Mistä kertoo sairaalloinen mustasukkaisuus lapsesta?

[Anseliina]

Olisiko täällä joku joka osaa sanoa, mistä johtuu sairaalloinen mustasukkaisuus omasta lapsesta?
En kykene millään päästämään omia vanhempiani lapseni lähelle ilman, että koen valtavaa mustasukkaisuutta: sydän tykyttää, hiki nousee pintaan ja tekisi mieli karjua vihaisena erityisesti äidilleni. Tuntuu, että äitini nauttii lapsestani täysin siemauksin, toisin kuin minusta aikanaan.

Haluan, että he ovat läsnä lapseni elämässä järkitasolla ja olen pyytänytkin heitä kylään, mutta olen vierailujen ajan ihan poikki: vahdin jokaista ilmettä ja kysyn äidiltä, miksi hän on niin iloinen ja tenttaan jokaista sanaa... Itken vierailujen jälkeen ja olen todella vihainen. Kun lapsi saa postikortteja, luen ne suurennuslasilla ja mietin, mitähän tuokin kiva tarra tai sydän tarkoittaa... Pelkään eniten sitä, että minulle käy jotain ja äitini ja isäni vain hyppivät riemusta, että saavat lapseni itselleen.

En ole mustasukkainen kenellekään muulle, kuin äidilleni ja jossain määrin isälleni. Miehen ja lapsen väliset leikit tms. eivät herätä samaa reaktiota missään määrin.

En keksi syytä tälle. Olen perheen esikoinen ja en silloin ollut mustasukkainen, kun veljeni syntyi. Sen muistan, että en ole koskaan luottanut toisiin ihmisiin - kun kaveri tuli kylään, minusta tuntui aina, että äitini varasti kaverini, koska hän tykkäsi jutella tämän kanssa ja meiltä jäi leikit leikkimättä. Miten tästä pääsee yli? Lapsi on jo useamman vuoden vanha, eikä ole helpottanut - ei siis johdu hormonihuuruista.

 

[tuntuu]

kirjoituksestasi päätellen et ole mustasukkainen lapsestasi vaan äidistäsi.

 

[samaa mieltä]

Haluaisit edelleen, että äitisi huomio olisi sinussa, eikä lapsessasi. Näin minäkin kirjoituksen perusteella asian nään.

 

["minttu"]

kirjoituksestasi päätellen et ole mustasukkainen lapsestasi vaan äidistäsi.

Aivan sama tuli minulle mieleen. Olet mustasukkainen että lapsesi saa enemmän huomiota vanhemmiltasi kuin sinä (sama taitaa päteä mieheesikin).

 

[foodia]

Et ole saanut riittävästi huomiota äidiltäsi? Eikö vanhempasi huomioi sinua mielestäsi riittävästi? Keskusteletko äitisi kanssa miten usein?

 

[Anseliina]

Et ole saanut riittävästi huomiota äidiltäsi? Eikö vanhempasi huomioi sinua mielestäsi riittävästi? Keskusteletko äitisi kanssa miten usein?

Kiitos kaikille vastanneille. En osannutkaan nähdä asiaa noin päin. Todellakin, en ole ollut lapsestani mustasukkainen esim. perhepäivähoitajalle (pph piti pojastani tosi paljon, eikä se haitannut minua lainkaan, pikemminkin itkin kun hän jäi eläkkeelle), samoin ukit, serkut ja muut saavat painia ja leikkiä hänen kanssaan vaikka kuinka. Äitini on ainoa (ja isäni pienemmässä mittakaavassa), jonka kohtaamista lapseni kanssa ajattelen kauhunsekaisin tuntein: tilanteena, jota yritän kontrolloida kaikin keinoin. Kun puhun äitini kanssa puhelimessa, siirryn parvekkeelle, koska olen siinäkin äärimustasukkainen: äiti kuulee herkästi lapseni äänen luurin takaa ja saattaa sanoa jotain "voi, sielläkö teidän xxxx on jo herännyt" - ja tuntuu kuin luhistuisin.

