Mistä tietää, haluaako lapsen?

[Lumi]

Itse olen miettinyt sitä, että jääkö elämä jotenkin polkemaan paikoilleen, jos lasta ei hanki/saa?
Olen pian kolmekymmentä, elän vakituisessa hyvässä parisuhteessa. Tuntuu, että elämässä "kaikki" on jo nähty ja koettu, suurimmat tavoitteet saavutettu (tutkinto, rakas puoliso, oma koti, hyvä työpaikka)

Työelämän ja uran suhteen minulla ei ole mitään suurempia ambitioita, (työ on vain työtä ja siitä saa rahaa), opiskelut on opiskeltu ja harrastukset liittyy ihan vain ulkoiluun ja kunnon ylläpitämiseen. Rakastan tosin matkustelua, ja olenkin paljon jo ehtinyt reissaamaan, mutta jos ajattelee, että elämä olisi seuraavat 40 vuotta pelkästään työtä, viikonloppujen odottelua ja kaukomatkojen kerran pari vuodessa toteuttamista lomalla, tuntuu kuitenkin aika sisällyksettömältä, vaikka sinänsä hauskaa onkin.

Olen kyllä tällä hetkellä enemmän kuin tyytyväinen elämääni, nautin kotona olemisesta, kirjojen lukemisesta, puolison kanssa retkeilystä, elokuvien katselemisesta ja hyvän ruuan tekemisestä. Kaikki mitä haluan ja tarvitsen, löytyy tästä ihan lähipiiristä. Voihan elämään tietenkin keksiä vaikka mitä uutta, mutta minua ei kiinnosta. Olen jo löytänyt minulle rakkaat asiat, joita toteutankin arjessani ja lomilla. En jaksa enää opiskella uutta, kehittää itseäni työelämässä ja päästä eteenpäin sillä tavalla (tai joutuuhan jokaisessa työssä automaattisesti aina omaksumaan uutta). Mikään työ ei kuitenkaan kiinnosta niin paljon, että haluaisin antaa sille kaikkeni. Minulle elämä on siis työpaikan ulkopuolella. En halua ulkomaillekaan muuten kuin turistin roolissa, lomamatkat kerran pari vuodessa tyydyttävät matkusteluhalut.

Lapsen kautta pääsisi kokemaan jotain aivan uutta, sekä hyvässä että pahassa, haasteellista mutta myös palkitsevaa. Saisi nähdä kaikki lapsen elämänvaiheet ja kehitysaskelmat ihan näköalapaikalta, elää sekä itsensä että lapsen kautta tavallaan. Saisi kokea monta lapsena kokemaansa asiaa uudestaan vanhemman roolissa. Iäkkäänä olisi sitten myös joku toivon mukaan huolehtimassa, kun itse ei enää pysty (vaikka eihän kukaan tämän takia pelkästään lapsia hanki) Elämänpiiri voisi kuitenkin vanhana olla aika suppea, jos ei ole lapsia ja lapsenlapsia, jota seurata.

Kuitenkin lapsen hankkiminen tuntuu vielä aika kaukaiselta, ja ahdistavaltakin, koska kaikki on niin hyvin juuri nyt, ja haluaisin vielä nauttia tästä seesteisestä elämänvaiheesta. Tähän mennessä elämään on liittynyt niin paljon suorittamista sekä opiskelujen että työelämään pääsyn kautta, että on ihanaa vain olla ja elää ja nauttia rauhasta, ilman sen suurempia ponnisteluja. En kuitenkaan tiedä, haluaisinko elää loppuelämääni näin lapsettomana - ajatus tuntuu aika tyhjältä, aivan kuin jokainen vuosi tavallaan vain toistaisi itseänsä, ja sitä olisi ikään kuin oravanpyörään juuttuneena.

 

[eräsperäs.]

wenla: aivan noin.

Kun vielä tilastot ja ihan käytäntökin kertoo toista kuin tämä toisteltu fraseologia, tulee väistämättä mieleen, ettei toisaan muuta ole suotavaakaan sanoa. Tämä taas antaa pelottavan kuvan äitiydestä, eli vain tietyt tunteet ovat sallittuja. Tai ainakin asiat pitää aina esittää muille tietyssä valossa.

Mutta kaipa tämä kuten tekstisi esimerkkeineen kertoo myös siitä, ettei ylipäätään ole suotavaa puhua epävarmuuksistaan, epäonnistumisistaan tai valottaa asioiden nurjia puolia. Omakotitalossa asuminen ei olekaan aina onni ja autuus, kaikki lomamatkat eivät olleetkaan niin ihania eikä mökkeilykään aina ole yhtä autuutta.

Omasta tuttavapiiristä on onneksi löytynyt myös muutamia äitejä jotka ovat kykeneet keskustelemaan asioista muutenkin kuin pelkkiä fraaseja toistellen, mutta noin yleensä ottaen tuntuvat olevan aika harvinaisia tapauksia lajissaan.

Ylipätään ihmetyttää näitäkin palstoja lukiessa, miten sokeasti naiset tekevät lapsia lähes ensimmäisen vastaantulevan potentiaalisen siittäjän kanssa. Sitä kuinka hyvin se kyseinen henkilö soveltuu isäksi ja vastuulliseksi vanhemmaksi ei pohdita juuri lainkaan. Sitten ihmetellään kun mies on myöhään töissä, juoksee baareissa tai harrastuksissa, istuu tietokoneella tai ei osallistu kotitöihin. Sitä yleensä saa mitä tilaa..

Fraseologiasta vielä opputulemana voisi päätellä, että ehkä ne äidit kun eivät itse lapsistaan enää eroon pääse, koittavat ainakin saada kaikki muutkin naiset osaksi samasta sopasta, vakuuttelemalla että kyllä tämä on niin ihanaa ja palkitsevaa

 

[Pohdintaa]

Toki kaikki mitä kirjoitin on juuri sitä miltä minusta tuntuu. En voi yleistää, enkä yritäkään.

