Mistä tietää, haluaako lapsen?

[hsoifhyiosfy]

Viestini voi olla melko erilainen verrattuna palstan muihin viesteihin, mutta laitan sen kuitenkin tänne, koska vauva-asiathan ovat jokaisen palstan lukijan mielesssä. Minulla on vain hieman erilainen näkökulma.

Olen viittä vaille kolmekymppinen nainen. Ajatus omasta lapsesta ei ole tuntunut ikinä ajankohtaiselta huolimatta siitä, että olen elänyt monta vuotta hyvässä ja pysyvässä parisuhteessa. Minulle ei ole ollut edes selvää, haluanko lapsia vai en, vaan ajatukseni asiasta ovat vaihdelleet laidasta laitaan. Tavallaan kadehdinkin naisia, jotka ovat aina tienneet haluavansa perheenlisäystä. Ymmärrän, että lapsen hankinta vaatii aina pohdiskelua ja sopivan hetken miettimistä (no joo, tiedän, etteivät lapset tule aina silloin kuin toivotaan), mutta asia olisi niin paljon helpompi, jos yksinkertaisesti tietäisi, että haluaa lapsen. Turhauttavinta on tämä epävarmuus ja pomppiminen vapaaehtoinen lapsettomuus- ja vauvahaaveet -palstojen välillä.

Lapsen hankinta-pohdiskelu on aktivoitunut, koska niin oma kuin miehen tuttavapiiri ja sisarukset ovat lisääntyneet viime vuosien aikana, ja olemme kohta ainoa lapseton, pitkään yhdessäollut pariskunta. Myös sukujuhlat ja anoppilassa vierailut ovat alkaneet ahdistaa, sillä huomaan sukulaistätien kuikuilevan vatsanseutuani. Onhan tietysti luonnollista, että vakiintuneen parikunnan oletetaan lisääntyvän. Jos olen rehellinen itselleni, myönnän, että sosiaalinen paine ja halu kuulua joukkoon on suuri, mutta eivätpä nuo ole tietysti mitään syitä ryhtyä yrittämään lasta. Päinvastoin, sosiaalinen painostus aikaansaa vain sen, etten halua, mitä minun odotetaan haluavan. Ahdistusta vain lisää tieto siitä, että naisen hedelmällisyys alkaa laskea kolmekymppisestä alkaen, eli päätöksen kanssa ei voi vitkutella loputtomiin. Minulla on lisäksi todettu häiriötä hormonitoiminnassa, joten lasten teko voi kestää useampia vuosia.

Olen ollut koko aikuisikäni ajan rauhallista ja pohdiskelevaa tyyppiä. Viihdyn hyvin kotosalla enkä ole ikinä ollut mikään bilehile. Näidenkin piirteiden takia voisi olettaa, että haluaisin lapsia, sillä olenhan kotikeskeinen, kärsivällinen ja järkevä. Minulla on ollut vain aina voimakas tunne, että olen aivan liian nuori hankkimaan lapsia. Vaikka elänkin aikuisen elämää (vakiintunut parisuhde ja työssäkäynti), ajatus vauvasta tuntuu samalta kuin alkaisin harrastaa riippuliitoa tai jotain muuta yhtä utopistista. Minun on vaikea ymmärtää, että monet naisista haluaisivat saada lapset alle 30-vuotiaina tai että ensisynnyttäjän keski-ikää (28 vuotta) pidetään korkeana(!). Tunnen itseni edelleen henkisesti aivan liian nuoreksi ja siksi onkin vaikea ymmärtää, että biologian puolesta harkinta-aikaa ei ole loputtomiin.

Voinko luottaa siihen, että itsensä liian nuoreksi kokeminen on oikea merkki siitä, etten ole valmis ja voin odotella rauhassa vauvakuumetta, jos sellainen on tullakseen vai onko tunne vain käsittelemätöntä pelkoa suuren muutoksen edessä, joka ei häviäkään itsekseen? Eli ehkä ajatus vauvasta ja sen tuomasta suuresta elämänmuutoksesta tuntuu liian pelottavalta ja on helppo linnottautua "olen AIVAN LIIAN nuori" -ajatuksen alle? Oli mahdollisimman vaikeasti selitetty, mutta toivottavasti joku pääsi jyvälle siitä, mitä ajan takaa...

 

[Bete]

Heippa! Olipas mielenkiintoinen pohdiskelu. Olet selvästi pohtinut asioita. Ensimmäisenä tulee mieleeni kysymys: miksi haluaisit lapsen? Kerrot pomppivasi kahden vaihtoehdon välillä, mutta kuvailet kuitenkin vain syyn siihen, miksi tähän mennessä et ole halunnut lasta (tunnet itsesi "liian nuoreksi"). Et siis millään tavoin kuvaile sitä, että tosissasi kaipaisit sitä omaa lasta, pikku kääröä tai taaperoa tutkimassa kotiasi. Minä en ainakaan siis näe viestissäsi mitään "vauvan kaipuuta". Sen sijaan siitä välittyy selvästi se, mitä itsekin kerroit - ahdistus siitä, että päätös olisi tehtävä.

Jos nyt jotain neuvoa osaisin antaa, niin kehottaisin sinua poistamaan mielestäsi ajatukset siitä, miten muut näkevät sinut ja teidät. Sillä tavalla omaa elämäänsä tarkkailemalla saa kyllä tehtyä mahdollisimman vääriä päätöksiä. Ymmärrän tuon joukkoon kuulumisen tarpeen, mutta jos et kelpaa joukkoon mukaan lapsettomana, niin onko se joukko edes sen arvoinen? Eikö sinua pitäisi arvostaa ihan riippumatta siitä, onko sulla lapsia vai ei, tai tuleeko koskaan olemaan?

Olen itse vapaaehtoisesti lapseton, ja voihan tietysti ajatella, että siltä osin puolueellinen. Mutta toisaalta kirjoitit tämän viestin vain vauvakuumepalstalle, et vela-palstalle, ja jos äidit täällä vastaavat kirjoitukseesi, he ovat vähintäänkin yhtä puolueellisia. En vain voi olla välttymättä siltä ajatukselta, että sun tapa kuvailla itseäsi muistuttaa niin kovasti mun tapaani kuvailla itseäni! Ajattelin noin 29-vuotiaaksi asti, että minähän olen aivan liian nuori hankkimaan lapsia, eihän se ole tippaakaan ajankohtaista! Sitten pari kaveriani kyseli (vihjasi, oikeastaan) mulle lapsenhankinnasta, mutta lopulta tajusin, että hei, mun ei oikeasti tarvitse edes harkita sitä, jos ei kiinnosta. Enhän ryhdy muihinkaan elämänmuutoksiin, jotka tuntuvat pelottavilta, en varsinkaan jos nämä elämänmuutokset sisältävät suuria riskejä ja varmaa rahanmenoa. Jos asia tuntuu vieraalta, niin miksi siihen pitäisi ryhtyä? Tosi on, että hedelmällinen ikä ei naisella kestä loputtomiin, mutta eihän se toki tarkoita, että hedelmällisyyttään olisi naisen automaattisesti käytettävä. Se on vain mahdollisuus, ja mielestäni asiaan pitää olla todella sitoutunut, jotta lapsia kannattaa hankkia. Joskus mietin itsekseni, että voisin ehkä olla (henkisesti) valmis äidiksi noin 80-vuotiaana. Siihen mennessä olisin ehkä elämässäni kokenut niin paljon, että pienet vastoinkäymiset eivät minua pelottaisi. Nythän olen vasta nuori aikuinen, ja juuri alkamassa tehdä asioita, mitä aikuinen voi elämässään tehdä. Elämääni ei yksinkertaisesti mahtuisi kokonaisvaltaista toisesta ihmisestä huolehtimista. (Voit peilata itseesi: entä sinulla?)

