mistä auktoriteettia

[Äitiliini]

ongelmani on aika kauaskantoinen. Olen kasavanut perheväkivaltakodissa, isä siis hakkasi äitiä aika ajoin, äiti pelkäsi isää ja niin me lapsetkin. Monta kertaa istuimme ulkona hangessa kun sisällä isä haukkui äitiä, käytti runsaasti henkistä väkivaltaa ja siis ihan fyysistäkin. Menetin äitini nuorena, jouduin hoitamaan häntä kotona isäni kanssa mikä oli henkisesti todella raskasta ja sainkin siitä sitten henkisen loppuunpalamisen jne. Olen aikoinani ollut myös koulukiusattu koko kouluajan jne. Itsetuntoni oli nuorena todella heikko. En harrastanut mitään koska oikeastaan mitään ei sallittu, eikä äidilläkään ollut mitään muuta elämää kuin ruokakaupassa käynti, tosin isä valvoi ruokarahanmenoakin niin tarkasti että äidin elämä oli oikeastaan pelkkää "vankilaa" ja alituista pelkoa väkivallasta.

Nyt aikuisena naimisissa ja yhden lapsen äitinä olen onnellinen, mutta edelleenkin isä yrittää "nuhdella" minua joistain tavoistani toimia. Kun hän käy kylässä huomaan heti hänen kasvoiltaan jos jokin mitä sanoan ei häntä miellytä. Välillä luen hänen naamaltaan että hänestä puhun ihan typeriä.

Ongelma on lähtöisin jo isän omasta äitisuhteesta. Isäni on todellinen äidin poika ja tämä vaikutti aikoinaan todella runsaasti myös äitini ja isäni elämään. Isä on mm. sitä mieltä että minun tulisi antaa hänen äitinsä syöttää koiraani (joka on allerginen) vaikka koira tulee siitä sairaaksi mutta kun äitinsä haluaa. Isäni äiti on jo vanha mutta edelleen ihan järjellinen ihminen eli ymmärtää kyllä puhetta. Samoin huomaan että minulla ei ole mitään otetta isääni. Jos kiellän häntä esim. syöttämästä sairasta koiraani, hän tekee sen jokatapauksessa. Olen tästä asiasta hänelle jopa huutanut ja tehnyt melkein mitä tahansa mutta hän on kuin olisi kuuro ja sama peli jatkuu. Minulla ei ole mitään auktoriteettia häneen edes omissa asioissani vaikka olen jo aikuinen. Tämä on todella turhauttavaa.

Olen siis koko elämäni ollut se "vahva" joka ei valita mutta en myöskään ole koskaan saanut mistään tunnustusta. En tiedä pitääkö isä minua kaikessa "huonona" koska en ole koskaan elämässäni saanut häneltä mainintaa siitä että olisin missään hyvä. Nyt lapsen saatuani hehkun äitiyden onnea ja isältäni en saa edelleenkään edes lausetta "hienoa että kaikki on mennyt hyvin". Välillä tuntuu että voisin vaikka voittaa olympialaiset niin silti en olis hyvä hänen mielestään. Muiden lapsissa kyllä näkee vaikka mitä hyvää.

onko kellään muulla tällaisia ongelmia. Ikävä kyllä huomaan että tuo lapsuuteni painaa edelleen mieltäni. Onneksi minulla on ihana mies joka rakastaa minua ja tukee ja kannustaa.

 

[Althaea]

Hankala tilanne. Isäsi vaikuttaa, anteeksi vain, ihan täydeltä sialta mieheksi.

Voit tietysti auktoriteettisi osoittamiseksi tehdä sen, että kerta kaikkiaan kiellät isääsi tulemasta käymään niin kauan kunnes hän tajuaa, että teillä toimitaan teidän sääntöjenne mukaan eikä isäsi säännöillä. Eihän hän nyt väkisin voi taloonne/asuntoonne tunkea. Jos hän ei ymmärrä, miksi toimit niin kuin toimit, se on hänen ongelmansa, ei sinun. Ei sinulla ole mitään velvoitteita päästää häntä ovesta sisään tai pitää hänen yhteyttä vain siksi että hän on isäsi - etenkään jos hän käyttäytyy kuin kolmivuotias lapsi, joka teeskentelee, ettei tiedä mitä tarkoittaa "ei".

Allergisen koiran syöttäminen allergiaa aiheuttavilla aineilla on sitä paitsi lähestulkoon eläinrääkkäystä. Se voi kaiken kukkuraksi tehdä koirastasi entistä sairaamman, pahimmassa tapauksessa viedä siltä hengen. Meillä on vilja-allerginen kissa (oksentaa heti jos joutuu syömään raksuja joissa on vehnää/viljaa ja maha on sen jälkeen viikkokausia sekaisin), joten tiedän, mistä puhun.

Mitä mieltä miehesi on isäsi käytöksestä? Saatko häneltä mitään tukea asiaan? Olisiko hänessä miestä asettamaan isäsi törkeyksille rajat?

 

[Äitiliini]

nykyisellään isäni käyttäytyy suurimmaksi osaksi nätisti. Jos sanon hänelle tänään ettei koiralle saa antaa mitään, hän saattaa olla tänään antamatta mutta viikon päästä antaa koiralle jotain kysymättä multa mitään. Olen selittänyt ja selittänyt että sillä on allergia eikä mitään tulis antaa mutta se unohtuu aina n. viikossa.. Tuntuu että isäni luulee minun valehtelevan tai olevan vähän hullu kun semmoisia puhun. Ylipäätään tuntuu moni asia olevan sellainen että kun hän on jotain päähänsä saanut hän uskoo olevansa oikeassa vaikka taivas putoaisi ja vaikka sen miljoonaan kertaan hänelle todistaisin ettei asia ole näin. Ilmeisesti hän on siinä uskossa että tyttärensä on hiukan vauhko. Kesällä syötteli koiralle luita, kun sanoin ettei paranis syöttää kun menee maha tukkoon, syötteli vaan. Sit koiran maha meni tukkoon, mies ulkoilutti sitä koko yön että sai mahan toimimaan. Seuraavana päivänä isä oli taas antanut sille luita. Eli varsinkin tässä asiassa ärsyttää ettei ole mitään otetta. Ei kauhean hauskaa kun koira sairastaa ja isä vielä "nuhtelee" minua koska esim. nyt minun pitäisi ymmärtää että äitinsä on jo vanha. Mutta oikeuttaako se täysjärkisen vanhuksen kerta toisensa jälkeen sairastuttamaan minun koirani että on vanha !!! ei minusta, ymmärtäisin jos kyseessä olisi täysin ymmärtämätön ihminen mutta kun ei ole todellakaan vaan täysin järjissä oleva ihminen.

 

[Althaea]

Tuo koirajuttu on kyllä semmoinen mikä pitäisi isäsi ja isäsi äidin saada ymmärtämään. Voisiko heille selittää, että jos lapsella on esim. kala-allergia, ei sille lapsellekaan saa mennä syöttämään sitä kalaa? Koirallahan se on ihan sama juttu, kyllä koirakin voi olla allerginen ihan samalla lailla kuin ihminenkin (ei siis välttämättä juuri sille kalalle, vaan melkein mille vaan).

Kuulostaa siltä että isäsi asuu melko lähellä. Auttaisiko jos ottaisitte vähän etäisyyttä ja muuttaisitte kauemmas, olisiko mahdollista?

 

[Äitiliini]

mimmeli. Samoin, huutamalla ja karjumalla meilläkin osoitettiin että välitetään. Mutta kun sitä positiivista ei tullut koskaan eikä tule vieläkään.