 

[missä vika?]

Lapsia tosiaan haluan, sen tiedän. Se, tuleeko se viimeinen "pakottava tunne" tehdä niitä lapsia koskaan, sitä en tiedä. Ehkä tässä on alkanut kuitenkin selkiytyä se, etten pysty nyt, ilman tunnetta, ryhtymään lasten tekoon, vaikka kaikki uhkakuvat lapsettomuudesta ja taudeista "kaatuisivat" päälle. Sillä niitä riittää. Ystäväpariskunnilla vaikeudet tulla raskaaksi ovat lähestulkoon sääntö, ei poikkeus. Eräällä äidillä rintasyöpä, kun lapsi 1v. Pelkokuvia siitä, miten avioliitot rikkoutuvat paineiden kasautuessa, äidit masentuvat. Mutta jään odottamaan.. täytyy luottaa siihen, että minullakin tästä asiasta tulee joskus tunne, "nyt"!

 

[Mirjam*]

Miettikääpä myös näin päin, että siitä se vasta stressi syntyy, jos alatte yrittämään lapsentekoa vasta sitten, kun siihen on kova sisäinen pakko. Joka kuukautinen toivominen ja pettyminen on todella kuluttavaa.
Meillä on yritys aloitettu nyt, kun tiedetään, että lapsia joskus halutaan, vaikkei kummallakaan ole vielä varsinaista vauvakuumetta. Ja nyt, kun tiedän taas, että menkat ihan varmasti huomenna alkavat, olen pelkästään iloinen että voin ottaa tämän näin kevyesti ja ajatella, että katsotaanpas, tärppääkö ensi kierrossa. Tästä asteen verran syvempi vauvakuume ja itkisin joka kuukausi, kun en olekkaan raskaana.

Minulla ei ole tästä elämästä mitään intuitiivista alitajuista tietoa, joka kertoisi, milloin olisi täydellinen hetki tehdä jotakin. Intuitioni ei ole neuvonut minua opiskelemaan, syömään terveellisesti, tekemään työni hyvin ja uskomaan, että parisuhteen vaikeuksien jälkeen elämä jatkuu aina entistä parempana. Ei, minun intuitioni pelkää elämää, riskejä, torjuntaa ja epäonnistumisia. Se haluaa aina pelata varman päälle. Jos olisin kuunnellut, milloin tulee opiskelukuume, rakkauskuume, pesäntekokuume tai kuntoilukuume, en olisi milloinkaan tässä elämässä tehnyt niitä asioita, jotka ovat kasvattaneet minua eniten. Siksi en edes odota mitään vauvakuumetta.

Kun alkukitka on ylitetty (ts.ehkäisy jätetty pois) sitä alkaa jo jotenkin valmistautua (toivottavasti) vastuun ottoon toisesta ihmisestä. Mitkään vauvatavarat ym. ei minua kiinosta vieläkään - nehän on vaan tavaroita. Mutta vauvat ja lapset kiinnostaa yhtäkkiä eri tasolla kuin ennen - olen tosin aina suhtautunut lapsiin tosi myönteisesti. Käyn kaverin ja hänen pienen tyttönsä kanssa saunassa ja lenkillä aika usein, ja yhtäkkiä on tätä pientä tyttöä kohtaan tullut sellainen hoivavietti, ettei ole tosikaan. Tyttö on minun hoivissani aina pieniä pätkiä, ja yhtäkkiä minulla on hänestä hurja huoli koko ajan. Kun tyttö aivastaa, ajattelen alitajuisesti, että nytkö tuli pienelle flunssa, voi ei!Kun hän hymyilee, tunnen itseni tosi voittajaksi; sain tuon pienen hyvälle päälle, päivän tärkein teko! Tyttö tykkää halailla aina kun hän lähtee kotiinsa, ja minulla jää häntä jotenkin tosi paljon ikävä - ja aina silloin olen ihan varma, että haluan oman lapsen.

 

[missä vika?]