Mutta pakko todeta eräsperäs´n kommenttiin: "Fraseologiasta vielä opputulemana voisi päätellä, että ehkä ne äidit kun eivät itse lapsistaan enää eroon pääse, koittavat ainakin saada kaikki muutkin naiset osaksi samasta sopasta, vakuuttelemalla että kyllä tämä on niin ihanaa ja palkitsevaa ", että enpäs ole höperömpää pitkään aikaan kuullut. Ikään kuin äitiys olisi jokin kauhea salaliitto, jonka avulla yritetään saada kaikki naiset johonkin kiikkiin. Jokaisella on täysi vapaus tehdä omat ratkaisunsa ja toivottavasti sitten on sinut sen kanssa. Tässä asiassa ei ole oikeaa tai väärä, mutta omakohtaisia kokemuksia voi kertoa. Toisen puolesta ei voi päättää, eikä ole mitään syytä yrittää vaikuttaa toisen mielipiteeseen salaliitolla )))

 

[eräsperäs.]

No kommenttini ei ollut aivan tosissaan kirjoitettu

Siinä mielessä kuitenkin oli tarkoitus hertättää pohdintaa, että miksi äityidestä ja lapsistaan ei ole ilmeisesti lupa kertoa mitään negatiivista. Miksi äitiydestä ei (lähes) kukaan ole valmis sanomaan mitään negatiivista julkisesti ja julkisivua pidetään yllä hintaan mihin tahansa. Eli tavallaan voisi melkein käyttää omaa sanaasi salaliitto, eli on olemassa yleinen mielipide miten äitiydestä kuuluu ajatella ja puhua, muita tunteita kuin positiivisia ei ole suotavaa ilmaista (koska niitä ei tietenkään ole edes olemassa).

Toisaalta asioita voisi myös tulkita siltä kannalta, että äitiys jvoi toki olla ihanaa, palkitsevaa ja aivan huippua myös sellaisen äidin mielestä joka ei äityidestään mitenkään suoriudu tai suoriutuu nippa nappa. Eli eivät ne asiat ole edes ollenkaan verrannollisia toisiinsa. Tai lapsista puhutaan kyllä ylpeänä naapureille ja työkavereille, mutta käytännössä niiden lasten ei aikaa vietetä, kukas sitä nyt raskaan työpäivän jälkeen jakasaisikaan-

Tämä vaan laittaa monet äidit siihen tilanteeseen, etteivät hekään uskalla puhua mieltään painavista negatiivisista asioista, koska niin ei vaan ole lupa puhua.

Sinäns ä pitäisi jättää ne vanhempien fraaseja tihkuvat puheet omaan arvoonsa ja katsoa vain heidän lapsiaan ja siltä perustalta arvostella kuinka paljon ne puheet lasten palkitsevuudesta korreloivat siihen kuinka paljon itse tekoja puheen sijasta on lapsiin panostettu. Lapsen arvostus näkyy, ei suinkaan kauniissa puheissa, vaan siinä kuinka paljon heihin on sitten aikaa ja huomiota panostettu. Vnhempien antama aika, huomio, arvostus ja kasvatuksellinen panos näkyy lapsista kilometrien päähän. Alle parikymppisiksi lapset ovat kotinsa käveleviä käyntikortteja.

 

[wenla]

Lainaus:

"Siinä mielessä kuitenkin oli tarkoitus hertättää pohdintaa, että miksi äityidestä ja lapsistaan ei ole ilmeisesti lupa kertoa mitään negatiivista. Miksi äitiydestä ei (lähes) kukaan ole valmis sanomaan mitään negatiivista julkisesti ja julkisivua pidetään yllä hintaan mihin tahansa. Eli tavallaan voisi melkein käyttää omaa sanaasi salaliitto, eli on olemassa yleinen mielipide miten äitiydestä kuuluu ajatella ja puhua, muita tunteita kuin positiivisia ei ole suotavaa ilmaista (koska niitä ei tietenkään ole edes olemassa)."

Erittäin mielenkiintoinen ajatus! Muistan, miten virkistävältä tuntui kerran, kun juttelin erään pienten lasten äidin kanssa. Nainen kyseli, miten olin viettänyt vuodenvaihetta. Kerrottuani olleeni baarissa hän näytti haikealta ja sanoi suoraan, että omaakin menojalkaa olisi vipattanut, mutta koska lapsille on niin vaikea saada hoitajaa (sukulaiset asuvat kaukana), hän oli ollut tietysti lasten kanssa kotona ja oli ollut tylsä uusi vuosi. Ja kyseessä oli lapsensa vasta kypsemmällä iällä saanut henkilö, joka oli juhlinut aivan varmasti ennen lapsia. Ei varmaan ole korrektia sanoa, että äidillä on ajoittain tylsää lapsen kanssa, mutta miksei sitä saisi sanoa (ei kuitenkaan lapsen kuullen)? Vaikka kyseessä olisi kuinka rakas ihminen (puoliso, ystävä jne), niin eihän kenenkään seurassa ole aina mukavaa, vaan tylsiä hetkiä tulee väistämättä. Miksi oma lapsi olisi sitten poikkeus?

Ihmettelen myös äitimyyttiin liitettyä marttyyriasennetta. Olin todella yllättynyt lukiessani synnytys- ja äitipalstoilta monien olevan sitä mieltä, että alapään repeytyminen synnytyksessä ja mahdolliset pysyvätkin(!) tunnottomuusongelmat ja virtsan ja ulosteen pidätysongelmat eivät ole mitään sen rinnalla, kun oma lapsi on syntynyt. Ikään kuin nainen ei olisi enää seksuaalinen olento lapsen syntymän jälkeen! En ymmärrä myöskään sitä, että jos joku pelkää etukäteen synnytyksen aiheuttamia mahdollisia vaurioita, hänet leimataan helposti lapselliseksi ja epäkypsäksi äidinrooliin.

 

[eräsperäs.]

Kyllä minä pystyn ymmärtämään että lapsi saattaa olla jotain niin ihanaa, ettei edes krooniset vaivat ole mitään lapsen saamisen rinnalla. Tekeväthän monet kroonisesti sairaatkin lapsia vastoin lääkärin suosituksia.

