O
Onneton onnellinen
Vieras
Elän äärettömän onnellista aikaa, kolme vuotta kahdestaan alle koulu ikäisen lapseni kanssa elettyä on viimeisen vuoden aikana elämääni hiljalleen ensimmäistä kertaa lapseni syntymän jälkeen astunut mies, jonka olen pitkä jarruttelun jälkeen kokenut luotamukseni arvoiseksi.
Erosin lapseni isästä lapseni ollessa vielä alle vuoden ikäinen. Suoraan sanottuna koko suhe oli alusta loppuun aivan kamala.. ainoa yhdistävä tekijä meillä alusta loppuun oli vahva fyysinen vetovoima. Koin lapseni isän, varsinkiin jälkikäteen ajateltuna, sadistisena & henkistä väkivaltaa ja manipulointia taitavasti käyttävänä. Muutaman vuoden seurustelumme aikana menetin itsetuntoni, uskoni parisuhteeseen ja suuren osan elämän iloani. Viimeisinä kuukausina minulle selvisi hänen olleen myös uskoton. Haluan nyt tässä vaiheessa painottaa, etten koe hänen yksin olleen syyllinen tilanteeseemme. Itsehän minä siihen suhteeseen halusin jäädä. Suurena syynä näen sen että olen ikäni ollut hyvin dramaattinen ja tempperamenttinen luonne. Mieheni ylimustasukkaiset reaktioit, yli seksualisuus, omistushalu ja alistava tapa puhua saivat kai minut tuntemaan ensimmäistä kertaa itseni todella tärkeäksi. Jollain kierolla tapaa kai koin, että jos saan hänessä noin vahvoja tunteita aikaan, täytyy hänen myös rakastaa minua suunnattomasti. Viimeiset kuukaudet yhdessä olivat henkisesti todella rankkoja. Halusin ulos suhteesta, mutta kun hän uhkaili jättävänsä minut joka toinen päivä lyyhistyin maahan rukoilemaan että hän jäisi. Vihdoin pahaksi yltynyt riita ja hänen agressiivinen käytöksensä (heitteli tavaroita, uhkaili lyövänsä) sai minut vihdoin kokoamaan itseni ja heittämään miehen pihalle. Minun onnekseni asuimme minun asunnossani (mikä oli hyvin kuvaava, hän tuskin laittoi 1/5 rahallisesti perheeseemme siitä, mitä minä laitoin). Erostamme alkoi totuttelu yksinhuoltajuuteen, mutta samalla olen vuosi vuodelta ollut jatkuvasti onnellisempi, enkä päivääkään ole katunut eroamme tai yhteistä lastamme, hän on elämäni valo
. Sitä tosin olen katunut, että annoin hänen nöyryyttää itseäni niin pitkään, vielä välillä tuntuu, etten ole minkään arvoinen kun annoin polkea itseäni noin.
Loppu tuloksena oli se, etten voinut kuvitellakaan oikeasti eläväni miehen kanssa joskus..ajatuskin siitä,että luottaisin mieheen parisuhteessa tuntui mahdottomalta. Lopulta kuitenkin tutustuin nykyiseen kumppaanini. Kaikki alkoi kaveruudella, joka johti nopeasti seksiin. Pitkää hoin niin hänelle kuin itsellenikin etten voisi kuvitellakaan parisuhdetta. Jokin kuitenkin hänessä herätti minussa niin suurta luottamusta, että näin häntä noin kerran kahdessa viikossa, silloin kun lapseni oli viettämässä viikonloppua isällään. Lapseni ja tämä mies ei kohdanneet toisiaan koskaan alussa. En ole eläessäni ollut taipuvainen pitämään elämässäni niin sanottuja "fuck buddyja"..en nauti seksistä oikeastaan jolle luota ihmiseen jonka kanssa sitä harrastan. Ajan kanssa jouduin kuitenkin nöyrtymään tunteideni edessä, ja pian huomasin rakentavani parisuhdetta.