Niin, olen jo 27-vuotias. Ehkä äitini ei ole ollut - miten sen nyt sanoisin - henkisesti läsnä? Kehunut ja kannustanut kovasti silloin kun onnistun, mutta jos satutin itseni tai en ollut hymyä vaikkapa sukujuhlissa, hän käänsi selkänsä. En muista hänen keskustelleen koskaan kanssani minun asioistani, minusta kiinnostuneena. Veljeni on sanonut myös, että äiti "ei koskaan kuuntele/keskity". Kerran sanoin hänelle, että en hylkää häntä (tämä oli erään sairastapauksen yhteydessä) ja hän suorastaan loisti, eli ymmärsin, että hänen kasvoilleen saa sellaisen autuaan hymyn silloin, kun lapsi tyydyttää jotenkin hänen tarpeitaan, ei toisinpäin.

Miten tästä pääsee eroon? Olen muuten pärjännyt sangen hyvin elämässäni, eikä parisuhteessa ole koskaan ollut luottamuspulaa, päinvastoin. Anopinkin kanssa tulen ihanteellisesti toimeen. Vain tämä rassaa...

 

[lue]

http://narsismia.wordpress.com/2007/04/10/narsisti-vanhempana/

 

["vieras"]

Vaatii varman välien selvittämistä äidin kanssa....

 

[hän]

Kuulostaa tosiaan sairaalta. Mene johonkin terapiaan purkamaan noita tunteitasi, eivät todellakaan ole normaaleja.

 

[ymmärrän sua]

Äitisi laiminlyöntien takia sinun sisäinen pikkutyttösi itkee ja kaipaa rakkautta, huomiota ja hyväksyntää. Se on ymmärrettävää. Voiko miehesi tyydyttää sinun rakkauden ja läheisyyden tarvettasi, joka vähän korvaisi sitä mitä vaille jäit lapsena?

 

[Kerpele]

No, mä en ainakaan haluaisi lastani kohdeltavan samalla lailla kuin minua. Oletko aivan varma ettei äitisi muutu samanlaiseksi lasta kohtaan kuin oli sinua kohtaan? Kun lapsi kasvaa, alkaa kyseenalaistamaan hänen ihanuuttaan ym. eikä hänestä olekaan enää pelkkää iloa? Tiedätkö miten äitisi kohtelee lasta kun ei ole "yleisöä"?

Sori.. Mun kohdalla on sen luokan äiti että se inhon ja kauhistuksen tunne joka tuli kun hän koski mun lapsiin, oli ihan jotain muuta kuin mustasukkaisuutta..

 

[Anseliina]

Äitisi laiminlyöntien takia sinun sisäinen pikkutyttösi itkee ja kaipaa rakkautta, huomiota ja hyväksyntää. Se on ymmärrettävää. Voiko miehesi tyydyttää sinun rakkauden ja läheisyyden tarvettasi, joka vähän korvaisi sitä mitä vaille jäit lapsena?

Se taitaa olla jopa ainoa tie? Käsittääkseni äitiäkään ei voi oikein muuttaa enkä varmaan saisikaan häneltä enää nyt aikuisena sitä mitä silloin kaipasin. Onneksi järki pelaa sen verran, että en ole kieltänyt mummin tapaamisia lapsen kanssa, viettivät kesällä pari viikkoakin yhdessä, vaikka päässäni kiehui.

Näin voimakkaasti ei siis taida olla kovin tavallista tuntea?

Tuosta narsismilinkistä, että onko siis minussa vai/sekä äidissä niitä piirteitä? Tämähän on sellainen sukupolvien ketju helposti.

 

[Anseliina]

No, mä en ainakaan haluaisi lastani kohdeltavan samalla lailla kuin minua. Oletko aivan varma ettei äitisi muutu samanlaiseksi lasta kohtaan kuin oli sinua kohtaan? Kun lapsi kasvaa, alkaa kyseenalaistamaan hänen ihanuuttaan ym. eikä hänestä olekaan enää pelkkää iloa? Tiedätkö miten äitisi kohtelee lasta kun ei ole "yleisöä"?

Sori.. Mun kohdalla on sen luokan äiti että se inhon ja kauhistuksen tunne joka tuli kun hän koski mun lapsiin, oli ihan jotain muuta kuin mustasukkaisuutta..

