H
hsoifhyiosfy
Vieras
Viestini voi olla melko erilainen verrattuna palstan muihin viesteihin, mutta laitan sen kuitenkin tänne, koska vauva-asiathan ovat jokaisen palstan lukijan mielesssä. Minulla on vain hieman erilainen näkökulma.
Olen viittä vaille kolmekymppinen nainen. Ajatus omasta lapsesta ei ole tuntunut ikinä ajankohtaiselta huolimatta siitä, että olen elänyt monta vuotta hyvässä ja pysyvässä parisuhteessa. Minulle ei ole ollut edes selvää, haluanko lapsia vai en, vaan ajatukseni asiasta ovat vaihdelleet laidasta laitaan. Tavallaan kadehdinkin naisia, jotka ovat aina tienneet haluavansa perheenlisäystä. Ymmärrän, että lapsen hankinta vaatii aina pohdiskelua ja sopivan hetken miettimistä (no joo, tiedän, etteivät lapset tule aina silloin kuin toivotaan), mutta asia olisi niin paljon helpompi, jos yksinkertaisesti tietäisi, että haluaa lapsen. Turhauttavinta on tämä epävarmuus ja pomppiminen vapaaehtoinen lapsettomuus- ja vauvahaaveet -palstojen välillä.
Lapsen hankinta-pohdiskelu on aktivoitunut, koska niin oma kuin miehen tuttavapiiri ja sisarukset ovat lisääntyneet viime vuosien aikana, ja olemme kohta ainoa lapseton, pitkään yhdessäollut pariskunta. Myös sukujuhlat ja anoppilassa vierailut ovat alkaneet ahdistaa, sillä huomaan sukulaistätien kuikuilevan vatsanseutuani. Onhan tietysti luonnollista, että vakiintuneen parikunnan oletetaan lisääntyvän. Jos olen rehellinen itselleni, myönnän, että sosiaalinen paine ja halu kuulua joukkoon on suuri, mutta eivätpä nuo ole tietysti mitään syitä ryhtyä yrittämään lasta. Päinvastoin, sosiaalinen painostus aikaansaa vain sen, etten halua, mitä minun odotetaan haluavan. Ahdistusta vain lisää tieto siitä, että naisen hedelmällisyys alkaa laskea kolmekymppisestä alkaen, eli päätöksen kanssa ei voi vitkutella loputtomiin. Minulla on lisäksi todettu häiriötä hormonitoiminnassa, joten lasten teko voi kestää useampia vuosia.
Olen ollut koko aikuisikäni ajan rauhallista ja pohdiskelevaa tyyppiä. Viihdyn hyvin kotosalla enkä ole ikinä ollut mikään bilehile. Näidenkin piirteiden takia voisi olettaa, että haluaisin lapsia, sillä olenhan kotikeskeinen, kärsivällinen ja järkevä. Minulla on ollut vain aina voimakas tunne, että olen aivan liian nuori hankkimaan lapsia. Vaikka elänkin aikuisen elämää (vakiintunut parisuhde ja työssäkäynti), ajatus vauvasta tuntuu samalta kuin alkaisin harrastaa riippuliitoa tai jotain muuta yhtä utopistista. Minun on vaikea ymmärtää, että monet naisista haluaisivat saada lapset alle 30-vuotiaina tai että ensisynnyttäjän keski-ikää (28 vuotta) pidetään korkeana(!). Tunnen itseni edelleen henkisesti aivan liian nuoreksi ja siksi onkin vaikea ymmärtää, että biologian puolesta harkinta-aikaa ei ole loputtomiin.
Voinko luottaa siihen, että itsensä liian nuoreksi kokeminen on oikea merkki siitä, etten ole valmis ja voin odotella rauhassa vauvakuumetta, jos sellainen on tullakseen vai onko tunne vain käsittelemätöntä pelkoa suuren muutoksen edessä, joka ei häviäkään itsekseen? Eli ehkä ajatus vauvasta ja sen tuomasta suuresta elämänmuutoksesta tuntuu liian pelottavalta ja on helppo linnottautua "olen AIVAN LIIAN nuori" -ajatuksen alle? Oli mahdollisimman vaikeasti selitetty, mutta toivottavasti joku pääsi jyvälle siitä, mitä ajan takaa...