En minäkään ole ikinä odotellut asioiden "täydellistä" hetkeä, olen aikalailla tehnyt, ottanut asiat niinkuin ne ovat tulleet minua vastaan. Vaikka olenkin jollainlailla suunnitellut elämää, ainakin niiltä osin, missä/mitä haluan opiskella, millaista työtä tehdä, missä asua. Tähän lapsenteko epävarmuuteen sekoittuu varmaan myös 30-kympin kriisi !! Jota olen potenut jo pidemmän aikaa! Seurannut samanikäisiäni, ja ihmetellyt mitä olenkaan tehnyt kaikki nämä vuodet! Kun näyttää että muut ovat saavuttaneet niin paljon. Ei ehkä edes aina töiden suhteen, vaan löytäneet sisäisen rauhan (jota minä selkeästi vielä etsin..) Elämässäni ei ole ollut vielä päiviä, jolloin olisin epäröinyt, olen aina tuntenut vahvasti, mitä haluan. OIen päässyt opiskelemaan heti lukion jälkeen, jatko-opintoihin ensiyrittämällä, työpaikan heti valmistuttuani, mennyt naimisiin muutama vuosi valmistumisen jälkeen.. kaikki on ollut jotenkin helppoa. Nyt tämä onkin yhtäkkiä jotenkin vaikeata.. "Pullamössölapsella" on ensimmäistä kertaa vaikeata.. Ja vaikeus näyttää näin yksinkertaiselta, varmaan ulkopuoliselle todella yksinkertaiselta, muttei tunnu minulle siltä. Onko sitten 30-kympin kriisiä että tajuaa seuraavien "liikkeiden" elämässä olevan suurempia ja sen vuoksi vaikeampia kuin mitkään aikaisemmat. Niin ainakin minä koen.

 

[missä vika?]

Unohdin sanoa - Mirjam: olet oikeassa, lapsen yrittäminen silloin kun on "pakko päällä" on kyllä kamalaa. Siinäkin on yksi syy, minkä vuoksi nyt pitäisi toimia.. äh, en tosiaan tiedä.

 

[Ihan sama!]

Minulla ei ole tästä elämästä mitään intuitiivista alitajuista tietoa, joka kertoisi, milloin olisi täydellinen hetki tehdä jotakin. Intuitioni ei ole neuvonut minua opiskelemaan, syömään terveellisesti, tekemään työni hyvin ja uskomaan, että parisuhteen vaikeuksien jälkeen elämä jatkuu aina entistä parempana. Ei, minun intuitioni pelkää elämää, riskejä, torjuntaa ja epäonnistumisia. Se haluaa aina pelata varman päälle. Jos olisin kuunnellut, milloin tulee opiskelukuume, rakkauskuume, pesäntekokuume tai kuntoilukuume, en olisi milloinkaan tässä elämässä tehnyt niitä asioita, jotka ovat kasvattaneet minua eniten. Siksi en edes odota mitään vauvakuumetta.

Tämä oli paremmin kuin hyvin sanottu. Juuri tuolta minustakin tuntuu, vaikken osannut yhtä hyvin sitä sanoiksi pukeakaan. Ei siis pitäisi tuntea huonoa omaatuntoa vauvakuumeettomuudesta, vaikka varsinkin tällä palstalla saa usein kuulla, ettei pitäisi tehdä/yrittää lapsia, jos ei niitä halua - eli siis ole vauvakuumeinen. Kyllä minä joskus haluan minäkin enkä toisaalta sitten halua olla nelissäkymmenissä yrittämällä yrittämässä, kun jokainen hetki ja negatiivinen tulos on askel kohti aina vaan varmempaa lapsettomuutta.

 

[Alessia]

Olen kavereiden kanssa jutellut paljon siitä, että vauvakuumetta ei ole vieläkään tullut. Olemme 32-vuotiaita, joten jokainen ymmärtää ettei kovin kauaa voi odottaa. Ongelmaa lisää se, että monella meistä on nuorempi mies, joten siltä suunnalta ei ole paljoa vauvakuumeilua tarjolla. Osa onkin jättänyt ehkäisyn pois ajatuksella, että parempi aloittaa yrittäminen ennen kuin paniikki iskee.