En tiedä muistaako tai lukiko kukaan Hesarissa aikoinaan ollutta kahden äidin ylöisenosastokirjoitusta. He kertoivat omilla nimillään kuinka lapsen saaminen oli vahingoittanut heitä ja useita heidän tuntemiaan naisia pysyvästi fyysisesti, ja he toivoivat yleistä keskustelua suositellun alatiesynnytyksen yleisestä paremmuudesta sektioon verrattuna. Minusta tuo kirjoitus oli rohkea veto kaiken kaikkiaan. Siinä käsiteltiin juuri kaikkia pysyviä vauroita joita alatiesynnytys voi naisille aiheuttaa ja kuinka ne nykypäivänä olisivat vältettävissä sektion avulla.

Itselläni on yksi asiasta avoimesti puhunut ystävätär, jolle ensimmäinen synnytys aiheutti fistelin peräaukkoon. Tätä sitten leikattiin parin vuoden aikana monta kertaa, välillä kurottiin narulla umpeen ja välillä korjattiin kun oli kiristetty liikaa..

Toisaalta jo ihan parisuhteen (ja toki naisen itsensäkin) kannalta olisi suotavaa, että nainen vauvan vartuttua pystyisi olemaan myös seksuaalinen ihminen, eikä pelkkä äiti.

Itse kapinoin nimenomaan sitä vastaan, ettei asioista pystytä puhumaan rehellisesti. Arvioi siinä sitten haluatko itse lapsia, kun tuntuu että sinulle syötetään jotain äitimyyttipropagandaa..

Samoin väittäisin kaikkien valehtelevan, jos koiran omistaminen olisi koirallisten mukaan ihan pelkkää onnea ja auvoja..Itse koiran omistaneena en ainakaan tätä väitettä allekirjoita missään tapauksessa. Tunnen heti suurempaa sympatiaa ihmisiä kohtaan jotka uskaltavat tunnustaa, että kyllä se sateisina päivinä harmittaa

 

[Bete]

Itse olen miettinyt sitä, että jääkö elämä jotenkin polkemaan paikoilleen, jos lasta ei hanki/saa?
Olen pian kolmekymmentä, elän vakituisessa hyvässä parisuhteessa. Tuntuu, että elämässä "kaikki" on jo nähty ja koettu, suurimmat tavoitteet saavutettu (tutkinto, rakas puoliso, oma koti, hyvä työpaikka)

Työelämän ja uran suhteen minulla ei ole mitään suurempia ambitioita, (työ on vain työtä ja siitä saa rahaa), opiskelut on opiskeltu ja harrastukset liittyy ihan vain ulkoiluun ja kunnon ylläpitämiseen. Rakastan tosin matkustelua, ja olenkin paljon jo ehtinyt reissaamaan, mutta jos ajattelee, että elämä olisi seuraavat 40 vuotta pelkästään työtä, viikonloppujen odottelua ja kaukomatkojen kerran pari vuodessa toteuttamista lomalla, tuntuu kuitenkin aika sisällyksettömältä, vaikka sinänsä hauskaa onkin.

Olen kyllä tällä hetkellä enemmän kuin tyytyväinen elämääni, nautin kotona olemisesta, kirjojen lukemisesta, puolison kanssa retkeilystä, elokuvien katselemisesta ja hyvän ruuan tekemisestä. Kaikki mitä haluan ja tarvitsen, löytyy tästä ihan lähipiiristä. Voihan elämään tietenkin keksiä vaikka mitä uutta, mutta minua ei kiinnosta. Olen jo löytänyt minulle rakkaat asiat, joita toteutankin arjessani ja lomilla. En jaksa enää opiskella uutta, kehittää itseäni työelämässä ja päästä eteenpäin sillä tavalla (tai joutuuhan jokaisessa työssä automaattisesti aina omaksumaan uutta). Mikään työ ei kuitenkaan kiinnosta niin paljon, että haluaisin antaa sille kaikkeni. Minulle elämä on siis työpaikan ulkopuolella. En halua ulkomaillekaan muuten kuin turistin roolissa, lomamatkat kerran pari vuodessa tyydyttävät matkusteluhalut.

Lapsen kautta pääsisi kokemaan jotain aivan uutta, sekä hyvässä että pahassa, haasteellista mutta myös palkitsevaa. Saisi nähdä kaikki lapsen elämänvaiheet ja kehitysaskelmat ihan näköalapaikalta, elää sekä itsensä että lapsen kautta tavallaan. Saisi kokea monta lapsena kokemaansa asiaa uudestaan vanhemman roolissa. Iäkkäänä olisi sitten myös joku toivon mukaan huolehtimassa, kun itse ei enää pysty (vaikka eihän kukaan tämän takia pelkästään lapsia hanki) Elämänpiiri voisi kuitenkin vanhana olla aika suppea, jos ei ole lapsia ja lapsenlapsia, jota seurata.

Kuitenkin lapsen hankkiminen tuntuu vielä aika kaukaiselta, ja ahdistavaltakin, koska kaikki on niin hyvin juuri nyt, ja haluaisin vielä nauttia tästä seesteisestä elämänvaiheesta. Tähän mennessä elämään on liittynyt niin paljon suorittamista sekä opiskelujen että työelämään pääsyn kautta, että on ihanaa vain olla ja elää ja nauttia rauhasta, ilman sen suurempia ponnisteluja. En kuitenkaan tiedä, haluaisinko elää loppuelämääni näin lapsettomana - ajatus tuntuu aika tyhjältä, aivan kuin jokainen vuosi tavallaan vain toistaisi itseänsä, ja sitä olisi ikään kuin oravanpyörään juuttuneena.

Tämä oli minusta erittäin hyvä kirjoitus, ja jotenkin nyt ymmärrän paremmin, miksi monet ihmiset haluavat lapsia. Toisaalta itse koen täysin eri lailla. Olen 31-vuotias, eikä minusta todellakaan tunnu, että elämässä olisi kaikki koettu - vaan aivan päinvastoin, olen juuri todella aloittanut asioiden kokemisen! Mulla on intoa ja kunnianhimoa sekä työssä, opiskelussa että harrastuksissa, ja aina vain löytyy lisää mielenkiinnon kohteita, asioita joita voisin toteuttaa, jos vain olisi aikaa! Siinä mielessä mun on ehkä vaikea ymmärtää, miten joku itseni ikäiseni tai nuorempi voi kokea tämän aivan päinvastoin. Jos joutuisin hankkimaan lapsen, niin silloin kokisin, että - no, elämä muuttuisi tylsäksi, se olisi joka päivä sitä samaa tylsää rutiinia (lapsen hoitamiseen liittyvät asiat), enkä enää voisikaan uppoutua juuri niihin asioihin, jotka mua kiinnostavat. Nythän mulle netti ja kirjastokin ovat aivan loputtomia aarreaittoja, en millään lakkaa olemasta syvällisesti kiinnostunut (suorastaan intohimoinen) asioihin ympärilläni.