Tiedän, että NAUTTII TÄYSIN RINNOIN. Nauraa lapsen kanssa paljon enemmän, sanoo että tekisi mieli silitellä ja paijata. Lukee satuja. Samanlailla kasvattaa "rajattomasti" kuin minuakin, eli ei aseta rajoja tai kiellä, ohjailee vieressä häilyvästi. Se siinä siis herättää sen valtavan mustasukkaisuuden, kun hän tuntuu nauttivan lapsestani niin paljon enemmän kuin minusta koskaan. Minä en saanut kutsua äitiä äiskäksi (hän katsoi tosi pettyneesti), ja nyt kun lapseni kutsuu mummeliksi, hän suorastaa loistaa. Äitini ei ole ollut mikään kiireinen uraäiti, vaan kotona minun kanssani, joten ei oikein uppoa se selitys, että hän vain ei ehtinyt nauttia minusta.

 

[Anseliina]

Tiedän, että NAUTTII TÄYSIN RINNOIN. Nauraa lapsen kanssa paljon enemmän, sanoo että tekisi mieli silitellä ja paijata. Lukee satuja. Samanlailla kasvattaa "rajattomasti" kuin minuakin, eli ei aseta rajoja tai kiellä, ohjailee vieressä häilyvästi. Se siinä siis herättää sen valtavan mustasukkaisuuden, kun hän tuntuu nauttivan lapsestani niin paljon enemmän kuin minusta koskaan. Minä en saanut kutsua äitiä äiskäksi (hän katsoi tosi pettyneesti), ja nyt kun lapseni kutsuu mummeliksi, hän suorastaa loistaa. Äitini ei ole ollut mikään kiireinen uraäiti, vaan kotona minun kanssani, joten ei oikein uppoa se selitys, että hän vain ei ehtinyt nauttia minusta.

Olen siis saanut saman loisteen hänen kasvoilleen kun kerroin, etten hylkää häntä (eräs ystäväni kehotti sanomaan näin äidilleni kun surin tätä asiaa), eli tuntuu, että minun pitäisi jotenkin koko ajan "nuolla" äitiäni, jotta hän pitäisi minusta. pieni lapsihan katsoo sillä tavalla luottavaisesti ja nauraa ihanasti, joten minun pitäisi tehdä koko ajan samalla tavalla, jotta äiti välittäisi.

 

[yksi tytär]

äidissäsi ne piirteet on tältä lukemalta. Omasta reaktiostasi en olisi sinänsä huolissani, että se kertoo että se nälkäinen tarvitseva lapsi on vahvasti hengissä. Jos olisit onnistunut sen hiljentämään totaalisesti, olisit paljon häiriintyneempi. Nythän vaikuttaa, että sulla elämä sujuu muuten ok ja suhteet veljeenkin taitaa olla kohtuulliset kun kykenette jakamaan huomioitanne äidistä.

Eli olet hyvinkin normaalin oloinen ihminen, jolla on tämä yksi tuskallinen haava. Etkä ole ruvennut kylvämään myrkkyä joka suuntaan, vaan koet raivoa ja paniikkia nimenomaan sitä henkilöä kohtaan jolle se kuuluukin. Se on tervettä. Sekin on tavallaan tervettä, että et ole ymmärtänyt mistä on kysymys, se on luultavasti suojannut sinua.

Se on toinen kysymys, että kannattaako narsistisesti vammautunutta äitiä ruveta tökkimään kepillä. Yleisvastaus taitaa olla, että ei missään nimessä. Hänessä ei ole vikaa vaan puutteita, eivätkä ne korjaannu toivomalla tai yrittämällä tai käskemällä jos mitenkään. Etsi apua itsellesi, jos tunteet eivät ala helpottaa sillä, että ymmärrät mistä niissä on kysymys.

Siitä mustasukkaisuuskohtauksesta voi ehkä jopa oppia nauttimaan. Mene jonnekin syrjään, missä voit rauhassa itkeä ja haukkoa henkeä ja kokea, miten paljosta olet joutunut luopumaan lapsena. Kun hyväksyt kivun ja annat itsellesi sen hyväksynnän ja arvostuksen joka äidiltä olisi kuulunut saada, se kauhu vähitellen muuttuu parantavaksi kivuksi.

 

[Anseliina]

äidissäsi ne piirteet on tältä lukemalta. Omasta reaktiostasi en olisi sinänsä huolissani, että se kertoo että se nälkäinen tarvitseva lapsi on vahvasti hengissä. Jos olisit onnistunut sen hiljentämään totaalisesti, olisit paljon häiriintyneempi. Nythän vaikuttaa, että sulla elämä sujuu muuten ok ja suhteet veljeenkin taitaa olla kohtuulliset kun kykenette jakamaan huomioitanne äidistä.

