Pakko tulla vastaamaan, kun oli niin mielenkiintoista keskustelua ja joitain kysymyksiä mm. jo teiniän saavuttaneiden lasten vanhempana ajatuksista lapsista.
Itselläni on kolme lasta ja lapsiluvun piti jäädä kolmeen. Luojam kiitos en kuitenkaan hankkinut kolmannen jälkeen sterilisaatiota vaikka vielä vuosi sitten olin sitä mieltä, että minut saisi ampua, jos vaipparumbaan vielä ryhtyisin. Minulla on lapsia, vaikka en koskaan ole varsinaisesti kuumeillut tai vartavasten yrittänyt hankkiutua raskaaksi (poislukien vanhin lapseni).
Kyllä, vanhempana voi olla äärettömän tylsää välillä. Aina ei pääse sinne minne haluaisi tai saa tehdä mitä tahtoisi, varsinkaan jos sopivaa hoitajaa lapsille ei ole. Arki kulkee kuitenkin jossain määrin aina lasten ehdoilla. Myöskin parisuhde muuttuu lasten myötä ja se kahdenhengen institutio joutuu kovien ja joskus kipeidenkin muutosten kouriin.
Jos minulta kysytään, niin vauva-aika on rasittavin, vaikka vauvat ovatkin äärettömän suloisia. Toisaaltaan vauvat ovat helppoja

eivät intä vastaan, tappele, riehu, raivoa tai kyseinalaista auktoriteettiasi.
Vanhin lapseni on nyt 14-vuotias. Todella suloinen ja kiltti teini. Vaikka kyllä hän paiskoo joskus ovia. Mutta huolta ja harmaita hiuksia ei tämä lapsi ole aiheuttanut, enkä usko, että tulee aiheuttamaankaan. Keskimmäiseni, joka on vasta 9-vuotias on taas sen luonteinen lapsi, että jos hän olisi ollut ensimmäiseni, olisin yhtähyvin voinut jäädä yhdenlapsen äidiksi. Sen verran vaikea ja itsepäinen luonne neidillä on. Toisaaltaan, en usko, että kukaan tulee astumaan tämän lapsen yli, sillä niin vahva on hänen luonteensa. Valehtelematta vaikein lapsi, mutta äärettömän rakas. Kolmas lapseni on todella helppo. Niin helppo, että olen sitä mieltä, jotta jos kaikki lapset olisivat yhtä helppoja, hukkuisi tämä maapallo lapsiin
Mutta näistä kolmesta viimeisin oli todella kipeä yllätys isälle. Toki minullekkin, sillä ehkäisy oli lääkäreiden mukaan sterilisaation luokkaa ja silti raskauduin. Mieheni ei tuolloin olisi halunut yhtään lasta ja hänestä minä pakotin hänet isäksi. Hä
n ei halunut nähdä ultrakuvia eikä osallistua neuvolakäynteihin tai muuhunkaan. Vielä kaksiviikkoa ennen pojan syntymää mies mietti eroa ja olis sitä mieltä, että lapsi pilaa hänen elämänsä. Vaan miten kävi? Kun poika syntyi, menetti mies sydämensä lapselle. Kolmannen lapsen jälkeen mieheen iski vauvakuume, mutta minuun ei. Ajatuskin, että olisin hankkinut vielä yhden lapsen tämän miehen kanssa (vaikka enn sitä silloin tajunnut) oli ehdoton ei. olin sitä mieltä, että kun vaipparumbat olivat ohi, lapset jo isoja, eivätkä vaatineet 24h silmälläpitoa, että nyt vain odotellaan jotta ovat tarpeeksi isoja aloittamaan oman elämän ja että hoitaminen helpottuu kokoajan.
Mutta, sitten tapasin miehen, johon rakastuin ja joka kumma kyllä sai minut ensimmäistä kertaa elämässä vauvakuumeilemaan. Minut, jonka piti nyt matkustella, yksin ja lasten kanssa sekä panostaa uraan, kun muut ikäiseni tekisivät niitä ensimmäisiä lapsia. Mutta niin vain olen näköjään valmis vaihtamaan tuon kaiken puklurätteihin ja kakkavaippoihin.
Kyse ei ole siitä, että kokisin jotenkin olevani jotain lapsen kautta, vaan siitä rakkauden määrästä, joka on käsittämätön, mitä omaa lasta kohtaan voi tuntea. Ja siitä ilosta, kun saa katsoa toisen kasvua ja kehitystä.
Ja vaikka entinen meiheni ei ollut yhdestäkään raskaudesta onnellinen, on hän isänä kuin tiikeriemo. Olemme jakaneet vanhemmuuden tasan ja toisinaan se on hänelle vaikeaa, ettei lapset ole kokoaikaa hänen kanssaan. Ja epäilen, että mikäli meidä
n lapsemme eivät olisi "ilmoittaneet tulostaan", olisi exmieheni jäänyt lapsettomaksi omasta tahdostaan. Nyt luulen, että hän hankkii vielä sen yhden, josta haaveili aikaisemmin, mutta johon itse en suostunut.