Kaikki on ollut kuin liian hyvää ollakseen totta. Minun ei eläessäni ole ollut näin hyvä olla toisen ihmisen kanssa. Arvostamme toistemme erilaisia luonteita; hän on rauhallinen, harkitseva ja vakaa. Minä tempperamenttinen, ailahtelevainen ja puhelias. Molemmat olemme itsepäisiä, mutta senkin suhteen olemme osanneet antaa toiselle tilaa ja nauraa omalle typeryydellemme. Lapseni ja mies tulevat toimeen paremmin kuin olisin ikinä villeimmissä unelmissanikaan toivonut. Heille on rakentunut suhde, jollaista lapsellani ei mielestäni ole kuin minun vanhempieni kanssa.
Nyt päästäänkin tähän suureen ongelmaan. Mies on alkanut viettää hyvin paljon aikaa minun ja lapseni kanssa asunnossamme, hän miltei asuu luonamme. Arki on ihanaa ja saa minut hymyilemään päivittäin, kaikki on sellaista kuin aina haaveilinkin. Tästä huolimatta odotan koko aika pahinta. Kyttään esimerkiksi miehen kannettavaa tietokonetta, jonka hän usein jättää tänne. Tarkkailen hänen sähköpostiaan siltä varalta, että sieltä selviäisi hänellä olevan muita naisia. Olen hänelle vihainen siitä, että hänellä on ollut naisia ennen minua ja saatan kaivamalla yrittää kaivella aikaa ennen minua ja nostaa riidan. Löysin hänen sähköpostistaan aikaa ennen minua lähetetyn eroottis sävytteisen sähköpostin naiselta,loppu tuloksena oksensin koska voin niin pahoin kun edes ajattelin mieheni koskeneen muita. Koen, että koska hän on sinkku vuosinaan harrastanut irtosuhteita tulee hän myös pettämään minua. Nyt haluan huomauttaa, etten toki käyttäydy edellä mainitulla tavalla päivittäin, mutta saan melkein kerran viikossa itsekseni "kohtauksen", jonka aikana olen aivan varma, että hän on valehtelija ja pettäjä. Tämä paheni vielä kun yhtenä iltana painostin häntä mitä typerimmillä kysymyksillä ja sain selville, että tapailumme alussa hän oli nähnyt toistakin naista. Tämä tapahtui ensimmäisen kahden kuukauden aikana ensi tapaamisestamme. Järkeni sanoo, että olen idiootti mutta tunne ottaa silti vallan.
Vihaan näitä hetkiä niin paljon että oksettaa. En ymmärrä miksen osaa vain nauttia siitä mitä minulla on, vaan aivan kuin haluisin kaiken kaatuvan niskaani. En koe näitä tunteita miltei koskaan kun hän on luonani, ne pahenevat kun hän ei ole vieressäni. Siitä huolimatta että olen saanut näitä päättömiä kohtauksea miehelle sillin tällöin hän sanoo rakastavansa minua ja toivovansa että avaisin silmäni sille mitä meillä on. Ja se on tottakin, hän on paras ystäväni, kahdestaan olemme kuin teinejä. Keskustelemme paljon ja kunnioitamme toistemme mielipiteitä. Ja ennen kaikkea tämä mies kokee tärkeäksi olla lapseni elämässä. Hän ymmärtää että lapseni on elämäni tärkein asia, eikä alustakaan lähtien ole säikähtänyt lapsiperheen arkea sotkuineen, meluineen ja kiukutteluineen.Teemme asioita kolmistaan kuin oikea perhe. olen miltei päivittäin niin iloinen ja onnellinen että menen pala kurkussa nukkumaan kun ajattelen lastani ja tätä miestä.