Eli olet hyvinkin normaalin oloinen ihminen, jolla on tämä yksi tuskallinen haava. Etkä ole ruvennut kylvämään myrkkyä joka suuntaan, vaan koet raivoa ja paniikkia nimenomaan sitä henkilöä kohtaan jolle se kuuluukin. Se on tervettä. Sekin on tavallaan tervettä, että et ole ymmärtänyt mistä on kysymys, se on luultavasti suojannut sinua.

Se on toinen kysymys, että kannattaako narsistisesti vammautunutta äitiä ruveta tökkimään kepillä. Yleisvastaus taitaa olla, että ei missään nimessä. Hänessä ei ole vikaa vaan puutteita, eivätkä ne korjaannu toivomalla tai yrittämällä tai käskemällä jos mitenkään. Etsi apua itsellesi, jos tunteet eivät ala helpottaa sillä, että ymmärrät mistä niissä on kysymys.

Siitä mustasukkaisuuskohtauksesta voi ehkä jopa oppia nauttimaan. Mene jonnekin syrjään, missä voit rauhassa itkeä ja haukkoa henkeä ja kokea, miten paljosta olet joutunut luopumaan lapsena. Kun hyväksyt kivun ja annat itsellesi sen hyväksynnän ja arvostuksen joka äidiltä olisi kuulunut saada, se kauhu vähitellen muuttuu parantavaksi kivuksi.

En ole osannut nähdä äitiäni narsistisena, vaikka siitä olen jotain lukenut. Sen tiedän, että hän joutui sairaalaan astman vuoksi 1-vuotiaana ja ei nähnyt äitiään puoleen vuoteen, koska oli silloisten hoitokäytäntöjen vuoksi osastolla niin kauan, ja äiti kaukana maaseudulla. Kotiuduttuaan hänesta tuli jo 7-vuotiaana puolestaan oman äitinsä omaishoitaja, koska äiti sairastui epilepsiaan ja äitini piti hoitaa kohtaukset sisarustensa kanssa. Voiko tästä tulla narsistinen vaurio lapselle? Mitkä ovat riskit, että minulla on narsistisia piirteitä - eikö se kuitenkin tavallaan periydy?

 

[yksi tytär]

En ole osannut nähdä äitiäni narsistisena, vaikka siitä olen jotain lukenut. Sen tiedän, että hän joutui sairaalaan astman vuoksi 1-vuotiaana ja ei nähnyt äitiään puoleen vuoteen, koska oli silloisten hoitokäytäntöjen vuoksi osastolla niin kauan, ja äiti kaukana maaseudulla. Kotiuduttuaan hänesta tuli jo 7-vuotiaana puolestaan oman äitinsä omaishoitaja, koska äiti sairastui epilepsiaan ja äitini piti hoitaa kohtaukset sisarustensa kanssa. Voiko tästä tulla narsistinen vaurio lapselle? Mitkä ovat riskit, että minulla on narsistisia piirteitä - eikö se kuitenkin tavallaan periydy?

Ei se nyt ainakaan yksi yhteen periydy, ja todennäköisempää kai olisi että sinussa se ilmenisi sitten ylettömänä marttyyriutena ja herkkänahkaisuutena. Jotain äitisi käytöspiirteitä jos itsestäsi tunnistat niin se ei vielä sinusta narsistia tee, voi olla pelkkää mallioppimista. Ja jokainen jotain narsismia itsestään löytää, kysymys on haitan asteesta eikä täydellisestä puhtaudesta.

Erittäin kiinnostavia kerrot. Minun äidissäni on paljon samaa, enkä osannut minäkään häntä narsistiksi ajatella ennen kuin vanhemmiten olen ruvennut laskemaan yhtä ynnä yhtä yhteen. Äidinäiti oli sairaalassa äidin ollessa 9kk - 18 kk ikäinen, ja sen aikaa äiti oli naapurin tädin hoivissa. Myöhemminkin hoitojaksojen ajaksi äiti joutui milloin kenenkin hoiviin. Mummoni keuhkotauti tartuntavaaran vuoksi myös rajoitti hellyydenosoituksia lapselle vaikkei äiti omaishoitajaksi enää joutunutkaan, lääkkeet oli kuitenkin jo keksitty.