Sitten tuo juttu, että olet ollut rauhallinen ja pohdiskeleva tyyppi. Niin minäkin. Ja pidän sitä kyllä aika useiden nimenomaan vapaaehtoisesti lapsettomien ihmisten ominaisuutena. Monet kertovat, kuinka mukava on tulla hiljaiseen ja rauhalliseen kotiin tai olla vaikka koko päivä ihan yksin. Meteli ja jatkuva hulina rasittavat. Minua rasittavat (tai siis rasittaisivat) sekä lapset että bilettäminen yhtä lailla. En siis harrasta kumpaakaan, koska väsyisin niihin hyvin äkkiä. Joidenkin tuoreiden äitien mukaanhan "bilettäminen sai väistyä, kun lapsi tuli", mutta se ei oikein päde niihin, jotka eivät edes biletä.

Minusta sinun siis kannattaa odottaa, mutta ei pelkästään vauvakuumetta, vaan merkkiä jompaan kumpaan suuntaan. Kuitenkin tosipuheissa suosittelen lapsen hankintaa vain silloin, jos tuntuu, että ei tässä elämässä ole mitään mieltä lapsettomana, jos haluaa ehdottomasti olla lapsen vanhempi. Olen sitä mieltäkin, että lapsettomana säästyy varmuudella niiltä murheilta ja huolilta, joita lapsi saattaa tuoda ja tuokin mukanaan. Etenkin jos puolisoasi ei haittaa, että olisitte lapsettomia, niin mitä hätää teillä olisi? Onhan oma onnellisuus kuitenkin tärkeämpi kuin se, mitä suku ajattelee. Teidän mahdollinen lapsenne ei todellakaan olisi olemassa sukulaisia varten.

 

[Harakka]

Mielenkiintoista luettavaa ja itselleni hyvinkin ajankohtaista...käyn läpi samoja pohdintoja kuin aloittaja ja lukisin mielelläni lisää toisten ajatuksia. Itse olen jo 35 vuotias ja ollut vakisuhteessa, ihanassa sellaisessa jo kymmenen vuotta. Olemme eläneet hyvin itsekästä elämää, matkustelleet, syöneet ulkona, tuhlanneet rahamme kaikkeen tärkeään ja vähemmän tärkeään. Siinä sivussa hemmotelleet siskoni lasta josta välitän suunnattomasti ja jota rakastan paljon...muuten lapsia kohtaan en ole oikein koskaan tuntenut mitään erikoista. Olenkin viime aikoina peräänkuuluttanut "vauvakuumetta" tai jotain muuta "äitiviettiä" ja yrittänyt pohtia miksei minulle sellaista ole...vai onko sittenkin?

Tilanne on tullut siihen, että mies haluaisi lasta jo kovastikin ja itse olen ajatellut että jos antaisi tulla jos on tullakseen sillä sen saanti ei iästä, terveydellisistä syistä eikä muutenkaan tietysti ole itsestäänselvää. Joka toinen hetki tuntuu, että lapsi siis saisi tulla ja joka toinen mieli muuttuu ja sisältä kuuluu ääni, joka huutaa etten ole valmis. Yritän miettiä miksen olisi, sillä ikää on, juhlimaan ja menemään on jo päässyt eikä enää edes kovin jaksa ja mieskin kerran haluaa.

Ehkä pelkään ajatusta siitä, miten parisuhde muuttuisi sillä kuten jo sanoin olemme tottuneet tietynlaiseen elämään enkä voi kuvitella miten se onnistuu lapsen kanssa. Elämä muuttuu ja se tulee varmaan luonnostaan, mutta pohdin missä määrin meidän on sopeuduttava lapsen elämään, miten paljon lapsen meidän elämään. Pelkään, että jään neljän seinän sisään, en löydä energiaa enää laittautua, nauttia vaatteistani, kengistäni tai en enää edes pääse salille sillä liikunta on iso osa elämääni. Kuulostaa hölmöltä, mutta mm. tällaisia ajatuksia päässä pyörii. Miten joillekin lapsien haluaminen on itsestäänselvää ilman, että tulevaisuutta edes kovin ankaraan malliin pohtii?

Lisäksi mietin missä määrin mies loppujen lopuksi tajuaa mihin on ryhtymässä...olisinko ainoa joka yöllä herää, vaihtaa vaipat ja hoitaa kodin...siihen vielä huomionkipeän miehen ja itseni. Asumme ulkomailla joten tukiverkko puuttuu ja tiettyjen asioiden hoitaminen on hankalaa jo ihan yksikseen. Kello käy ja mietin kovasti että, jos nyt jättää lapset hankkimatta, kadunko sitä vanhempana. Ja jos lapsi tulee, muutunko sen myötä suuntaan johon pitääkin...en varsinaisesti "inhoa" lapsia, mutta muiden lapsissa on vaikea nähdä mitään ihanaa kuin siskoni lapsessa. Ja siitäkin on kiva saada ne parhaat puolet.

Kertokaa kokemuksia te, joille lapsen hankinta ei ole tältä kannalta ollut itsestäänselvyys. Vai onko siellä muita?

 

[Bete]

Kello käy ja mietin kovasti että, jos nyt jättää lapset hankkimatta, kadunko sitä vanhempana.

Tähän voi jo melkein vastatakin: hyvin todennäköisesti et. Jos itse teet oman päätöksesi, tuskin sitä alat katua. Eri asia on, jos tekee ison päätöksen elämässään jonkun toisen mieliksi. Silloin saattaa katumus iskeä myöhemmin.

Minusta sinä kuulostat vielä enemmän ihan tyypilliseltä vapaaehtoiselta lapsettomalta kuin aloittaja. Olisin itse asiassa kiinnostunut tietämään, miksi monet kolmekymppiset (ja yli) lapsettomat naiset, jotka ovat elämäänsä tyytyväisiä eivätkä ole mitenkään erityisesti kaivanneet lasta elämäänsä, alkavatkin hätäillä, että pitäisikö se lapsi kuitenkin tehdä? Miksi suorastaan toivotaan vauvakuumetta, kun kuitenkin samalla pelätään, että lapsi muuttaisi elämän negatiivisempaan suuntaan? Se on mulle pieni mysteeri. Jos on huomannut, että itselle sopii lapseton elämäntapa, miksi ihmeessä se pitäisi muuttaa lapsiperhe-elämäksi, tai miksi sitä pitäisi ruveta haluamaan? Eikö yhtä hyvin voisi haaveilla siitä hyvästä lapsettomasta elämästä, joka jatkuu tulevaisuudessakin. 50-vuotiaana olisit teini-ikäisen äiti... miltä se tuntuu? Itse tykkään kuvitella itseni 50-vuotiaaksi: mulla on varaa toteuttaa useimmat niistä haaveista, joita mulla on ja olen toivottavasti päässyt työelämässäkin eteenpäin, olen opiskellut paljon uutta. Saan käyttää vapaa-aikani kuten haluan. Vauvakuumetta tai muunlaista lisääntymishinkua ei minusta kannata odottaa, koska joillekin sitä ei tule koskaan. Se ei ole mikään vika, vaan (mielestäni) merkitsee, että ihminen on tyytyväinen ihan sellaisenaan, ilman omia lapsiakin.