Mulla on elämä kulkenut suunnitelmien mukaan, ja olen jos vuosia sitten ajatellut, että tänä vuonna tulisin raskaaksi. Mitään vauvakuumetta ei ole iskenyt, mutta teidän että haluan lapsia. Nyt olen raskaana. Jos loppuelämä olisi vain tätä samaa, niin olisiko siinä järkeä? Meillä on parisuhdetta takana jo niin pitkä pätkä, että tämäkin elämänvaihe on jo nähty.

 

[Misseliini]

Itse mietin 32-vuotiaaksi ja sitten se tehtiin. Kyllä kannatti tehdä ajoissa, mutta toisaalta kyllä tätä kannatti odottaakin. Nuorempana olisi ollut ehdottomasti väärä ratkaisu, eli ensin perusasiat kuntoon ja vauvan vaativuutta, sitovuutta sekä oikkuilua jaksaakin paljon pitkämielisemmin kuin kärsimättömämpänä nuorena.

 

[Entinen pähkäilijä :)]

Oi, te olette ihan samaa miettineet kuin minä vielä taannoin! En ole ikinä ollut vauvaihminen, mutta kuvailtujen pähkäilyjen kanssa puusta pitkään pääsemättömänä päätin antaa luonnon hoitaa joko juu tai ei. Päällimmäinen tunne oli suunnilleen paniikki, kun raskaustesti näytti plussaa - ja meilläkin kuitenkin "yritykseen" meni 1,5 vuotta ennen kuin tärppäsi. No, nyt se poika on tuossa ja mihinkään en vaihtaisi. Valvon mieluummin öitä sen kanssa kuin nukun ilman. Sitä vaan rakastaa niin hulluna...juu ja on muuten ensimmäinen vauva maailmassa, mitä olen ikinä suukottanut tai joka on mielestäni ollut suloinen ja ihana.

Ja se, miksi "pitää" lapsi tehdä jos ei ole vauvakuumetta...ei pidäkään tehdä, eihän se pakko ole. Jos tietää ettei halua, ongelmaa ei ole! Mutta SAA tehdä ilman vauvakuumettakin. Elämä on joko seikkailumatka uusiin asioihin tai sitten se ei ole paljon mitään...jos vaan pelko pidättelee, niin nenästä kiinni ja hyppäämään, sitä kuningasta ei kannata kumarrella. Mirjam kirjoittikin kovin hyvin tästä asiasta tuossa ylempänä.

 

[Kilppa]

Kiitos tästä ketjusta!

Kerronpa tähän vielä omankin tarinani; en niinkään siksi, että muilla kuviot menisi lainkaan näin, mutta mulla meni. Olen 34 v. ja odottanut vauvakuumetta viimeiset vuodet. Siis ensin miettinyt että miksi ei tunnu siltä kun "pitäisi". Ja sitten yrittänyt väkisin kuumeilla; hipelöinyt vauvakamaa kaupassa ja hokenut, että "onpas ihana onpas ihana", vaikka mieli ei ole ollut ollenkaan että onpas ihana. Järki-ihminen tajuaisi että ei se näin onnistu, mutta kaikkea pitää näemmä kokeilla. Mies haluaisi kovasti lasta, vaikkei ole tässä asiassa (ainakaan kovasti) painostanut. Anoppi haluaisi lapsenlapsia, käly haluaisi lapsilleen serkkuja... Ja minä en tiedä, mitä minä haluaisin. Se ero mulla kyllä on teihin (ainakin joihinkin) nähden, että en ole koskaan oikeastaan halunnut lasta. Mutta en ole ollut myöskään haluamatta, eli lähinnä kyse on siitä, etten ole ajatellut asiaa. Olen vaan miettinyt, että jos joskus tuntuu siltä, niin sitä ehtii miettiä sitten.

Olen menettänyt tämän asian kanssa paitsi yöuneni, myös suuren osan elämäniloa ja ennenkaikkea itseluottamusta. Nyt kuitenkin tuntuu, etten voi vastoin jotain sisäistä ääntäni tähän hommaan lähteä, vaikka toisaalta tuntuu, että sillä päätöksellä menetän jotain tosi arvokasta. Miestäni en kuitenkaan pysty tuomitsemaan tällaiseen lapsettomuuteen, ja vaikka se päätös repii ja raastaa meitä molempia, minä olen päättänyt, että hänen on aika jatkaa matkaansa nyt, kun voi ikänsä puolesta vielä tulla isäksi "säälliseen aikaan". Ehkä häntä tuolla jossain odottaa joku, jolle kaikki on paljon selvempää...