 

[eräsperäs.]

Siinä mielessä mun on ehkä vaikea ymmärtää, miten joku itseni ikäiseni tai nuorempi voi kokea tämän aivan päinvastoin.

Se erilaisuuden hyväksyminen on myös yksi mahdollisuus kehitykseen ja kasvuun..

 

[Bete]

Se erilaisuuden hyväksyminen on myös yksi mahdollisuus kehitykseen ja kasvuun..

Eihän tässä mistään hyväksymisestä ollut kyse. Miten nyt muka erilaisuutta tässä asiassa ei voisi hyväksyä... Tarkoitin vain, että tunne siitä, että "kaikki" olisi jo saavutettu ja koettu tai ei olisi uutta opittavaa, on mulle täysin vieras. Minua siis kiinnostaa, miksi ihmiset ovat tässä selvästi aivan erilaisia.

 

[Hyviä mietteitä sulla!]

Ap, koska olen jo äiti, en ehdi lukea muita saamiasi viestejä. Toivottavasti tässä ei tule pelkästään jo kerrottujen asioiden toistoa.

Mä olen myös rauhallinen ja käytännönläheinen tyyppi, joka stressaannun ristiriidoista ja arvostan sekä omaa rauhaa että ylipäänsä seesteisyyttä parisuhteessa ja ihmissuhteissa. Mulle on tärkeää, että ympärilläni elävillä ihmisillä on hyvä olla. Nämä luonteenpiirteet olivat sekä syy haluta lasta, että syitä lykätä lapsen hankintaa vuosia. Lapset ovat keskeneräisiä, särmikkäitä, epäkorrekteja kaaoksen lähettiläitä, joissa näkee kuinka paljon kasvua tarvitaan, ennen kuin kenestäkään on tämän yhteiskunnan täysivaltaiseksi jäseneksi. Paitsi että tuon kasvun tukeminen tuntui hurjan työläältä, muistutti se myös omasta keskeneräisyydestä, mikä minulle oli pitkään kova paikka, koska tunsin jatkuvasti, etten ole niin fiksu, kypsä ja taitava mitä tahtoisin olla ja mitä minun pitäisi olla. Lasten seura, vaikka lapsista olen pitänytkin, oli minusta stressaavaa ja hektistä, jossa lähinnä vain reagoidaan lapsen tekemisiin eikä omille ajatuksille, saati oikealle keskustelulle, jäänyt mitään tilaa. Mä en ole mikään intohimoinen järjestyksen ja kontrollin ystävä, mut silti lasten sotkuisuus ja suttuisuus sai mut raivon partaalle. Lisäksi lasten kanssa tulee väistämättä riitaa ja konflikteja, vaikka minä mukavana ihmisenä yritän että kaikilla ois kiva olla, ja SE stressasi ehkä kaikkein eniten; mukelo, joka nyt nauraa, saattaa seuraavassa hetkessä saada itkupotkuraivarin tai olla hermoja raastavan nenäkäs pikku terroristi. Mulle kun on niin tärkeää, että kommunikointi ihmisten kanssa on onnistunutta.

Mut toisaalta juuri noi luonteenpiirteet oli myös niitä, joiden pohjalta ajatus lapsesta kypsyi pikkuhiljaa. Sillä minä en saa mistään muusta sellaista tyydytyksen ja mielekkyyden tunnetta, kuin rakkaiden ihmisten kanssa toimimisesta. Koulutus, harrastukset ja haastava työ ei koskaan ole tuonut samanlaista tunnetta siitä, että tämä on kaikkein tärkeintä, vaikka niihin on liittynyt monia muita voimakkaita tunteita. Varsinaista vauvakuumetta minulla ei ole koskaan ollut, eikä raskausaika tuntunut ollenkaan luonnolliselta, vaan päinvastoin tuntui täysin luonnottomalta että vatsassa polski ja möyri täysin vieras ihminen. Raskausaika oli mulle täysin mullistavaa aikaa, tavalla jota en osaa kuvailla ja jota on hyödytöntäkin kuvailla, koska sitä ei voi kuvitella ennen kuin on itse tilanteessa, jossa uuden pienen ihmisen kantapäät vilistää vatsanahan alla ja itse tajuaa tehneensä ensimmistä kertaa elämässään jotain täysin peruuttamatonta ja lopullista. Mut siksi juuri raskausaika on niin pitkä, että nainen ehtii kypsyä äidiksi, käydä läpi voimakkaita tunteita luopumisesta, epävarmuudesta ja surustakin niin huikaisevan kirkkaaseen, puhtaaseen iloon ja rakkauteen ettei sitä melkein meinaa kestää. Vaikka ulkopuolisesta (lapsettomasta) voi tuntua että nainen raskauden ja äitiyden myötä häviää persoonana jonnekin, ja että hänen elämänsä kutistuu pelkäksi äitiydeksi, niin samalla sisäinen maailma kasvaa valtavasti.

Mä olen todella iloinen, että saan olla äiti. Olen joutunut luopumaan joistakin asioista, ja niitä joskus kaipaan, mutten koskaan vaihtaisi tätä entiseen (hyvään!!) lapsettomaan elämään. Pärjäilenkin näemmä oikein hyvin ilman omaa rauhaa, mitä etukäteen vähän pelkäsin. Toisaalta olen sitä mieltä, että jos omassa elämässä on joku voimakas intohimon kohde, niin on erittäin tärkeää tiedostaa, että jos tekee lapsen, on ikävä totuus että jostain täytyy luopua, jollei ole superenerginen tai jos turvaverkot eivät ole todella hyvät. Lapsi tarvitsee valtavasti aikaa ja läsnäoloa, vaikka äidillä ois kuinka kova halu tehdä jotain muuta ja olla jossain muualla. Maailmassa ja elämässä on monia tärkeitä asioita, ja lapsen tekeminen on näistä vain yksi. Mut jos lapsen tekee, on lapsi silloin tärkein, ja kaiken muun on väistyttävä enemmän tai vähemmän. Mä olen itse asiassa aika hämmästynyt siitä, miten monet tekevät lapsia, maailmassa jossa yksilö ja nainen voi kerrankin olla vapaa tekemään mitä haluaa!!