 

[perinteen taakka]

Olisin itse asiassa kiinnostunut tietämään, miksi monet kolmekymppiset (ja yli) lapsettomat naiset, jotka ovat elämäänsä tyytyväisiä eivätkä ole mitenkään erityisesti kaivanneet lasta elämäänsä, alkavatkin hätäillä, että pitäisikö se lapsi kuitenkin tehdä? Miksi suorastaan toivotaan vauvakuumetta, kun kuitenkin samalla pelätään, että lapsi muuttaisi elämän negatiivisempaan suuntaan?

Normien paine on edelleen erittäin voimakas tekijä. Kukaan ihminen (psykopaatit yms. tietenkin poislukien) ei ole "täysin itsenäinen yksilö" siinä mielessä, että ympäristön/yhteisön/kulttuurin vaikutukset ja varsinkin valtavirrat eivät koskaan aiheuttaisi minkäänlaisia kysymyksiä siitä, mikä ja kuka minä olen, ja mitä minä -oikeasti- haluan.

 

[siru]

Omalla kohdallani on vaan kyse kolmannesta lapsesta. Tiedän jo mitä lapsiarki on kaikessa ihanuudessaan ja kauhuudessaan, lisäksi toisen synnytyksen jälkeen vannoin etten ikinä palaa synnyttämään. Olemme kyllä halunneet kolmatta lasta, ehkä siksikin, kun vain toinen lapsi on mieheni kanssa yhteinen ja hän haluaisi vielä toisen oman lapsen. Tuntuu niin laskelmoivalta miettiä sopivaa ajankohtaa, kun ei varsinaista vauvakuumetta ole. Onhan vauvat ihania, mutta jotenkin kun 2 lasta on jo kasvaneet helpommiksi vaippa-tutti-itku ym. vaiheesta niin ei haluais palata siihen. Toisaalta jos lykkää lapsentekoa niin ei pääse "ikinä" viettämään sitä omaa elämää.
Aiemmat raskaudet on ollu niin toivottuja ja todellista kuumeilua, mutta nyt on outoa, kun ei sellaisia tunteita ole. Joku viisas varmasti sanoisi, että jos epäröi, ei kannata hankkia lasta. Mutta haluaisin antaa miehelleni mahdollisuuden tulla toistamiseen isäksi ja lisäksi olen aina halunnut kolme lasta.
Iän puolesta on aikaa vielä miettiä - olen 31.

 

[Bete]

Joku viisas varmasti sanoisi, että jos epäröi, ei kannata hankkia lasta. Mutta haluaisin antaa miehelleni mahdollisuuden tulla toistamiseen isäksi ja lisäksi olen aina halunnut kolme lasta.

Tuota minäkin usein hoen... Onko miehesi eritellyt tarkemmin, miksi hän haluaisi toisenkin lapsen? Miksi olisi paha juttu olla vain yhden lapsen isä?

 

[papu]

Tuossa asiassa ei ole ketään sinun ja miehesi ulkopuolisia auktoriteetteja. Kun teet itse päätöksesi oman elämäsi valinnoista, osut oikeaan, hyvä pohdiskelevainen kirjoittaja. Sellaista ei myöhemminkään osaa kaivata mitä ei ole omistanut. Minulla ja miehelläni ei ole lapsia ja se on oma valintamme, ja kun nyt viisikymppisenä summaan elämään kuuluneita suruja tai "olisipa pitänyt"-ajatuksia, kyllä ne ovat liittyneet sellaisiin muihin asioihin jotka ovat meille olleet koko ajan tavoittelemisen arvoisia ja perusarvojemme mukaisia. Elämänkokemukseni on opettanut, että lapsen "hankkimiseen" liittyvä keskustelu ja mielipiteet herättävät usein tunteita, väärinkäsityksiä ja loukkaantumisia, joten joissain tilanteissa olen oppinut pitämään oman valintamme tässä asiassa omana tietonani. Antoisaa elämää sekä lapsettomille että lapsiperheiden äideille!

 

[siru]

Tuota minäkin usein hoen... Onko miehesi eritellyt tarkemmin, miksi hän haluaisi toisenkin lapsen? Miksi olisi paha juttu olla vain yhden lapsen isä?

Ei mieheni sitä erityisemmin ole tarkentanut. Molemmille on vaan alusta alkaen ollut selvää, että lapset kuuluu elämään ja itsekin jos ajattelen niin olisin toivonut enemmän kuin yhden lapsen. Olemme kyllä jutelleet, etten ole varma haluanko enää lapsia, eikä se mikään paha juttu olisi. Mieheni kyllä hyväksyy sen ja seisoo päätökseni tukena.
Totta on ettei omaa lastaan koskaan kadu, vaikka tulisi olemaan kuinka vaikeaa.

 

[Minksu]

Vaikka elänkin aikuisen elämää (vakiintunut parisuhde ja työssäkäynti), ajatus vauvasta tuntuu samalta kuin alkaisin harrastaa riippuliitoa tai jotain muuta yhtä utopistista.

Tämä kohta hieman hymyilytti, koska olen itse riippuliidon harrastaja (aikuisena aloittanut) ja pitkälle yli kolmekymppinen lapseton, pitkässä parisuhteessa oleva nainen.

Pohdiskelen itse samantyyppisiä asioita kuin sinä, tosin ajatus vauvasta on tosi kaukainen, harrastukseni sen sijaan ei

Mitä enemmän suku aiheesta vauva-aiheesta kyselee, sitä kielteisemmäksi kantani muuttuu, en todellakaan halua tehdä jotain elämässäni toisten odotusten vuoksi.

Mitään vauvakuumetta en ole koskaan potenut, enkä oikein uskokaan sellaiseen kohdallani, koska en ole ns. perinteistä äiti-tyyppiä. Lapsiin suhtaudun neutraalisti, en erityisemmin rakasta, mutten hakeudukaan lasten seuraan.

Joskus ajattelen "kauhukakaroita" tavatessani, että tuollaisiako ne sitten ovat, mutta moni äiti sanoo siinä kohtaa, että oma lapsi on eri asia, ei tunnu "kamalanakaan" kamalalta. Onko näin?

Olen kuitenkin miettinyt, että hyvä äiti minusta tulisi ja ehkä osaisin kasvattaakin oikein.

Pitäisikö lapsi vain haluta tehdä, jotta ei harmita myöhemmin? Harmittaisiko kuitenkaan?