En olisi ikinä uskonut että joku päivä olen tässä tilanteessa. Olen aina ollut reipas ja iloinen, jossain määrin menestyväkin, ja ennenkaikkea olen aina tiennyt, mitä haluan ja mitä en halua. Nyt en tiedä, mutta sen tiedän, että mieheni on joutunut jo ihan liian kauan odottamaan.

Onnea ja ennenkaikkea rohkeutta teille muille mietiskelijöille.

 

[Mirjam*]

Kilppa; oletko puhunut asiasta reaalielämässä kenellekkään? Minä olen keskustellut paljon tästä lapsen haluamisesta monen ihmisen kanssa, niin oikeastaan ne, joilla vauvakuume on ollut, on aika lailla vähemmistönä. Minä taidan olla niitä harvoja, jotka on aina tykänneet lapsista. Ei lasten haluaminen ole mitenkään itsestään selvää. Ja mitä vaikeampi äitisuhde ja traumaattisempi lapsuus, sen vaikeampaa on päättää, mitä oikein haluaa.

Nyt kun pikkujouluaika on tulossa, niin sulla on älyttömän hyvä mahdollisuus tehdä galluppi tästä asiasta. Odotat, että tyypit on pikkaisen hiprakassa, ja sitten kysyt kahden kesken suoraan, että oliko sulla vauvakuume kun perustit perheen? (JA huom! sun ei tarvitse selitellä mitään omasta tilanteestasi. Humalassa ihmiset tuppaa olemaan sen verran narsistisia, ettei ne kysy, että miksi kysyt, vaan alkaa innoissaan kertoa miltä heistä silloin tuntui. Varsinkin, kun siitä voi olla jo sen verran aikaa, ettei aihe ole arka)

Mun galluppitulokset on jotenkin hämmentäviä. Yksikään niistä, jotka kertoo epäröineensä vauva-asiaa, ja on sitten kuitenkin tehnyt ne lapset, ei kadu tätä päätöstä. Mun ystäväni teki lapset, koska mies halusi, ja hänestä oli selvää, että jos hän haluaa elää rakastamansa miehen kanssa, on lapsia tehtävä. Kuulemma oma äidiksi kasvaminen ja omat lapset on jotain täydellisen erilaista kuin toisten lapsien hoitaminen.

Mun kummipoikani taas on ns. "ihmelapsi". Hänen äitinsä eli vuosia onnellisesti lapsettomassa liitossa, kunnes lähes nelikymppisenä huomasi olevansa raskaana, vaikkei hänen pitänyt koskaan saada lapsia. Se oli valtava järkytys molemmille. Mies ei sopeutunut enää ollenkaan tähän ajatukseen, mutta on kuitenkin ollut ihan kelpo isä. Myöhemmin kummilapseni äiti kertoi minulle, että joskus hän ajattelee kauhuissaan, kuinka lähellä oli, ettei hän koskaan olisi tullut äitiä. Hän kun ei koskaan ajatellut, että oikeasti voisi elää lapsettomana; vuodet vaan vieri, aina oli jotain mukavaa tekemistä eikä hän ajatellut koskaan olevansa oikeasti niin vanha, että lapsettomuus olisi ollut sinetöity juttu.

Ja samalla kun kuuntelee näitä juttuja, päättyy ne aina siihen samaan neuvoon; tee lapset äläkä odota liian kauan. Tuo ohje tulee niin varmasti, että sitä alkaa jo jossain vaiheessa keskustelua odottaa. Ainoastaan kaksi on sanonut, että katuu sitä että teki lapset. Toinen kuitenkin teki niitä kolme ja on nyt seitsämän lapsen mummo, jonka päivät menee siihen että omat lapset tuo pesueet hänelle hoitoon monta kertaa viikossa. Joten en sitten tiedä, puhuuko siinäkin väsyminen. Toinen taas teki lapsen, että mies ei ois jättänyt häntä (teki siis miehen tietämättä). Siitä voi jo arvata, että tosi huonot lähtökohdat on johtaneet surullisiin seurauksiin. Katumus voi olla ihan tervettä omantunnon ääntä eikä niinkään johtua äitiydestä.