Sen siis sanoisin, että voi olla ettei sulle tule koskaan vauvakuumetta, vaikka sitten nauttisitkin äitiydestä. Vauvakuume ylipäänsä taitaa olla median luoma myytti. Vauvalle ei myöskään koskaan tule olemaan sitä "oikeaa aikaa" jollei sitä aikaa järjestä. Aina tulee olemaan kiireitä töissä, tärkeää tehtävää, suunnitelmia ja aikatauluja, joihin raskaus ja äitiysloma ei juuri silloin sovi. Maailma ei tule koskaan kertomaan sulle, mitä sun pitäis lapsiasiassa tehdä, eikä välttämättä intuitiokaan. Mä tiedän monia jotka on eläneet kiireiset vuotensa edes tajuamatta, että oikeasti vanhenevat, ja että se aika jolloin lapsenteosta voi päättää yhtään mitään, on itse asiassa aika lyhyt. Mut sitä mä en usko, että ihminen, jolla elämä on aika lailla hyvällä mallilla, ja joka on ihan tyytyväinen arkisiin rutiineihin kaipaamatta kovasti muutosta, vois mitenkään pilata elämäänsä saamalla lapsen. Lapsi kuitenkin on vaan yksi rakas ihminen lisää tähän elämään.

 

[........]

Tähän on pakko sanoa, että asiahan ei ole ollenkaan varma. Jos lapsi on vakavasti sairas tai vammainen, tai hänen puolestaan joutuu olemaan jatkuvasti huolissaan jonkin asian takia, niin kyllä hän tuo jotain muuta kuin pelkkää iloa, ja taitaa ilo olla siinä tilanteessa melko piiloon jäävä tunne. Eli siis lapsen hankinta on riski, ja jos hyvin käy, niin lapsesta voi tosiaankin olla paljon iloa, mutta asiat voivat mennä myös pieleen.

Tunnen kyllä useita sairaiden tai vammaisten lasten vanhempia. He kyllä iloitsevat lapsestaan, kaikesta huolimatta (ei tietenkään sairaudesta tai vammasta, vaan hänestä itsestään. Veikkaan, että jos heille sanoisi, että heidän lapsesta ei voi olla paljoakaan iloa, se olisi aikamoinen loukkaus.

 

[Bete]

Toisaalta olen sitä mieltä, että jos omassa elämässä on joku voimakas intohimon kohde, niin on erittäin tärkeää tiedostaa, että jos tekee lapsen, on ikävä totuus että jostain täytyy luopua, jollei ole superenerginen tai jos turvaverkot eivät ole todella hyvät. Lapsi tarvitsee valtavasti aikaa ja läsnäoloa, vaikka äidillä ois kuinka kova halu tehdä jotain muuta ja olla jossain muualla.

Tämä on tosi. Itse olen tämän tosi vahvasti tiedostanut, ehkä juuri siksi, että mulla on elämässä (aikaa vaativia) ihtohimon kohteita, enkä ole energinen. On siis paljon helpompikin luopua ajatuksesta lapsesta.

Mut sitä mä en usko, että ihminen, jolla elämä on aika lailla hyvällä mallilla, ja joka on ihan tyytyväinen arkisiin rutiineihin kaipaamatta kovasti muutosta, vois mitenkään pilata elämäänsä saamalla lapsen. Lapsi kuitenkin on vaan yksi rakas ihminen lisää tähän elämään.

Voiko kyseisessä tilanteessa oleva ihminen myöskään pilata elämäänsä hankkimatta lapsia? Itse en usko, että voisi sitäkään.

 

[Bete]

Tunnen kyllä useita sairaiden tai vammaisten lasten vanhempia. He kyllä iloitsevat lapsestaan, kaikesta huolimatta (ei tietenkään sairaudesta tai vammasta, vaan hänestä itsestään. Veikkaan, että jos heille sanoisi, että heidän lapsesta ei voi olla paljoakaan iloa, se olisi aikamoinen loukkaus.

Niin, sanoin että "lapsi tuo muutakin kuin pelkkää iloa". Jos kuvittelen vanhemmat, joiden lapsi taistelee päivittäin hengestään sairaalassa, niin minun on todella vaikea kuvitella, että he olisivat pääosin iloisia lapsestaan. En siis myöskään väittänyt, että heille "ei voisi olla iloa lapsestaan", vaan sanoin, että jos tilanne on huono, sillä hetkellä iloa on paljon vähemmän kuin sitä huolta tai pelkoa. Monet vanhemmat ovat jo älyttömän huolissaan silloinkin, jos lapsella menee koulussa vähän huonosti, saati sitten jos jotain vakavampaa tapahtuu. Tarkoitan sitä, että joillekin ihmisille ei olekaan kaikkein hienoin asia se, että lapsen mukana saa iloa, vaan se, että on keino, jolla voi varmuudella välttyä lapsen (mahdollisesti) mukanaan tuomalta huolelta ja murheelta, joka tosiaan vaikuttaa koko elämään.

Minusta ne negatiiviset tunteet, jotka lapsi voisi pahimmillaan aiheuttaa, ovat negatiivisuudeltaan paljon suuremmat kuin mitä positiiviset tunteet, jotka lapsi voi maksimissaan antaa. Jotkut ovat varmaan eri mieltä, mutta he sopivatkin vanhemmiksi paremmin. Jos lapsi tuottaa positiivisia tunteita +10 pisteen edestä, lapsi voi kuitenkin pahimmillaan tuottaa negatiivisia tunteita -1000 pisteen edestä. Kaiken siis pitäisi mennä täysin ideaalisti, jotta "jäisin plussan puolelle". Näen aina tuollaisen mittajanan silmieni edessä, kun joku alkaa puhua siitä, kuinka lapset tuovat iloa elämään...

 

[Kissantango]

Hei, ihana pohdiskeleva ketju täällä.