Harrastukseeni lapsi vaikuttaisi, en voisi mennä ja tulla miten haluan, ja sen tiedän, että se harmittaisi. Haluan tehdä asioita nyt, enkä jättää niitä eläkeikään, sillä enhän edes tiedä, saanko olla terveenä koko elämäni ja kuinka pitkään ylipäätään elän.

Pitäisi tehdä valinta; alkaako perheelliseksi vai pysyäkö itsenäisenä oman tien kulkijana? Kumpikin polku voi silti antaa omalla osallaan paljon.

 

[hmm]

Pakko kommentoida pikaisesti. Ap, olen aivan varma, ettet tule koskaan katumaan lapsen hankkimista. Siihen elämään sopeutuu nopeasti ja yhtäkkiä ei edes muista, millaista oli ennen lasta. Lapsi tuo ihan valtavasti iloa elämään.

Itse pohdiskelin samoja asioita kolmisen vuotta sitten. Olin silloin 27-vuotias ja elämä ns. balanssissa. Olin naimisissa, vakituinen työpaikka, oma koti jne. Olen todella rauhallinen ihminen, juuri sellainen pohdiskelija, niin kuin sinäkin, ja ajatus omasta lapsesta tuntui jopa pelottavalta. Mietin, että miten kestän sotkun, kitinän jne.

Jätin kuitenkin ehkäisyn pois ja tulin samantien raskaaksi. Silloinkin vielä pelotti, mitä oikein olen mennyt tekemään. Kuitenkin, hyvin pian lapsen syntymisen jälkeen, uusi elämäni tuntui hyvin ihanalta. Nyt lapseni on 2-vuotias, enkä ole kertaakaan katunut lapsen saamista. Olen valtavan onnellinen pienokaisestani ja nyt suunnitellaan toista. Eivät päivät mitenkään helppoja ole aina olleet, mutta elämäni tuntuu kuitenkin niin paljon rikkaammalta kuin ennen.

Mekin matkusteltiin ennen jne. mutta aika hyvin niitä asioita voi jatkaa myös lapsen saamisen jälkeen. Ekat kuukaudet on aika sidoksissa vauvaan, mutta vauvankin kanssa voi tehdä vaikka mitä kivaa.

Olen jutellut näistä asioista monen lapsen saaneen kanssa ja yllättävän moni on kertonut miettineensä samaa, kun ajatus lapsen hankkimisesta alkoi tulla ajankohtaiseksi. Yllättävän moni on kokenut pelkoa, paniikkia, epätoivoa - jos minkälaisia tunteita. Mä uskon että ne kuuluu asiaan (tottakai kaikki uusi aina jännittää!) joten en olisi huolissani sinustakaan ap. Olet selvästi pohdiskellut asioita. Minusta teidän kannattaa ehdottomasti yrittää lasta! Ei kaikille tule vauvakuumetta ikinä, ja silti ovat loistavia äitejä ja isiä.

 

[Bete]

Lapsi tuo ihan valtavasti iloa elämään.

Tähän on pakko sanoa, että asiahan ei ole ollenkaan varma. Jos lapsi on vakavasti sairas tai vammainen, tai hänen puolestaan joutuu olemaan jatkuvasti huolissaan jonkin asian takia, niin kyllä hän tuo jotain muuta kuin pelkkää iloa, ja taitaa ilo olla siinä tilanteessa melko piiloon jäävä tunne. Eli siis lapsen hankinta on riski, ja jos hyvin käy, niin lapsesta voi tosiaankin olla paljon iloa, mutta asiat voivat mennä myös pieleen.

 

[emeliina]

Minä olen 34-vuotias ja raskaana. Koskaan en ole minkäänlaista vauvakuumetta tuntenut. Oikeastaan koko aikaisemman elämäni olin vakaasti sitä mieltä, etten lapsia halua/tarvitse. Sitten tapasin elämäni miehen. Jo parisuhteen alussa sain tietää, että hän haluaisi jossain vaiheessa ison perheen. Kerroin hänelle myös omista ajatuksistani.

Viisi vuotta sitten, kun pohdimme avioliittoa totesimme, että tämä on niin suuri asia, että siinä on päästävä jonkinlaiseen kompromissiin, mikäli haluamme elää yhteistä elämää. Mies siis luopui suurperhehaaveestaan ja minä päätin haluta yhden lapsen. Ei se nyt aivan näin yksinkertaista ollut, mutta kärjistettynä. Sitten jouduimmekin neljän vuoden lapsettomuushoitorumbaan, koska en pysty luonnollisesti tulemaan raskaaksi.

Hoitojen aikana opin erottamaan sen, että minä haluan tämän lapsen (haluan muodostaa perheen, kasvattaa lapsen, olla vanhempi yms.), mutta minä en tarvitse tätä lasta (ei siis ajatuksia: en ole mitään, ellen saa olla äiti;elämäni kaatuu, mikäli en tule raskaaksi/saan keskenmenon; parisuhteeni ei kestä lapsettomuutta tms.). Tämä tuleva lapsi on siis tarkasti harkittu ja päätetty asia - ei minkäänlaisen "kuumeen" seurausta. Mikäli olisin yksin tai erilaisessa parisuhteessa, minulla ei ehkä olisi ollut tarvettakaan yrittää tehdä lasta.

Tällä yritän vain sanoa, että mielestäni haluaminen tai ei-haluaminen on aktiivista päätöksentekoa ja vastuun ottamista päätöksestään. Tottakai tämänsuuruinen päätös puoleen tai toiseen pelottaa tai tuntuu utopistiselta, mutta todennäköisemmin katumus tavoittaa vain silloin, kun antaa itsensä ajautua jompaan kumpaan ratkaisuun ilman perusteluita. Mitkä ovat arvokkaita asioita elämässäsi - miten lapsen saaminen tai saamattomuus vaikuttaisi niihin - kas siinä lopulta vastauksesi.

 

[Bete]

Pitäisikö lapsi vain haluta tehdä, jotta ei harmita myöhemmin? Harmittaisiko kuitenkaan?

No pitäisikö mitä tahansa mahdollista tehdä vain siksi, jotta ei myöhemmin harmittaisi? Pitäisikö minunkin alkaa harrastaa riippuliitoa siksi, etten ala myöhemmin katumaan, että en sitä harrastanut? Tai pitäisikö kokeilla sitä sun tätä ja käydä kaikissa mahdollisissa paikoissa, jotta ei vain ala harmittaa myöhemmin, että ne jäivät kokematta?

Tästähän voi huomata, että kaikkea ei voi millään tehdä. Koska edes kaikkea haluamaansa ei ehdi tekemään elinaikanaan, niin kenenkään ei ainakaan kannata ryhtyä vapaaehtoisesti tekemään asioita, jotka eivät ihan hirveästi kiinnosta. Itselleen voi vaikka tehdä listan asioista, jotka ainakin haluaisi elämässään tehdä ja kokea, ja millaista haluaisi elämänsä olevan tulevaisuudessa. Tekemisiä voi laittaa tärkeysjärjestykseen. Jos se oma lapsi on siellä Top 3:ssa, niin silloin asia olisi ehkä harkinnan arvoinen. Silloinhan se on juttu, jota paitsi ei missään nimessä halua jäädä. Muussa tapauksessa aivan muut asiat ovat niitä tärkeimpiä.