Nyt kysyisinkin onko kellään samanlaisia kokemuksia historiassa...miten pääsitte yli peloistanne ja sairaalloisesta omistamisen halustanne? En halua karkoittaa lämmintä rakastavaa miestä elämästäni. En ymmärrä, miksen osaa rentoutua juuri nyt, kun minusta tuntuu ettei elämästäni puutu mtään.
Erosin lapseni isästä lapseni ollessa vielä alle vuoden ikäinen. Suoraan sanottuna koko suhe oli alusta loppuun aivan kamala.. ainoa yhdistävä tekijä meillä alusta loppuun oli vahva fyysinen vetovoima. Koin lapseni isän, varsinkiin jälkikäteen ajateltuna, sadistisena & henkistä väkivaltaa ja manipulointia taitavasti käyttävänä. Muutaman vuoden seurustelumme aikana menetin itsetuntoni, uskoni parisuhteeseen ja suuren osan elämän iloani. Viimeisinä kuukausina minulle selvisi hänen olleen myös uskoton. Haluan nyt tässä vaiheessa painottaa, etten koe hänen yksin olleen syyllinen tilanteeseemme. Itsehän minä siihen suhteeseen halusin jäädä. Suurena syynä näen sen että olen ikäni ollut hyvin dramaattinen ja tempperamenttinen luonne. Mieheni ylimustasukkaiset reaktioit, yli seksualisuus, omistushalu ja alistava tapa puhua saivat kai minut tuntemaan ensimmäistä kertaa itseni todella tärkeäksi. Jollain kierolla tapaa kai koin, että jos saan hänessä noin vahvoja tunteita aikaan, täytyy hänen myös rakastaa minua suunnattomasti. Viimeiset kuukaudet yhdessä olivat henkisesti todella rankkoja. Halusin ulos suhteesta, mutta kun hän uhkaili jättävänsä minut joka toinen päivä lyyhistyin maahan rukoilemaan että hän jäisi. Vihdoin pahaksi yltynyt riita ja hänen agressiivinen käytöksensä (heitteli tavaroita, uhkaili lyövänsä) sai minut vihdoin kokoamaan itseni ja heittämään miehen pihalle. Minun onnekseni asuimme minun asunnossani (mikä oli hyvin kuvaava, hän tuskin laittoi 1/5 rahallisesti perheeseemme siitä, mitä minä laitoin). Erostamme alkoi totuttelu yksinhuoltajuuteen, mutta samalla olen vuosi vuodelta ollut jatkuvasti onnellisempi, enkä päivääkään ole katunut eroamme tai yhteistä lastamme, hän on elämäni valo
. Sitä tosin olen katunut, että annoin hänen nöyryyttää itseäni niin pitkään, vielä välillä tuntuu, etten ole minkään arvoinen kun annoin polkea itseäni noin.Loppu tuloksena oli se, etten voinut kuvitellakaan oikeasti eläväni miehen kanssa joskus..ajatuskin siitä,että luottaisin mieheen parisuhteessa tuntui mahdottomalta. Lopulta kuitenkin tutustuin nykyiseen kumppaanini. Kaikki alkoi kaveruudella, joka johti nopeasti seksiin. Pitkää hoin niin hänelle kuin itsellenikin etten voisi kuvitellakaan parisuhdetta. Jokin kuitenkin hänessä herätti minussa niin suurta luottamusta, että näin häntä noin kerran kahdessa viikossa, silloin kun lapseni oli viettämässä viikonloppua isällään. Lapseni ja tämä mies ei kohdanneet toisiaan koskaan alussa. En ole eläessäni ollut taipuvainen pitämään elämässäni niin sanottuja "fuck buddyja"..en nauti seksistä oikeastaan jolle luota ihmiseen jonka kanssa sitä harrastan. Ajan kanssa jouduin kuitenkin nöyrtymään tunteideni edessä, ja pian huomasin rakentavani parisuhdetta.