Itse en ole joutunut juuri mustasukkaisuutta kokemaan samassa tilanteessa kuin sinä, koska toisaalta olen jo käsitellyt omia ongelmiani pitkään ja toisaalta äiti on niin kädetön lapseni kanssa myös että minussa herää ennemminkin sääli ja myötätunto ja satunnainen puistatus, että noinko se on minuunkin suhtautunut. Mutta, äiti pitää kissojaan niin nätisti ja niiden asiat ovat tärkeämmät kuin elämä itse, ja niistä olen kyllä mustasukkaisuutta kokenut.

 

[Anseliina]

Kiitos vinkeistä. Äitimme ovat samantyylisestä taustasta, omanikin asui välillä toisten nurkissa koska astma esti talvisinpitkät koulumatkat pakkasella maatalosta. Miten mun kannattaisi täyttää tätä hellyysvajetta niin, etten henkisesti hyväksikäytä lastani? Jostainhan sitä alitajuisesti hakee puutokseen elvytystä.

 

[Anseliina]

Nostan ketjua

 

[yksi tytär]

täytyy miettiä vastausta, palaan asiaan

 

[Anseliina]

täytyy miettiä vastausta, palaan asiaan

Kiitos jo etukäteen. Muidenkin elämänkokemus otetaan mielellään vastaan.

 

[Anseliina]

Nim. Yksi tytär vastausta odotellessa kysyisin vielä, millainen puute voi aiheuttaa näin kovan mustasukkaisuuden? Sen tiedän, että kumpikaan vanhempi ei oleasettanut mulle rajoja koskaan, ne piti ns. aistia ilmeistä ja eleistä, ja he eivät myöskään asettaneet omalle kohtelulleen rajoja (esim. Veljeni löi äitiä, mutta äiti ei kieltänyt, katsoi vain hämillisesti nauraen) ehkä tästä juontaa pelko menetyksestä kun omat rajat on hahmottamatta? Haluaisin siis, ettei poikani koe samanlaista mustasukkaisuutta aikanaan.

 

[yksi tytär]

Nim. Yksi tytär vastausta odotellessa kysyisin vielä, millainen puute voi aiheuttaa näin kovan mustasukkaisuuden? Sen tiedän, että kumpikaan vanhempi ei oleasettanut mulle rajoja koskaan, ne piti ns. aistia ilmeistä ja eleistä, ja he eivät myöskään asettaneet omalle kohtelulleen rajoja (esim. Veljeni löi äitiä, mutta äiti ei kieltänyt, katsoi vain hämillisesti nauraen) ehkä tästä juontaa pelko menetyksestä kun omat rajat on hahmottamatta? Haluaisin siis, ettei poikani koe samanlaista mustasukkaisuutta aikanaan.

Jännittävää lukea tuollaista läheltä liippaavaa ja kuitenkin erilaista tarinaa, mietinkin miksi minä en noin rajua mustasukkaisuutta kykenisi kokemaankaan. No, minuakaan ei ole tavallaan rajattu, mutta äärirajat ovat olleet niin kovat ja liikkuvaiset, että ei ole tehnyt paljon mieli pullikoida. Äiti oli meillä se joka löi, kun sattui sopivasti muuten harmittamaan ja kun minäkin erehdyin olemaan olemassa. Sain kerran selkääni siksi, että silmät eivät olleet kiinni. Lisäksi äitini oli minulle niin kateellinen siitä että minulla oli isä ja hänellä ei, että en olisi kuvitellutkaan kehtaavani olla mustasukkainen isästä.

Sinulla taas on ollut tilaa kokea sitä mustasukkaisuutta, ja nimenomaan epävarmuus ja pelko ja rajattomuushan sitä on ruokkinut. Lisäksi sinulla on ollut täysi vapaus kokea se tunne täysillä, ja olet ripustanut turvallisuudentunteesi tiettyyn hallintatoiveeseen. Että jos sinulla ei ole ollut mahdollisuutta olla turvassa pieni äidin hyväksyvän katseen alla, niin sitten olet ollut tavallaan niin iso, että olet haaveissasi pystynyt omistamaan äidin ihan kokonaan, ja sillä tapaa ikään kuin pienentämään hänen hylkäävyytensä valtaa. Tämä nyt on hakuammuntaa, että sano jos kolahtaa tai ei.