Harrastukseeni lapsi vaikuttaisi, en voisi mennä ja tulla miten haluan, ja sen tiedän, että se harmittaisi. Haluan tehdä asioita nyt, enkä jättää niitä eläkeikään, sillä enhän edes tiedä, saanko olla terveenä koko elämäni ja kuinka pitkään ylipäätään elän.

Pitäisi tehdä valinta; alkaako perheelliseksi vai pysyäkö itsenäisenä oman tien kulkijana? Kumpikin polku voi silti antaa omalla osallaan paljon.

Tuskin tuo tilanteesi sen kummemmin mitään valintaa vaatii. Jos olet nyt tyytyväinen nykyiseen elämääsi ja harrastuksiisi, niin jatka sitä. Ei tietenkään kannata luopua mielekkäästä tekemisestä, jos siitä luopuminen harmittaisi! Vuosien päästä olet todennäköisesti tosi tyytyväinen siitä, että teit niitä asioita, joista olet aina nauttinutkin.

 

[Bete]

Tottakai tämänsuuruinen päätös puoleen tai toiseen pelottaa tai tuntuu utopistiselta, mutta todennäköisemmin katumus tavoittaa vain silloin, kun antaa itsensä ajautua jompaan kumpaan ratkaisuun ilman perusteluita. Mitkä ovat arvokkaita asioita elämässäsi - miten lapsen saaminen tai saamattomuus vaikuttaisi niihin - kas siinä lopulta vastauksesi.

Hyvin sanottu! "Estäisikö lapsi sinua saavuttamasta elämässä niitä asioita, mitä todella haluat? Vai auttaisiko lapsi sinua saavuttamaan ne asiat, mitkä haluat?". Nuo voisivat olla hyviä kysymyksiä.

 

[Minksu]

Hyvin sanottu! "Estäisikö lapsi sinua saavuttamasta elämässä niitä asioita, mitä todella haluat? Vai auttaisiko lapsi sinua saavuttamaan ne asiat, mitkä haluat?". Nuo voisivat olla hyviä kysymyksiä.

Todella! Samaa mieltä. Olipa muuten hyvin esitetty pohdiskelu.

Olisi kiva kuulla myös tietoisesti lapsettomuuden valinneilta, onko missään tilanteessa tullut sellaista oloa, että haluaisi kuitenkin kokea millaista on olla vanhempi? Tätä minä olen pohtinut paljon.

 

[Yllättäen äidiksi]

Olen 28-vuotias 8kk ikäisen tyttövauvan äiti. Olin aina (ennen äidiksi tulemista) ollut varma siitä, etten halua lapsia ja kun tapasin mieheni, hänenkin kantansa asiaan oli, ettei hän koskaan halua lapsia. Tätä mantraa hoimme suhteemme ensimmäiset vuodet, kunnes yhtäkkiä tulinkin raskaaksi. Olin käyttänyt e-pillereitä n.10 vuotta ja kuvittelin, lopetettuani niiden syömisen, että ehkäisyteho kestää vielä vuosia. Toisin kuitenkin kävi, 1,5 vuotta lopettamisen jälkeen tulin raskaaksi.

Alussa tämä tieto oli valtava shokki minulle, eihän minun pitänyt koskaan tulla äidiksi, en missään nimessä halunnut saada lasta sotkemaan kaikkea! Elämässäni oli monia asioita, joista en millään olisi halunnut luopua. Asioita, jotka kaiken lisäksi olivat minulle haitallisia ja näin jälkeenpäin ajateltuna toisarvoisia. Mieheni otti vauvauutisen innolla vastaan, hän oli alkanut jo pehmetä ajatukselle vanhemmuudesta ja hänen suhtautumisensa auttoi minuakin tulemaan sinuiksi tulevan vanhemmuuden kanssa. Onneksi raskausaika kestää sen 9kk, jona aikana kypsyin äidiksi ja rakastuin vielä syntymättömään lapseeni. Helppoa se ei ollut, mutta nyt kun ajattelen itseäni ja ajatusmaailmaani reilu vuosi sitten, tunnen itseni lapselliseksi ja naurettavaksi.

Ennen raskaaksi tuloa ajattelin myös, että en missään nimessä ainakaan alle 30-vuotiaana haluaisi tulla äidiksi (siis jos ylipäätään sellaista vahinkoa edes pääsisi käymään) ja koin myös itseni liian nuoreksi. Pelkäsin, etten osaisi olla äiti, koska en ole koskaan liiemmin välittänyt lapsista, enkä ole ikinä osannut olla lasten seurassa enkä ole tiennyt miten esim. lapsille puhutaan...Oman näkemykseni mukaan raskaus ja äitiys kuitenkin muuttaa ihmistä, nimenomaan
positiiviseen suuntaan ja nykyään suhtaudun aivan eri tavalla lapsiin, myös muiden lapsiin, ja osaan puhua lapsille ja touhuta lasten kanssa aivan eri tavalla, kuin ennen äitiyttä, joten pelko siitä, ettenkö osaisi olla äiti, osoittautui aivan turhaksi.

Tuohon Beten kirjoitukseen haluaisin kommentoida sen verran, että asenteesi elämänmuutokseen, joka lapsen saamisessa tulee eteen, kuullostaa osittain tutulta, mutta myös kovin negatiiviselta ja kyyniseltä. Elämänmuutoksia saattaa tulla, halusipa sitä tai ei ja sisältyipä siihen miten paljon riskejä/rahanmenoa tahansa, elämä ei aina kysy, haluatko juuri sitä tai tätä muutosta, elämähän on jatkuvaa muutostilaa. Elämää ei pysty suunnittelemaan niin tarkasti, kuin annat ymmärtää. Ja vastapainona sille, että lapsettomana säästyy niiltä murheilta ja huolilta, joita vanhempana oloon kuuluu, jää myös 100% varmuudella paitsi kaikista niistä ilon, onnen, riemun, ihmetyksen ja rajattoman rakkauden tunteista, joita vanhemmuus myös tuo tullessaan. Nyt, kun seuraan tytärtäni, joka juuri opettelee ryömimään, on sanonut ensimmäisen sanansa ("äiti") ja joka muistuttaa niin suuresti miestäni ja itseäni sopivassa suhteessa, tiedän ehdottomasti, miten suuresta onnesta aioin ihan vapaaehtoisesti jättäytyä paitsi ja tunnen todella suurta kiitollisuutta siitä, että sain kaikesta huolimatta tämän kauniin tyttölapsen! Lapsettomana ei todellakaan voi tietää, miltä tuntuu, kun on oma lapsi ja olen niin pahoillani kaikkien niiden puolesta, jotka eivät lasta voi suuresta halusta huolimatta saada. Voin vain kuvitella, miltä se saattaa tuntua. Toki en arvostele niitäkään, jotka vapaaehtoisesti haluavat jäädä lapsettomiksi, olinhan itsekin aikeissa "passata" tämän kaiken. Ja kaikki asiat, mistä ei ennalta ole kokemusta, tuntuvat vieraalta, näin on myös äitiyden kanssa. Tottakai se tuntuu vieraalta, jos et sitä ole ennen kokenut! Itse olen myös suht rauhallinen ja todella pohdiskelevaa tyyppiä ja viihdyn myös kotona todella hyvin, joskus tuntuu, että vähän liiankin hyvin. Kuitenkin olen "elänyt", siis juhlinut, käynyt festareilla ja keikoilla ym.ym., enemmän kuin tarpeeksi, joten tiedän myös sen puolen elämästä.