Saako joukkoon tuppautua vähän toisesta vinkkelistä maailmaa seuraavaa nainen? Olen siis naimisissa, 25-vuotias tahattomasti lapseton. Tällä hetkellä lapsi on ollut vajaat kaksi vuotta tervetullut meidän elämäämme, vaan ei ole kuulunut.

Elän aika ristiriitaisin tuntein tässä. Välillä olen aivan onnellinen näin, välillä lapsenkaipuu pistää rintaan niin että on pakko pysähtyä itkemään. Ympäristö ei tee asiaa helpoksi, koska todella monet ystävät ja tutut saavat lapsia juuri nyt. En ole kertonut ulkopuolisille tästä meidän tilanteesta, koska en halua mitään "katkera lapseton akka"-leimaa otsaani. Muutenkin asia tuntuu liian henkilökohtaiselta muille jaettavaksi. Toisaalta, mitä pidemmälle tilanne etenee tällaisena, kertominen tulee vielä eteen. En ehkä jaksa enää valehdella muuta.

En edes tiedä mitä tällä viestillä yritän sanoa.

Kaksi vuotta sitten elin vaaleanpunaisessa vauvakuumeessa. Sain mieheni suostuteltua mukaan. Nyt tilanne on kylmä ja karu. Elän elämää jonkun muun kuin itseni ehdoilla (luonto?)

Nykyihmisellä on mahdollisuus valita saako lapsi luvan tulla vai ei. Se on hienoa. Jostain syystä itsekin haluaisin mielelläni valita joko vapaaehtoisen lapsettomuuden tai lapsen yrityksen "kaikin keinoin" -> lapsen saaminen. Tämän hetkinen tilanne sen sijaan on aika helvetillinen. Voin vain odottaa ja ihmetellä..katsella ympärilläni lisääntyviä ihmisiä ja miettiä millainen äiti itse olisin.. vai olisinko?

 

[anniska.]

Tosiasiassa tunnen monia ihmisiä, joilla e-pillerit ovat estäneet raskaaksi tulon vuosikausiksi. Toisaalta tunnen myös muutaman tapauksen, jossa on tultu raskaaksi e-pillereiden säännöllisestä käytöstä huolimatta.

Niin mistä päättelet, että pillerit ovat estäneet raskaaksitulon vuosikausiksi? Mistä tiedät, että jos henkilö ei olisi koskaan syönyt pillereitä, hänellä olisi silti kestänyt vuosia tulla raskaaksi? Ei raskautuminen ole kaikille niin helppoa. Pillerit vaikuttaa tasan sen aikaa kuin niitä syö (suunnilleen) ohjeiden mukaisesti. Vähän sama kuin vaikka söisit kurkkua ja jos et sen jälkeen seuraavassa kierrossa tule raskaaksi, ajattelisit että se johtuu syödystä kurkusta. Ihan samanlainen juttu jos kuvittelee, että se ettei tule vuoteen raskaaksi johtuu vuosi sitten syödyistä pillereistä. Eri juttu on tietenkin niissä harvoissa tapauksissa, joissa pillerit sekoittaa hormonitoiminnan niin, että kuukautiskierto ei ala toimia eikä naiselle tule kuukautisia pillerien lopettamisen jälkeen esim. vuoteen.

Ja jos minä jättäisin ehkäisyn edes yhdeksi seksikerraksi, en taatusti yllättyisi jos olisin raskaana. Itse asiassa pelkäisin sitä varmaan niin, että menkat jäisi tulematta ja sitten vasta kuvittelisinkin olevani raskaana Raskaaksi voi tulla jokaisen kuukautiskierron aikana suunnilleen yhtä todennäköisesti riippuen yhdyntöjen ajoituksesta ja tiheydestä jne. Toisilla tärppää heti, toisilla myöhemmin, kaikilla ei koskaan.

 

[jep jep :)]

Niin mistä päättelet, että pillerit ovat estäneet raskaaksitulon vuosikausiksi? Mistä tiedät, että jos henkilö ei olisi koskaan syönyt pillereitä, hänellä olisi silti kestänyt vuosia tulla raskaaksi? Ei raskautuminen ole kaikille niin helppoa. Pillerit vaikuttaa tasan sen aikaa kuin niitä syö (suunnilleen) ohjeiden mukaisesti. Vähän sama kuin vaikka söisit kurkkua ja jos et sen jälkeen seuraavassa kierrossa tule raskaaksi, ajattelisit että se johtuu syödystä kurkusta. Ihan samanlainen juttu jos kuvittelee, että se ettei tule vuoteen raskaaksi johtuu vuosi sitten syödyistä pillereistä. Eri juttu on tietenkin niissä harvoissa tapauksissa, joissa pillerit sekoittaa hormonitoiminnan niin, että kuukautiskierto ei ala toimia eikä naiselle tule kuukautisia pillerien lopettamisen jälkeen esim. vuoteen.

Ja jos minä jättäisin ehkäisyn edes yhdeksi seksikerraksi, en taatusti yllättyisi jos olisin raskaana. Itse asiassa pelkäisin sitä varmaan niin, että menkat jäisi tulematta ja sitten vasta kuvittelisinkin olevani raskaana Raskaaksi voi tulla jokaisen kuukautiskierron aikana suunnilleen yhtä todennäköisesti riippuen yhdyntöjen ajoituksesta ja tiheydestä jne. Toisilla tärppää heti, toisilla myöhemmin, kaikilla ei koskaan.

Heh, tismalleen näin . Luulin eka että tuo oli joku vitsi että joku luulee että pillerit vaikuttaisivat vuosia lopetuksen jälkeen! Kyllä se niin on että pillerit vaikuttavat juuri niin kauan kuin niitä syödään oikein. Ja syyt ovat sitten ihan muut jos ei raskautta kuulu lopetuksen jälkeen (lukuunottamatta joitain joilla menee kierto sekaisin). Mulle gyne sanoi että pillereiden jälkeen on raskaus vielä erityisen herkässä ja näin mulle kävi eli tulin heti raskaaksi kun niiden käytön lopetin.