Menetyksen pelko on ehkä sitä suurempi, mitä vähemmän tavallaan on menetettävää. Eli mitä huonompi perusturvallisuus, sitä kovemmin sen rippeistäkin on pakko pitää kiinni. Se alkuperäinen riittävän laadukas vanhemman rakkaus on ikään kuin kestobensaa, kun on saanut tankin täyteen niin se ei lopu koskaan, eikä koe itseään hädänalaiseksi vaikka elämä heittelisi miten.

Ymmärrän että et halua poikasi joutuvan kokemaan saman luokan mustasukkaisuutta. Tuskin siitä on vaaraa, jos hänellä on riittävä turva ja teillä toimii tunneviestintä, ja käytökselle laitetaan suvaiten mutta turvallisesti rajat.

Sitä olen ruvennut miettimään viime aikoina, että olen kuitenkin ehkä saanut alkuvaiheessa riittävän hyvää huolenpitoa, että olen suhteellisen täyspäisenä selvinnyt. Miten sinun varhaishoivasi laita mahtaa olla - kun kuitenkin vaikutat näin etäältä ihan toimintakykyiseltä. Ilmeisesti tosiaan jos narsismi ei ole kovin rajua, niin alkuvaiheessa äiti saattaa selvitä lapsen kanssa suhteellisen hyvinkin.

 

["vieras"]

Narsisteja on edelleenkin noin 1-10% väestöstä. Se, että äidissäsi on paljonkin vikaa, ei tarkoita, että hän olisi narsisti. Voit selvittää ongelmasi ihan ilman keittiöpsykologi diagnooseja.

 

[yksi tytär]

Kiitos vinkeistä. Äitimme ovat samantyylisestä taustasta, omanikin asui välillä toisten nurkissa koska astma esti talvisinpitkät koulumatkat pakkasella maatalosta. Miten mun kannattaisi täyttää tätä hellyysvajetta niin, etten henkisesti hyväksikäytä lastani? Jostainhan sitä alitajuisesti hakee puutokseen elvytystä.

Sitä terapiaa voisi varmaan harkita, olisi semmoista täsmähoitoa, eikä sitten ainakaan tarttisi käyttää lasta terapeuttina. Toimivat syvät ystävyyssuhteet olisi onnellinen asia, riittävän hyvä suhde mieheen, riittävästi mielekästä tekemistä ja liikuntaa että saa ajatukset muualle. On opittava myös suremaan ja luopumaan.

Ja sitten heikkoina hetkinä vain pitää tiedostaa se tarpeensa etsiä vääränlaista rakkautta lapselta. Ja huolehtia, että ei aikanaan ala olla mustasukkainen lapsestaan tämän rakastetuille, ja jos silti on, niin pitää mieluummin muuttaa toiseen maahan kuin jäädä kärvistelemään.

Itse yritän keskittyä siihen, että olen valmistautunut pojan etäisyydentarpeisiin ja hyväksyn ne suuttumatta silloinkin kun en hyväksy niiden julkituomisen tapaa. Koska jos hän ei joudu häpeämään niitä, niin silloin hän pystyy myös laittamaan minulle rajoja jos itse en osaisi. Olen myös tehnyt ankarasti töitä oppiakseni rajoittamaan toisia ja itseäni ilman isältä perimääni tuomitsevuutta.

Olin ehkä tavallaan onnekas siinä, että vaikka äitini ja isäni molemmat harrastivat rajanvedon sijaan piikkilangalla lassoamista, niin toinen teki sen moralisoimatta ja väkivalloin ja toinen taas moralisoi raskaasti ilman väkivaltaa. Olen siis oppinut varomaan molempia ääripäitä, ja opin arvostamaan väkivallattomuutta ja moraalista painostamattomuutta ja yritin ne omaksua siltä joka ne osasi.

Terve rajanveto sen sijaan piti sitten opetella vaikeamman kautta, koska sitä ei kerran kumpikaan osannut. Opintomatkallani on pitänyt potea masennusta pitemmän kaavan kautta. Mutta nyt keski-iässä alan olla aika tyytyväinen, rajavammainen miehenikin tuntuu voivan vuosi vuodelta paremmin, ja lapsi on jatkuvasti onnellisemman tuntuinen.

Vastasinko nyt ollenkaan kysymykseen?