Oman kokemukseni perusteella sanoisin, että jos en olisi "vahingossa" tullut raskaaksi, olisin jäänyt paitsi elämäni parhaasta asiasta, eli todennäköisesti en olisi koskaan tekemällä tehnyt lasta. Ihmettelin aina, mitä sana vauvakuume tarkoittaa, koska en ikinä kokenut sellaisia tuntemuksia pidellessäni muutamia tuttujen vauvoja sylissäni. Todennäköisesti siis odottelisin vielä 4-kymppisenäkin sitä kuuluisaa vauvakuumetta, jota ei ehkä olisi koskaan tullutkaan. Ketjun aloittajaa neuvoisin elämään päivän kerrallaan, keskustelemaan asiasta perinpohjin miehensä kanssa ja tekemään asiassa juuri niin kuin itsestä tuntuu parhaalta! Jos tunnet itsesi liian epäkypsäksi vanhemmuuteen, odota vielä pari vuotta, eihän lapsen teko kohdallasi vielä silloinkaan ole liian myöhäistä.

 

[kkllmm]

Joskus ajattelen "kauhukakaroita" tavatessani, että tuollaisiako ne sitten ovat, mutta moni äiti sanoo siinä kohtaa, että oma lapsi on eri asia, ei tunnu "kamalanakaan" kamalalta. Onko näin?

Kyllä biologia useimpien kohdalla varmistaa, että sille oman kauhukakaran käytökselle jopa suorastaan sokeutuu Lapset ovat keskimäärin sen verran hankalia, äänekkäitä, häiritseviä jne. että laji olisi loppunut lyhyeen, jos vanhemmilla - varsinkin äidillä - ei tapahtuisi voimakasta leimautumista omaan jälkeläiseen.

Olin käyttänyt e-pillereitä n.10 vuotta ja kuvittelin, lopetettuani niiden syömisen, että ehkäisyteho kestää vielä vuosia.

Ei ole totta?! Kuka tämmöistä kuvittelee nykypäivänä!? Ja vielä "yllättäen" äidiksi, hehehhehe...

 

[alkuperäinen kirjoittaja]

Kiva huomata, että aihe on herättänyt fiksua keskustelua!

Bete kyseli, miksi haluaisin lapsen. Jos annan täysin rehellisen vastauksen, vastaan, että suurin syy on uteliaisuus. Minusta olisi mielenkiintoista kokea, miltä raskaus ja synnyttäminen tuntuvat tai nähdä, millainen juuri meidän lapsestamme tulisi. En tarkoita tuota halua kokea raskaus ja synnytys mitenkään naiivisti, vaan olen tietoinen, ettei kumpikaan ole mitään ruusuilla tanssimista. Silti joku siinä kiehtoo.

En ole kuitenkaan varma, haluanko kokea lapsen kasvatus -osiota, joka on tietysti melkoisen oleellista koko touhussa. Olen tottunut vapaa-ajalla siihen, että vietän aikaani ihmisten kanssa, joihin minulla on tasa-arvoinen suhde (kuten mies ja kaverit). Otetaanpa esimerkiksi, että lähden vaikkapa mieheni kanssa uimahalliin. Koska kyseessä on kaksi aikuista ihmistä, voimme keskittyä kaikessa rauhassa yhdessäolemiseen ja uimiseen. Jos taas lähtisin uimahalliin lapsen kanssa, olisin koko ajan vastuussa lapsesta ja joutuisin jatkuvasti muistuttelemaan: "Nyt saunaan, ei saa juosta" jne. Olenkin miettinyt, kuinka paljon koko touhusta nauttisi. Totta kai lapsen iloa olisi kiva katsella, mutta riittäisikö se, kun kääntöpuolena on, että olisin koko ajan vastuussa ja kurinpitäjänä?

Monet perustelevat lapsenhankintaa sillä, että kun on biletetty, matkusteltu ja muutenkin nautittu vapaudesta sydämen kyllyydestä on aika astua seuraava askel. Minusta tuo ajatus on tuntunut aina hassulta. Jos esimerkiksi rakastaisin yli kaiken suklaata ja enkä voisi syödä sitä enää lapsen syntymän jälkeen (vertaa vapaus tulla ja mennä vapaasti), auttaisiko, jos ahmisin suklaata kiloittain ennen lapsen syntymää? Takaisiko se, että minun ei enää tekisi mieli suklaata lapsen syntymän jälkeen seuraavaan 18 vuoteen? Kysymys kuuluukin, voiko esim. vapautta kerätä "varastoon" ja luottaa siihen, ettei seuraavaan 18 vuoteen tule voimakasta tarvetta olla vapaa?

 

[-myös pohdiskelija-]

Kiitos tästä aiheesta, helpottaa huomata että muutkin pohdiskelee ihan samoja asioita.

Pelkään että tulen hulluksi ennenkuin tiedän mikä on oikea ratkaisu?! Lähinnä pelottaa juuri se että kaduttaako sitten kun ei enää ole mahdollista saada lapsia.. Onko se oman lapsen ihme se ainoa todellinen elämän merkitys, tarkoitus, täyttymys?

Mikä on omaa halua, ja minkä verran vaikuttaa tosiaan biologia, totuttu kaava, muiden odotukset, yleiset oletukset, yhteiskuntamalli, jne, jne.

Toivoisin että joku jo isoiksi kasvaneiden lasten vanhempi kirjoittaisi rehellisesti siitä, mihin suuntaan se suunnaton onni ja ihmetys ja loppumaton rakkaus ja lapsen haluaminen ja saaminen käytännön alämässä johtaa, kun lapsesta kasvaa nuori, ja aikuinen, itsenäinen ihminen.

Kun ajattelen, että saisin lapsen (pienen, suloisen, hoidettavan, taaperon, jokeltelijan, meidän näköisen, ihmetyksen aiheen, rakkauden kohteen), tunnen suurta halua saada sen kaiken. Ja kun tätä osaa aina painotetaan ja hehkutetaan, niin totta ihmeessä mulle kans..

Mutta kuten joku aiemmin jo pohti, eihän se ole koko totuus. Lapsi kasvaa, ja voisin kuvitella että tuntisin suurta huolta ja tuskaa jo pelkästään koulumaailmaan siirtymisen kanssa. Onko lapsellani hyvä olla, onko hän sosiaalinen, onko hän kiusattu vai kiusaaja, jääkö syrjään, onko iloinen vai meneekö jotain pieleen? Kaikki kodin ulkopuolelta tulevat paineet ja vaikutteet ja asiat, joihin ei voi vaikuttaa. Aina jonkun lapsi syntyy vammaisena, tai sairastuu, tai ajautuu rikosten tekijäksi, tai syrjäytyy, tai on ilkeä sinulle, tai tai... Sitä äidin tuskaa silloin?!