Minä luulen, että kun alat puhumaan tästä asiasta, ahdistus helpottaa. Huomaat, että ei se päätöksen teko ole useimmille helppoa. Sekin jo auttaa, kun lakkaa syyllistämästä itseään siitä, ettei tiedä mitä haluaa, vaikka ympäristö odottaa ratkaisuja. Tämähän on kuitenin ihan eri tason päätös kuin se, mitä päättää opinnoistaan, työstä tai asumisesta.Missään niissä ei vastuu ole näin kova ja lopullinen!

 

[Entinen pähkäilijä]

Hei Kilppa, mun tarinani oli about täsmälleen kuin tuo sinun; huomasin vaan jossakin kohtaa että mies haluaa sitä lasta enemmän kuin minä en halua (hänkään ei koskaan painostanut eikä ollut eroa hankkimassa vaikkei lasta olisi tullutkaan, tiesi etten minä ollut "lapsi-ihminen"). Ja jotenkin kompromissiluonteisesti se tuntuu useimmilla yli 3kymppisillä menevän, ei mun tuttavapiirissä ainakaan mistään vauvakuumeesta ole kärsitty, paitsi ehkä sitä toista tehdessä sitten Mutta tämä siis emp symppinä että jotenkin voin ymmärtää sitä ahdistuksen laatua. Älä menetä elämäniloasi; ei onneen ole yhtä tietä ja ihan hyvä elämä sulle varmaan tulee päätit lapsen laittaa tai et. Ja ole vaan rehellinen tunteistasi sille miehellesi ja anna hänen sitten tehdä ne omat ratkaisut, ei sun tarvitse hänen puolestaan huonoa omaatuntoa potea, aikuisen ihmisen. Mutta näin vastoin yleistä ihannetta, melkein jokainen mun tuntema lapsekas pariskunta on tehnyt lapsen siinä tilanteessa että toinen hinkuaa enemmän ja toinen enempi vähempi nenänpielet valkoisena "myöntyy". Välillä se perästävedettävä on mies, välillä nainen...ja kukaan ei ole sanonut että katuu.

 

[missä vika?]

Kilppa: harmillista lukea sinun tarinaasi, vaikka vaikutat olevan asian kanssa aika sinut? Vai luenko niin väärin? Tiedän, miltä tuntuu menettää yöunia ja elämäniloa - koskettaahan asia suurella tavalla koko tulevaisuuttasi. Minäkään en uskonut olevani koskaan tässä tilanteessa. Koko asiasta on tullut todella hankala, ja tuntuu että KAIKKI asiat pyörivät nyt tämän asian ympärillä. Yritän unohtaa sen, mutta se palaa muistuttamaan - ikäänkuin joku ikävä gynekologikäynti, joka pitäisi tehdä, muttei välttämättä halua nyt, haluaisi vain unohtaa ja odottaa sen häviävän. Haluaisi herätä siihen, että kaikki olisi selvinnyt. Mutta sitä tässä on odoteltu jo kaksi vuotta. En sano siis, että lastenteko olisi tuo ”ikävä juttu”, vaan tämä epävarmuus, joka ei häviä. Se tuntuu vaan syvenevän.

Kiitos kuitenkin mietteistänne! Helpottavia hetkiä on ollut, kun olen lukenut niitä! Mirjam: mielenkiintoiset gallupit! Omassa ystäväpiirissä ei vauvoja vielä ole, joten minun täytyisi lähteä etsimään mahdollisia ”gallupoitavia”.. kokevatko silti jotkut, humalassa tai ei, tuollaiset kysymykset loukkaaviksi? Onko ihmisten näkemys kuitenkin suuressa osin se, että lapsia tehdään ”halusta”? Uskalletaanko myöntää muuta? Minulle ainakin lapsen saantiin liittyy niin vahvasti se, että lasta pitää haluta - ehkä äitini on ”syöttänyt” minulle nämä ajatukset ja nyt niiden kanssa on ongelmia, tiedä häntä.. tuntuu, että tuo ”ei se päätöksen teko ole useimmille helppoa” oli minulle todella lohdullista kuultavaa, mutta miten tuntuu, että tuollaiset puheet ovat harvassa?