Olen viittä vaille kolmekymppinen nainen. Ajatus omasta lapsesta ei ole tuntunut ikinä ajankohtaiselta huolimatta siitä, että olen elänyt monta vuotta hyvässä ja pysyvässä parisuhteessa. Minulle ei ole ollut edes selvää, haluanko lapsia vai en, vaan ajatukseni asiasta ovat vaihdelleet laidasta laitaan. Tavallaan kadehdinkin naisia, jotka ovat aina tienneet haluavansa perheenlisäystä. Ymmärrän, että lapsen hankinta vaatii aina pohdiskelua ja sopivan hetken miettimistä (no joo, tiedän, etteivät lapset tule aina silloin kuin toivotaan), mutta asia olisi niin paljon helpompi, jos yksinkertaisesti tietäisi, että haluaa lapsen. Turhauttavinta on tämä epävarmuus ja pomppiminen vapaaehtoinen lapsettomuus- ja vauvahaaveet -palstojen välillä.
Lapsen hankinta-pohdiskelu on aktivoitunut, koska niin oma kuin miehen tuttavapiiri ja sisarukset ovat lisääntyneet viime vuosien aikana, ja olemme kohta ainoa lapseton, pitkään yhdessäollut pariskunta. Myös sukujuhlat ja anoppilassa vierailut ovat alkaneet ahdistaa, sillä huomaan sukulaistätien kuikuilevan vatsanseutuani. Onhan tietysti luonnollista, että vakiintuneen parikunnan oletetaan lisääntyvän. Jos olen rehellinen itselleni, myönnän, että sosiaalinen paine ja halu kuulua joukkoon on suuri, mutta eivätpä nuo ole tietysti mitään syitä ryhtyä yrittämään lasta. Päinvastoin, sosiaalinen painostus aikaansaa vain sen, etten halua, mitä minun odotetaan haluavan. Ahdistusta vain lisää tieto siitä, että naisen hedelmällisyys alkaa laskea kolmekymppisestä alkaen, eli päätöksen kanssa ei voi vitkutella loputtomiin. Minulla on lisäksi todettu häiriötä hormonitoiminnassa, joten lasten teko voi kestää useampia vuosia.
Olen ollut koko aikuisikäni ajan rauhallista ja pohdiskelevaa tyyppiä. Viihdyn hyvin kotosalla enkä ole ikinä ollut mikään bilehile. Näidenkin piirteiden takia voisi olettaa, että haluaisin lapsia, sillä olenhan kotikeskeinen, kärsivällinen ja järkevä. Minulla on ollut vain aina voimakas tunne, että olen aivan liian nuori hankkimaan lapsia. Vaikka elänkin aikuisen elämää (vakiintunut parisuhde ja työssäkäynti), ajatus vauvasta tuntuu samalta kuin alkaisin harrastaa riippuliitoa tai jotain muuta yhtä utopistista. Minun on vaikea ymmärtää, että monet naisista haluaisivat saada lapset alle 30-vuotiaina tai että ensisynnyttäjän keski-ikää (28 vuotta) pidetään korkeana(!). Tunnen itseni edelleen henkisesti aivan liian nuoreksi ja siksi onkin vaikea ymmärtää, että biologian puolesta harkinta-aikaa ei ole loputtomiin.
Voinko luottaa siihen, että itsensä liian nuoreksi kokeminen on oikea merkki siitä, etten ole valmis ja voin odotella rauhassa vauvakuumetta, jos sellainen on tullakseen vai onko tunne vain käsittelemätöntä pelkoa suuren muutoksen edessä, joka ei häviäkään itsekseen? Eli ehkä ajatus vauvasta ja sen tuomasta suuresta elämänmuutoksesta tuntuu liian pelottavalta ja on helppo linnottautua "olen AIVAN LIIAN nuori" -ajatuksen alle? Oli mahdollisimman vaikeasti selitetty, mutta toivottavasti joku pääsi jyvälle siitä, mitä ajan takaa...