Tietenkään kukaan ei antaisi omaansa pois, ja rakastaa lastaan, kun sen on saanut, mutta... Olisi hyvä kuulla ihan arkitodellisuuden tuntoja paljon kokeneilta, jo pikkulapsiajat ohittaneilta. Katumusta? Väsymystä? Toivottomuutta? Voimattomuutta? Huolta? Surua? Päättäisitkö toisin nyt?

Samoin olisi hyvä kuulla, katuuko joku niin että itkee silmät päästänsä joka päivä, kun on tajunnut kuuskymppisenä, että on tehnyt elämänsä virheen jättämällä lapset hankkimatta.

Ja kuten joku jo aiemmin sanoi, ei kyse tietenkään ole kylmästä hankkimisesta, vaan saamisesta. Tähän asiaan liittyy paljon tunteita ja mikään ei ole itsestään selvää. Nöyrin mielin minäkin näitä pohdin, kai ikuisesti..

 

[Bete]

Olisi kiva kuulla myös tietoisesti lapsettomuuden valinneilta, onko missään tilanteessa tullut sellaista oloa, että haluaisi kuitenkin kokea millaista on olla vanhempi? Tätä minä olen pohtinut paljon.

Hyvä kysymys. Minun ei ole tarvinnut tätä pohtia, koska olen tavallaan kokenut sen. Miehelläni on lapsi, joka oli tutustuessamme 5-vuotias. Hän asuu äitinsä kanssa, mutta silloin kun hän on ollut meidän seurassamme, niin olen luonnollisesti itse ollut se toinen aikuinen, joten siinä mielessä hieman samanlaisessa tilanteessa kuin lapsen vanhempi. Se ei tuntunut oikeastaan miltään. Minusta "vanhemmuus" tuntuu ja kuulostaa kovin käytännölliseltä puuhalta: pidä huoli lapsen syömisistä, pukeutumisesta, aikatauluista, hoida sen asiat kuntoon, käytä sitä neuvolassa ja lääkärissä. Itseäni ei piirun vertaa kiinnosta tuollaisten käytännön asioiden hoitaminen, joten aikuisiälläni en ole toivonut kokevani vanhemmuutta.

Jos taas tarkoitat sitä, että alkaisi miettiä, miltä minun ja puolisoni yhteinen lapsi näyttäisi, millainen se olisi luonteeltaan, miten hoitaisimme sitä yhdessä... En ole koskaan ajatellut sellaista. En vain osaa kuvitella, että tarkoituksellisesti lisääntyisin jonkun kanssa tai että olisin äidin roolissa.

 

[Bete]

Elämänmuutoksia saattaa tulla, halusipa sitä tai ei ja sisältyipä siihen miten paljon riskejä/rahanmenoa tahansa, elämä ei aina kysy, haluatko juuri sitä tai tätä muutosta, elämähän on jatkuvaa muutostilaa. Elämää ei pysty suunnittelemaan niin tarkasti, kuin annat ymmärtää.

Toki, voinhan vaikka sairastua vakavasti tai joku läheiseni voi sairastua tai kuolla. Voin jäädä työttömäksi tai menettää omaisuuteni. Mutta nämähän eivät ole verrattavissa lapsen saamiseen elämänmuutoksena, koska lapsen saamiselta voi täysin välttyä. Sehän siinä onkin hyvä puoli, eli siltä osin voin suunnitella elämäni täysin tarkasti: minulla ei tule olemaan lapsia. Ehkäisyä käytän niin tarkasti kuin pystyn, sterilisaatioon olen menossa kun pääsen ja hedelmällisyys onneksi laskee iän myötä automaattisesti. Minua oikeastaan lohduttaa suunnattomasti se, että vaikka elämässäni tapahtuisi mitä tahansa, yksi asia on ja pysyy: minulla ei onneksi ole lapsia.

Ja vastapainona sille, että lapsettomana säästyy niiltä murheilta ja huolilta, joita vanhempana oloon kuuluu, jää myös 100% varmuudella paitsi kaikista niistä ilon, onnen, riemun, ihmetyksen ja rajattoman rakkauden tunteista, joita vanhemmuus myös tuo tullessaan.

Niin varmasti. Mutta jos niitä ei tippaakaan kaipaa, niin niistä paitsi jääminen ei luonnollisesti haittaakaan.

Kuitenkin olen "elänyt", siis juhlinut, käynyt festareilla ja keikoilla ym.ym., enemmän kuin tarpeeksi, joten tiedän myös sen puolen elämästä.

Se on tietysti hyvä, koska minusta vanhempien pitää voidakin keskittyä vanhemmuuteen eikä haikailla juhlimista joka viikonloppu. Itse en ole juuri tuollaista elämää päässyt viettämään, mutta toisaalta en ole mikään juhlijatyyppi. Enemmän itseäni kauhistuttaisi se ajatus, että jos mulla olisi lapsi, joutuisin olemaan kuukausikaupalla töistä pois, enkä voisi samalla tavoin keskittyä työ- ja opiskeluelämään kuin nyt. Olen vasta pääsemässä vauhtiin kaikilla näillä tärkeillä osa-alueilla (työ, opiskelu ja harrastukset), enkä tietystikään halua luopua näistä tekemisistä, joista todella pidän ja nautin. Enkä siis varsinkaan minkään sellaisen asian takia, joka minua ei lainkaan kiinnosta (olisi niitä muitakin kuin lapsi, mutta lapsi on tässä iässä ja elämäntilanteessa se yleisin työelämän katkaisija).

 

[Bete]

Lähinnä pelottaa juuri se että kaduttaako sitten kun ei enää ole mahdollista saada lapsia.. Onko se oman lapsen ihme se ainoa todellinen elämän merkitys, tarkoitus, täyttymys?

No ei varmastikaan ole. Olisihan se vähän liian iso taakka sille lapsellekin, olla vanhempiensa elämän ainoa todellinen tarkoitus!

Olisi hyvä kuulla ihan arkitodellisuuden tuntoja paljon kokeneilta, jo pikkulapsiajat ohittaneilta. Katumusta? Väsymystä? Toivottomuutta? Voimattomuutta? Huolta? Surua? Päättäisitkö toisin nyt?

Eiköhän noilla esim. Vauva- ja Kaksplus-palstoilla kirjoitella aika paljon tuollaista. Sekä positiivista että negatiivista. Mutta kuten sanoitkin, fiksumpaa olisi kuulostella asiaa vaikkapa 15-vuotiaiden vanhemmilta.

Samoin olisi hyvä kuulla, katuuko joku niin että itkee silmät päästänsä joka päivä, kun on tajunnut kuuskymppisenä, että on tehnyt elämänsä virheen jättämällä lapset hankkimatta.