Koko tämä oman tekstin lukeminen on hämmentävää, tuntuu että olen ihan tuuliajolla. Yleensä menen ja teen, nyt? Muuttuuko tässä kolmessakymmenessä koko persoona uusiksi? Itsevarmuus kaikkoaa, epävarmuus, epäröinti tulee tilalle. Elimistö, joka oli ennen "vain minua varten", olikin synnytyskone.. hämmentävää. Huh huh.

 

[valintojavalintoja]

En olisi ikinä uskonut että joku päivä olen tässä tilanteessa. Olen aina ollut reipas ja iloinen, jossain määrin menestyväkin, ja ennenkaikkea olen aina tiennyt, mitä haluan ja mitä en halua. Nyt en tiedä, mutta sen tiedän, että mieheni on joutunut jo ihan liian kauan odottamaan.

Elämänilo palaa, kunhan hyväksyt sen, että:

Ei lasten haluaminen ole mitenkään itsestään selvää.

Ja että lapsia ei "kuulu" tehdä, vaan aivan omalla päätöksellä saa jättää tekemättä.
Noista gallupeista sanoisin, että kuka oikeasti myöntäisi ääneen toivovansa, että ei olisi sittenkään tehnyt lapsia, vaikka se tunne olisikin olemassa? Sehän olisi sosiaalinen itsemurha, vähemmästäkin saa stigman ylleen tässä yhteiskunnassa. Tottahan luonto tekee sen, että lastaan rakastaa yli kaiken ja enemmänkin, mutta kaikki ihmiset eivät silti nauti lapsiperhe-elämästä, eikä kaikilla myöskään ole tarvetta kokea kaikennielevää rakkautta, vaan se voidaan kokea myös ahdistavana ja stressaavana.
Elämästä voi aivan hyvin nauttia myös lapsettomana - etenkin jos ei lapsia edes halua.

 

[Kilppa]

missä vika?: Tekisi mieli väittää, että olen asian käsitellyt, mutta siitä ei välttämättä ole kysymys. Niin kauan olen tätä veivannut, että jotenkin pää jo satunnaisesti suostuu uskomaan ja hyväksymään tilanteen, mutta aamuöinen ahdistus ja kylmä hiki ja yksi ainoa toive: eikö tämä asia voisi olla jo ohi! kertonevat ihan muuta.

Kerroit tuosta ajatuksesta, että äitisi olisi "syöttänyt" sulle vankan uskon, että lapsia pitää haluta. Minusta tuo ajatus sinällään (olipa se äidin syöttämä tai ihan itse keksitty) on ihan terve. Mun mielestä lapsen kuuluisi saada syntyä toivottuna ja haluttuna, ei sosiaalisten paineiden ainoana mahdollisena lopputuloksena. En välttämättä tykkää tukeutua elämän vaikeuksissa aina ajatukseen omasta vaikeasta (?) lapsuudesta. Omalla kohdallani tilanne on kuitenkin se, että oma äitini ei halunnut lasta. Sen ajan sosiaalinen kontrolli, isäni tarve olla "kunnon mies" ja hänen äitinsä kaiketi järjetön tarve saada suku jatkumaan tekivät tehtävänsä, ja ymmärsin jo hyvin nuorena, etten ollut ehkä oikeasti toivottu. Olen täysin varma, että jos äidiltäni nyt kysytään että kadutko, niin ei hän varmaankaan kadu. Ja toisaalta: jos pienen lapsen äidiltä kysytään että kaduttaako, niin voiko hän vastata rehellisesti? Eikö katuminen olisi silkka äidillinen itsemurha?