 

[Taru:]

Olen 30-vuotias nainen, naimisissa ja teen akateemista uraa. Tykkään matkustelusta, liikunnasta, kaverien kanssa vietetyistä illoista ja yksin rauhassa tv:n ääressä namipussin kanssa vietetyistä illoista. Tykkään kunnollisista yöunista, en käytä herätyskelloa ellei ole ihan pakko, tykkään herätä luonnollisesti enkä mihinkään ulkoiseen ärsykkeeseen. Tykkään opettaa, pelata erilaisia pelejä ja kuunnella musiikkia. Tykkään keskusteluista, luonnosta ja rauhallisuudesta. Ruoanlaitto on minusta ihan mukavaa, mutta siivoamisesta en pidä.

Mieheni haluaisi lapsia, itse en oikein tiedä. En ainakaan haluaisi olla vanha äiti, joten päätöksiä pitäisi tehdä mielellään pian. En usko mihinkään vauvakuumeeseen kohdallani, olen realisti ja jalat maassa -tyyppiä. Eli vauvakuumetta en jää odottelemaan, sitä tuskin on tiedossa. Lasten tekeminen tai tekemättä jättäminen on vain yksi päätös muiden elämäntapapäätösten joukossa.

Se vaan on ongelma, että se päätös pitäisi tehdä Joinain päivinä tuntuu, että olisin ihan valmis jättämään ehkäisyn ja joinain toisina päivinä taas olen niin onnellinen nykytilanteesta että ajattelen, etten ikinä halua lapsia. Tällaista se tosin oli miehenikin kanssa suhteemme muutaman ekan vuoden ajan - kun olimme yhdessä, halusin vain olla yhdessä ja kun olimme erillään, nautin omasta vapaudesta ja yksinolosta. Minun oli tosi vaikea päättää haluanko olla suhteessa vai en. Toisaalta eroaminen olisi ollut ihan kamalaa kun rakastin miestä ja rakastan edelleenkin hirveästi. Eli päädyimme sitten naimisiin. Mä olen huono päättämään, kaikilla asioilla on hyvät ja huonot puolensa.

 

[Bete]

^ Toisaalta tuo lapsen hankkiminen on ihan eri asia kuin mietintäsi siitä, haluatko olla yhdessä miehesi kanssa vai et. Siinä tilanteessahan sinä jo tunsit miehesi, eli mietit jostakin olemassaolevasta, haluatko sitä elämääsi ja miten paljon. Lapsen kohdalla taas on kyse jostain kuvitellusta ihmisestä, jota ei edes ole. Eikä tuossa ole mielestäni mitään kummallista, että välillä halusit olla yksin ja välillä miehesi kanssa. Niin minäkin. Erona lapseen on se, että sen kanssa pitäisikin sitten olla koko ajan ja vastata kaikkiin sen tarpeisiin.

Ehkä vieläkin hieman ihmettelen, miksi kaltaisessasi tilanteessa oleva nainen miettii, pitäisikö lapsi hankkia. Jos olet tyytyväinen nykyiseen tilanteeseen ja elämääsi, miksi muuttaisit sitä tuolla tavoin? Olisitko valmis muuttamaan elämääsi niin paljon, mitä lapsi vaatii, ja mitä sitten saisit tilalle? Edelleenkin ajattelen siten, että jos tuntee, että kykenisi elämään loppuelämänsä ilman omia lapsia, miksi niitä tekisikään ja ottaisi kaikki ne riskit, jotka lapsen mukana tulevat. Maailmassa on niin paljon asioita, joita voi tehdä ja joihin voi ryhtyä, että joskus tulee mieleen, miten monet ihmiset tulevat edes ajatelleeksi lapsen hankkimista.

 

[järkyttynyt]

Tähän on pakko sanoa, että asiahan ei ole ollenkaan varma. Jos lapsi on vakavasti sairas tai vammainen, tai hänen puolestaan joutuu olemaan jatkuvasti huolissaan jonkin asian takia, niin kyllä hän tuo jotain muuta kuin pelkkää iloa, ja taitaa ilo olla siinä tilanteessa melko piiloon jäävä tunne. Eli siis lapsen hankinta on riski, ja jos hyvin käy, niin lapsesta voi tosiaankin olla paljon iloa, mutta asiat voivat mennä myös pieleen.

Hyvä Bete,
mietihän nyt mitä oikein lauot!
Mielestäsi siis vakavasti sairas tai vammainen lapsi ei tuo iloa vanhempiensa elämään???

Oletkohan nyt ihan ookoo?

 

[onnellinen äiti]

Varmasti kaikki "lapselliset", jotka tätä ketjua lukevat, tuntevat samoin kuin minä (siis itselläni kaksi lasta): lasteni syntymät ovat parasta mitä minulle ja miehelleni on ikinä tapahtunut. Rakastamme lapsiamme enemmän kuin mitään muuta maailmassa. Ihmettelemme kirjaimellisesti JOKA ilta onneamma, että meille on suotu kaksi maailman ihaninta olentoa hoidettaviksemme!

Mutta tiedän, että tuo ylläoleva "vuodatus" ei auta asian kanssa painiskelevia lapsettomia yhtään, koska te elätte eri maailmassa kuin me perheelliset. Oikeastaan eri planeetalla. Vasta, kun teillä on oma lapsi, te siirrytte tänne meidän maailmaamme ja ymmärrätte meitä.
Oma lapsi on suuri onni, ja sen onnen ymmärtää vain toinen äiti tai isä.

 

[quelia]

Varmasti kaikki "lapselliset", jotka tätä ketjua lukevat, tuntevat samoin kuin minä (siis itselläni kaksi lasta): lasteni syntymät ovat parasta mitä minulle ja miehelleni on ikinä tapahtunut. Rakastamme lapsiamme enemmän kuin mitään muuta maailmassa. Ihmettelemme kirjaimellisesti JOKA ilta onneamma, että meille on suotu kaksi maailman ihaninta olentoa hoidettaviksemme!

Mutta tiedän, että tuo ylläoleva "vuodatus" ei auta asian kanssa painiskelevia lapsettomia yhtään, koska te elätte eri maailmassa kuin me perheelliset. Oikeastaan eri planeetalla. Vasta, kun teillä on oma lapsi, te siirrytte tänne meidän maailmaamme ja ymmärrätte meitä.
Oma lapsi on suuri onni, ja sen onnen ymmärtää vain toinen äiti tai isä.