Olen aika paljon lukenut näitä palstoja parin vuoden aikana, mutta kertaakaan en ole törmännyt tuollaiseen ajatukseen kenenkään kertomana. Tiedän kyllä lapsettomia pariskuntia, jotka olisivat tosissaan halunneet lapsen, ja joita harmittaa, etteivät saaneet. En kuitenkaan tunne enkä ole kuullut kenestäkään vapaaehtoisesti lapsettomuuden valinneesta, joka olisi sanonut katuneensa lapsettomuutta. Päinvastoin, 45-vuotiaat ja sitä vanhemmat vapaaehtoisesti lapsettomat vaikuttavat hyvin tyytyväisiltä. Lapsettomuuden katuminenkin olisi outoa: Jos nuorena elää täyttä elämää ja tavoittelee niitä asioita, mitä haluaa ja mitkä kiinnostavat, miten yhtäkkiä eläkeiässä voisi katua, ettei tehnytkään jotain itselleen vierasta asiaa? Kadunko minäkin kenties vanhana sitä, että en mennytkään armeijaan tai muuttanut asumaan Intiaan? Jos mietin asioita, joita tähän mennessä olen katunut, niin ne ovat tekemisiä, joista on seurannut selvästi haitallinen vaikutus. Olen siis toiminut todella tyhmästi tai jättänyt ilmiselvän hyödyn tietoisesti käyttämättä. Eivät katumiset ole laajoja elämänvalinta-asioita, tai jos ihminen niitä katuu, niin sitten ei kyllä ole päätöksissä kuunnellut itseään, vaan toiminut toisten ihmisten painostuksen mukaan. Ihminenhän myös sopeutuu aika hyvin tilanteeseensa, joten jos voi yleisesti ottaen kuvitella käyttävänsä vapaa-aikansa myös tulevaisuudessa johonkin omaan kiinnostuksen kohteeseen, johonkin muuhun kuin lapsenhoitoon ja vanhempana olemiseen, niin silloin todennäköisesti näin pystyy myös tekemään. Joka tapauksessahan 60-vuotias asuu jo yleensä ilman niitä lapsia kotona, nehän ovat muuttaneet pois. Jos haluaa itselleen työntäyteiset vuodet 25-50, niin silloin suosittelen lastenhankintaa.

 

[Yllättäen äidiksi]

Tosiasiassa tunnen monia ihmisiä, joilla e-pillerit ovat estäneet raskaaksi tulon vuosikausiksi. Toisaalta tunnen myös muutaman tapauksen, jossa on tultu raskaaksi e-pillereiden säännöllisestä käytöstä huolimatta.

Ja kyllä, tulin yllättäen äidiksi. Uskoisin, että suurimmalle osalle äitiys tulee kaikesta suunnittelusta ym. huolimatta enemmän tai vähemmän yllätyksenä! Se, miten huolellisesti tai huolimattomasti kukin ehkäisystään huolehtii, on jokaisen henkilökohtainen asia.



Ei ole totta?! Kuka tämmöistä kuvittelee nykypäivänä!? Ja vielä "yllättäen" äidiksi, hehehhehe...[/QUOTE]

 

[Lende74]

Onpa erittäin mielenkiintoinen ja hyvä keskustelu. Tässäpä oma tarinani sekoittamaan pakkaa vähän lisää: Itse lukeudun niihin ihmisiin, jotka ovat "aina" tienneet haluavansa lapsia. Luonteeni on sosiaalinen ja seurallinen ja pidän muiden auttamisesta ja huolehtimisesta tiettyyn rajaan asti. Olen viettänyt bile/baari/sinkku/seurusteluelämää ja asunut vuosia ulkomailla mm. matkaoppaan töissä. Muistan, kun järjestin kummipoikani 6 v. juhlat ja tuolloin itse 20-vuotiaana olin huolissani, miten tulen lasten kanssa toimeen. Hänen äitinsä antoi hyvän neuvon: kohtele heitä vertaisinasi eli älä lässytä jne. Kummipoikani mielestä nuo juhlat ovat edelleen hänen elämänsä parhaat

Tapasin aviomieheni ollessani Karibialla töissä. Reilun vuoden seurustelun jälkeen päätimme, että jätän pillerit pois ja katsotaan, mitä tapahtuu. 1,5 kuukauden kuluttua olin raskaana. Voi sitä sisäistä ilon kuplimista, jännitystä ja pakokauhua. Olin täysin netin varassa tiedonhankinnassa jne. Jokin vaisto kuitenkin käski minut hakeutumaan paikalliseen naistensairaalaan tutkittavaksi. Viikko ennen häitämme, saimme kuulla, että vauvalla on jotain pahasti vialla (ehkä cp-vamma tai Down). Olin tulossa Suomeen 3 viikon päästä, joten asia päätettiin selvittää täällä ottaen huomioon paikallisten sairaaloiden hygieniatason jne. suomalaiseen verrattuna.

Suomessa minulle ja vauvalle tehtiin kaikki mahdolliset kokeet ja kävi ilmi, että hänellä oli holoprosenkefalia eli aivot eivät olleet jakautuneet laisinkaan keskeltä sekä lievä sydänvika. Käytännössä tämä tarkoitti sitä, että mikäli lapsi eläisi synnytykseen asti, sen ennuste sen jälkeen olisi muutama tunti (!) elinaikaa. Tämän ennusteen kanssa elämäni raskain päätös "keveni" hieman. Itse en vanhempana haluaisi tuottaa lapselle turhaa liikaa kärsimystä. Raskaus keskeytettiin viikolla 23.

Myöhemmin kysyttyäni lääkäriltä, miten vauva on sen kokenut, hän kertoi, että aivojen vaurio on ollut sitä luokkaa että vauva ei ole tiennyt olevansa olemassa.
Koko synnytyksestä ja raskausajasta jäi hyvin mieleeni se, miten hormonitoiminta "ohjasi" minua eli kaikki epäilykset raskaaksi tulemisesta, vanhemmuudesta yms. hävisivät, kun jotenkin sisäisesti tiesin "oikeat" vaihtoehdot juuri meille ja vauvallemme.

Tuosta raskauden keskeytyksestä on nyt kulunut 1,5 vuotta ja olen nyt uudelleen raskaana. Tuleva vauva on toistaiseksi terve ja voi hyvin. Toki taustalla on koko ajan ajatus, että mitä jos jotain menee pieleen, mutta toisaalta pikkuasioista en ota stressiä. 35-vuotiaana olen mielestäni jo vähän vanhakin ensisynnyttäjäksi, mutta hyväksyn sen, että minun oma elämäni on mennyt juuri näin. Olisin halunnut lapsia jo 20 ja risat iässä, mutta nyt koen olevani valmiimpi ja viisaampi saamaan lapsen. Samoin parisuhde on siihen nähden kunnossa aiempiin verrattuna. Neuvon siis sinua odottamaan vielä vaikka muutaman vuoden, sillä eräänä kauniina aamuna vastaus on kirkkaana edessäsi.

On myös mielenkiintoista huomata, miten tarkkaan Suomessa mietitään ja pohditaan näitä asioita. Karibialla asiaan suhtaudutaan aivan toisin: lapsia saadaan hyvinkin nuorina, kaikki (sukulaiset, ystävät, naapurit) osallistuvat lasten kasvatukseen ja huolehtimiseen. Kolikon kääntöpuolena on sekin, että varsinkin miehillä tuppaa olemaan lapsia ympäri kyliä äitiensä huolehdittavana. Lapsien saamisesta/hankkimisesta ei kuitenkaan oteta stressiä, eikä ihmiset koe lasten rajoittavan/muuttavan/pilaavan heidän elämäänsä mitenkään.

Hyvää joulunaikaa kaikille lapsien kanssa ja ilman!