Tiivistit ihanasti tuon kolmekymppisen (nyky?)naisen yllätyksen: "Elimistö, joka oli ennen vain minua varten, olikin synnytyskone." Itse olen näiden sosiaalisten paineiden alla niin keskittynyt puolustuskannalle, ettei luonteville, edes pienesti positiivisille ajatuksille ole ollu tilaa. Kun tuntuu, että koko (miehen) suku, mies ja lähipiiri yleensäkin haluavat valjastaa minut vain siemenenkasvatusalustaksi, olen keskittynyt linnoittamaan edes pienen osan itseäni sellaiselle vyöhykkeelle, jolle kenelläkään ei ole asiaa. Kuulostaa ehkä oudolta (varsinkin vauvakuumeilijoiden korvissa), mutta voin rehellisesti sanoa, että esim. muutaman vuoden vankeusrangaistus tuntuisi vähemmän suurelta ihmisyyden loukkaukselta kuin painostuksen jälkeinen suostuminen lapsentekoon... Jos olisin saanut rauhassa ajatella asiaa ilman tietoa siitä ainoasta sosiaalisesti hyväksytystä lopputuloksesta, voisin ehkä ajatella toisin.

Näiden mietteiden seurauksena olen melko varma siitä, että sekä itseni, todennäköisesti syntymättömäksi jäävän ajatus-lapseni, että loppupelissä myös mieheni kannalta paras ratkaisu on, että hyppään tästä projektista jo suunnitelmavaiheessa. Ja tuohon omaan syntymääni viitaten: eikö olisi jo melkein paradoksaalista jatkaa tätä sukupolvien ketjua samoin ajatuksin, mitä oma äitini joutui aikoinaan tekemään.

Synkkiä ajatuksia, enkä oikeasti halua teitä muita vetää näin synkkiin vesiin... kiitos kuitenkin ajatuksista, ne osuu niin kohdilleen, ettei malta olla kommentoimatta.

 

[_kummitus_]

Viimeinkin löydän "hengenheimolaisia". Mies haluaisi kovasti vauvaa, mutta minun kantani on tällä hetkellä järjetön "ihan sama". Tai siis järjellä päättäisin kyllä, tunteella ei. Ja joinain päivinä toisinpäin. Tunnen itseni ihan idiootiksi, miten näin isosta asiasta voi olla tietämättä, mitä haluaa? Odottelen kovasti jotain tunnetta, että tietäisi varmasti mitä haluan, mutta ei... Olen aiemmin ajatellut, etten varmaan ikinä hanki lapsia (vaikken mitenkään "ole pitämättä" lapsista) ja nyt on melkeinpä luopio-olo, kun mielipide onkin tullut epävarmemmaksi. Kuten joku muukin täällä kirjoitti, toivon joskus jopa että tulisin vahingossa raskaaksi, jottei tarvitsisi tehdä päätöstä. Uskon kyllä, että omia lapsia ei "normaalitilanteessa" kadu, jo hormonit ja ihmismieli ym. pitänevät siitä huolen. Katuisinko lapsettomuutta? Olisipa kristallipallo tai aikakone .

 

[missä vika?]

Kilppa: kun sanoit: "Jos olisin saanut rauhassa ajatella asiaa ilman tietoa siitä ainoasta sosiaalisesti hyväksytystä lopputuloksesta, voisin ehkä ajatella toisin." - kuulosti ihan minun fiiliksiltäni tällä hetkellä. Kaikki painostus, oli se suoranaista tai toisten puheista/käytöksestä aistittavaa, on minun vauva-ajatuksilleni tuhoisaa. Olen aina halunnut jollain lailla, jos ei nyt "miellyttää" niin ainakin tulla toimeen vanhempieni kanssa, tehdä niin että he voisivat olla minun tekoihini, elämäntapaani, tyytyväisiä - koskaan en ole kuitenkaan tehnyt niinkuin he ovat sanoneet, jos tyyli on ollut "tee näin". Sitten en ainakaan tee. Nyt kun on asiat jo sanottu ja viesti on ollut selkeä: olisi hyvä jos nyt olisi lastenlapsia - en enää voi olla rauhassa omien ajatusteni kanssa. Tuntuu, että päätös tehdä lapsi olisi nyt heidän puheidensa, painostuksensa tulos, ei minun omani. Nyt tarvitsisin aikaa päästä eroon tuosta ajatuksesta, valita oma hetkeni. Se on vaikeaa jos joku koko ajan puhuu lastenlapsista ja toiveista saada heitä. Äitini on sitä mieltä, ettei hän ole painostanut minua mihinkään, mutta muutamaan otteeseen turhautuneena on kyllä kommentoinut aika syyllistävästi. Minulle on kaikessa tekemisessä ollut tärkeää, ettei kukaan "ohjaile" minua. Se on harmittavaa, että olen näin itsepäinen(?) - etten voisi päästä tämän asian yli, kenen tahto tuli ensiksi "ilmoitettua". Voisi olla, että olisinkin positiivisempi lasten hankinnalle nyt, mutta enää en oikein tiedä, paljon on ulkopuolelta jo sanottu.