Kaikki on ollut kuin liian hyvää ollakseen totta. Minun ei eläessäni ole ollut näin hyvä olla toisen ihmisen kanssa. Arvostamme toistemme erilaisia luonteita; hän on rauhallinen, harkitseva ja vakaa. Minä tempperamenttinen, ailahtelevainen ja puhelias. Molemmat olemme itsepäisiä, mutta senkin suhteen olemme osanneet antaa toiselle tilaa ja nauraa omalle typeryydellemme. Lapseni ja mies tulevat toimeen paremmin kuin olisin ikinä villeimmissä unelmissanikaan toivonut. Heille on rakentunut suhde, jollaista lapsellani ei mielestäni ole kuin minun vanhempieni kanssa.
Nyt päästäänkin tähän suureen ongelmaan. Mies on alkanut viettää hyvin paljon aikaa minun ja lapseni kanssa asunnossamme, hän miltei asuu luonamme. Arki on ihanaa ja saa minut hymyilemään päivittäin, kaikki on sellaista kuin aina haaveilinkin. Tästä huolimatta odotan koko aika pahinta. Kyttään esimerkiksi miehen kannettavaa tietokonetta, jonka hän usein jättää tänne. Tarkkailen hänen sähköpostiaan siltä varalta, että sieltä selviäisi hänellä olevan muita naisia. Olen hänelle vihainen siitä, että hänellä on ollut naisia ennen minua ja saatan kaivamalla yrittää kaivella aikaa ennen minua ja nostaa riidan. Löysin hänen sähköpostistaan aikaa ennen minua lähetetyn eroottis sävytteisen sähköpostin naiselta,loppu tuloksena oksensin koska voin niin pahoin kun edes ajattelin mieheni koskeneen muita. Koen, että koska hän on sinkku vuosinaan harrastanut irtosuhteita tulee hän myös pettämään minua. Nyt haluan huomauttaa, etten toki käyttäydy edellä mainitulla tavalla päivittäin, mutta saan melkein kerran viikossa itsekseni "kohtauksen", jonka aikana olen aivan varma, että hän on valehtelija ja pettäjä. Tämä paheni vielä kun yhtenä iltana painostin häntä mitä typerimmillä kysymyksillä ja sain selville, että tapailumme alussa hän oli nähnyt toistakin naista. Tämä tapahtui ensimmäisen kahden kuukauden aikana ensi tapaamisestamme. Järkeni sanoo, että olen idiootti mutta tunne ottaa silti vallan.
Vihaan näitä hetkiä niin paljon että oksettaa. En ymmärrä miksen osaa vain nauttia siitä mitä minulla on, vaan aivan kuin haluisin kaiken kaatuvan niskaani. En koe näitä tunteita miltei koskaan kun hän on luonani, ne pahenevat kun hän ei ole vieressäni. Siitä huolimatta että olen saanut näitä päättömiä kohtauksea miehelle sillin tällöin hän sanoo rakastavansa minua ja toivovansa että avaisin silmäni sille mitä meillä on. Ja se on tottakin, hän on paras ystäväni, kahdestaan olemme kuin teinejä. Keskustelemme paljon ja kunnioitamme toistemme mielipiteitä. Ja ennen kaikkea tämä mies kokee tärkeäksi olla lapseni elämässä. Hän ymmärtää että lapseni on elämäni tärkein asia, eikä alustakaan lähtien ole säikähtänyt lapsiperheen arkea sotkuineen, meluineen ja kiukutteluineen.Teemme asioita kolmistaan kuin oikea perhe. olen miltei päivittäin niin iloinen ja onnellinen että menen pala kurkussa nukkumaan kun ajattelen lastani ja tätä miestä.
Nyt kysyisinkin onko kellään samanlaisia kokemuksia historiassa...miten pääsitte yli peloistanne ja sairaalloisesta omistamisen halustanne? En halua karkoittaa lämmintä rakastavaa miestä elämästäni. En ymmärrä, miksen osaa rentoutua juuri nyt, kun minusta tuntuu ettei elämästäni puutu mtään.