Olen samaa mieltä. Toista äitiä ymmärtää vain toinen äiti ja isää toinen isä. Minulle syntyi 22-vuotiaana kehitysvammainen lapsi ja ennen häntä en ollut varma haluanko lasta. Kun lapsi tuli ja selvisi ettei hän olekaan niinkuin muut lapset niin tuntui siltä että kuulun vain ja ainoastaan vammaisten lasten äidit-klubiin enkä ollenkaan Äiti-klubiin. Nyt tiedän mihin kuulun ja olen tehnyt ja tulen tekemään kaiken lapseni puolesta joka ikinen päivä. Ja rakkaus, se on mittaamaton. Lapsi hän on kuin muutkin lapset. Ja voisin myös sen lisätä että vammaisen lapsen vanhempia ymmärtää vain toisen vammaisen lapsen vanhemmat. Eikä sen muullalailla tulisi ollakaan.

 

[Bete]

Hyvä Bete,
mietihän nyt mitä oikein lauot!
Mielestäsi siis vakavasti sairas tai vammainen lapsi ei tuo iloa vanhempiensa elämään???

Olen pahoillani, että olet jo toinen ihminen tässä ketjussa, joka väittää minun sanoneen tuollaista, mitä en ole sanonut. Luepa ketjuun lähettämäni viesti nro 63 ja mieti asiaa uudestaan.

 

[ou mai gaaaad]

Niin, sanoin että "lapsi tuo muutakin kuin pelkkää iloa". Jos kuvittelen vanhemmat, joiden lapsi taistelee päivittäin hengestään sairaalassa, niin minun on todella vaikea kuvitella, että he olisivat pääosin iloisia lapsestaan. En siis myöskään väittänyt, että heille "ei voisi olla iloa lapsestaan", vaan sanoin, että jos tilanne on huono, sillä hetkellä iloa on paljon vähemmän kuin sitä huolta tai pelkoa. Monet vanhemmat ovat jo älyttömän huolissaan silloinkin, jos lapsella menee koulussa vähän huonosti, saati sitten jos jotain vakavampaa tapahtuu. Tarkoitan sitä, että joillekin ihmisille ei olekaan kaikkein hienoin asia se, että lapsen mukana saa iloa, vaan se, että on keino, jolla voi varmuudella välttyä lapsen (mahdollisesti) mukanaan tuomalta huolelta ja murheelta, joka tosiaan vaikuttaa koko elämään.

Minusta ne negatiiviset tunteet, jotka lapsi voisi pahimmillaan aiheuttaa, ovat negatiivisuudeltaan paljon suuremmat kuin mitä positiiviset tunteet, jotka lapsi voi maksimissaan antaa. Jotkut ovat varmaan eri mieltä, mutta he sopivatkin vanhemmiksi paremmin. Jos lapsi tuottaa positiivisia tunteita +10 pisteen edestä, lapsi voi kuitenkin pahimmillaan tuottaa negatiivisia tunteita -1000 pisteen edestä. Kaiken siis pitäisi mennä täysin ideaalisti, jotta "jäisin plussan puolelle". Näen aina tuollaisen mittajanan silmieni edessä, kun joku alkaa puhua siitä, kuinka lapset tuovat iloa elämään...

Anteeksi nyt vaan Bete, mutta mistä ihmeestä SINÄ voit tietää??? Olethan kuitenkin lapseton!!
Hyvänen aika, tulet tänne saarnaamaan muille lapsentekoa miettiville jotain ihme totuuksia siitä, mitä lapsi mukanaan tuo tullessaan. Mistä hitosta SINÄ voit tietää, mitä esimerkiksi sairas/vammainen lapsi tuo vanhemmilleen?? Olet TÄYSIN väärä henkilö saarnaamaan ihmisille täällä palstalla lastenhankinnan positiivisista ja ilmeisesti mielestäsi enimmäkseen negatiivisista puolista!!
Jos joku täällä haluaa erikseen tietää, millaista on olla sairaan/vammaisen lapsen vanhempi niin voi varmaan lukea siihen liittyvää tietoa netistä tai kirjoista, sitä varmaan riittää.

 

[ou mai gaaad]

Lisäisin vielä tuohon Beten äärettömän viisaaseen "lapsi tuo muutakin kuin iloa" argumenttiin:

Myös parisuhde "tuo muutakin kuin iloa" ihmisten elämään, esimerkiksi!! En edes aloita tästä aiheesta, siitä voi lukea tuolta Parisuhde-palstalta. Mutta en silti mene sinkkupalstalle saarnaaman, että hei älkää vaan ryhtykö parisuhteeseen, kyllä ne parisuhteen negatiiviset puolet on kuulkaa NIIN PALJON suurempia kuin positiiviset puolet, pysykää vaan yksinäisinä sinkkuina ja istukaa kotona yksin joulunpyhät. Ajatelkaa, teidän tuleva puolisonne voisi vaikka SAIRASTUA tai VAMMAUTUA, hän voisi ollakin pettäjä tai holtiton rahankäyttäjä. Ja kuinka paljon huolta ja murhetta siitä sitten itselleen saisi kannettavaksi, voi ei. Kyllä se ilo jäisi pieneksi. Joo ei, ei hankkia seurustelusuhdetta.

 

[äiti itsekin]

..tai itsensä tehostamista lapsen kautta. Lapsessa kristallisoituu se, että jokainen ihminen on arvokas siksi, että on olemassa, eikä siihen tarvita mitään muuta. Ihmisarvoa ei voi mitata terveydellä, tehokkuudella tai sillä että tuottaa vanhemmilleen hyvää mieltä ja kunniaa. Ja vanhemman rakkaus lastaan kohtaan ei vaadi mitään, se kestää lähes kaiken. Kun on saanut lapsen, ei asioita enää ajattele omasta navastaan käsin ja mieti, tuottaako tuo lapsi minulle iloa vai ei, koska lapsi ei ole olemassa äitiään varten, vaan äiti lastaan varten. Vanhemmuus on ihmiskunnan SUURIN voimavara, se on se joka tämänkin yhteiskunnan pitää viimekädessä pystyssä. Ei sen pidäkään olla mitää piknikkiä, koska se on niin paljon suurempaa ja arvokkaampaa.