Vielä Kilpan tekstistä: "eikö olisi jo melkein paradoksaalista jatkaa tätä sukupolvien ketjua samoin ajatuksin, mitä oma äitini joutui aikoinaan tekemään. " Toivottavasti asiat voisivat mennä toisin kuin mitä aiemmat sukupolvet ovat tehneet - tuntuu vain välillä että historia kyllä toistaa itseään. Oma äitini oli aikanaan aika vanha ensisynnyttäjä ja mummoni kuoli minun ollessa pieni. Ehä äitini haluaisi korjata nyt omia "virheitään", koska olisin aina halunnut "läsnäolevan" mummon. Äitini teki jollainlailla "itsekkäitä" ratkaisuja heti naimisiinmenonsa jälkeen, ei alkanut heti tehdä lapsia vaan odotti useamman vuoden. Nykyaikana vastaisin varmaan aikalailla sen aikaista "myöhäistä ensisynnyttäjää" (jos siis odotan vielä muutaman vuoden..). Ehkä meillä on geeneissä tuo "itsekkyys", haluamme ensin tehdä ja nähdä omaa elämää ilman lapsia. Se, "jatkatko samaa ketjua" - jotenkin toivoisi, että se ei ainakaan estäisi sinua tekemästä lapsia. Jos koet elämäsi tyydyttäväksi ja lapsuutesi kuitenkin onnelliseksi - voisiko sinun lapsellesi käydä myös niin, hän voisi saada hyvän elämän alkuristiriidoista huolimatta? Minä olen miettinyt näitä omia ongelmiani niin, että hyväksyisin ne osaksi tätä elämää - eihän tässä nyt muukaan auta. Miehenkin vaihtoa olen suunnitellut - kaikkien vaihtoehtojen puntaroimisen jälkeen kun jo ajattelin että lapsien haluamattomuus johtuu miehestäni. Kuitenkin sisällä on tunne, ettei nämä ongelmat selviä ellen itse niitä yritä selvittää. Jos eroan, olen yksin ja samoissa ongelmissa pyörin. Se, että rakastan häntä menee nyt tämän asian yli, yritän selvittää nämä ongelmat hänen kanssaan, oli lopputulos sitten mikä hyvänsä. Ja sitten senkin sanomisen jälkeen epäröin.. Ei ainakaan vielä helpota.

 

[S82]

minulla on ihan samanlainen olo, haluan joka toinen päivä lasta niin paljon kun vaan voi, ja toinen päivä ajattelen ettei se ole kyll ajankohtaista, itse täytän pian 25 vuotta, joten ehkä se kello on jonkin verran tikitellyt, kaikki itseasias ok, saatiinhan mieheni kanssa onneks tuo rakennus projektikin valmiiksi, täällä olisi tulokkaalle kyllä tilaa =), onkohan nämä normaaleja ajatuksia vai ei, en tiedä, sitten kun vielä mietit kaiken maailma tauti kammoja ja pärjäämisiä ni huh huh, kyllä se on niin ettei elämässä voi elää jos kaikkea pelkää, joten päätös on kuitenkin nyt se että, luonto päättää. Ehkäisyä ei ole enään ollut.