Mistä tietää, haluaako lapsen?

  • Viestiketjun aloittaja Viestiketjun aloittaja hsoifhyiosfy
  • Ensimmäinen viesti Ensimmäinen viesti
Haluan vastata sulle, koska kirjoitit niin mielenkiintoisesti. Minunhan ei nyt tarvitse pelätä lapsen tuomaa elämänmuutosta, koska olen päätökseni tehnyt: en hanki lapsia. Miksi ottaisi riskin siinä asiassa, kun se on minulle lähes pelkästään riski. Eli kuvainnollisesti, jos lapsi maksimissaan toisi mulle vaikkapa 10 pluspistettä (iloa, sosiaalisuutta ym), niin maksimissaan sen on mahdollisuus tuoda mulle myös 1000 miinuspistettä. Todennäköisyys painua pahasti miinukselle olisi siis niin suuri, että en näe asiassa itselleni mitään järkeä. Kiinnostaisi, minkälaiset "pisteet" itse asettaisit lapselle, mitä se mahdollisesti toisi elämääsi?

Muilla elämänalueilla mulla ei "pelkoa" mielestäni ole yhtään sen enempää kuin muillakaan. Olen hakenut uusia työpaikkoja (ja vaihdankin, jos sopivaan pääsisin), olen ryhtynyt opiskelemaan, matkustelen ja niin edelleen. Mutta ne ovat kaikki mulle positiivisia asioita sinänsä, joita ensinnäkin haluan. Uusi harrastus, työpaikka tai ystävyys toisi mulle kerralla vaikka 500 pluspistettä, joten sellaisessa onnistuminen on jo itsessään niin paljon parempi juttu kuin lapsi voisi mulle olla. Noissa epäonnistuminen voisi olla vaikka -50 pistettä. Ikävää, mutta ei katastrofaalista. Koska mahdolliset plussat ovat suuremmat kuin miinukset, minun kannattaa "ottaa riski".

Tässä vielä yksi esimerkki lisää: juttelin erään lapsellisen työkaverini kanssa siitä, että tilasin eBaysta tavaraa 20 eurolla. Hän sanoi, että ei "uskaltaisi" tilata, myyjät kun ovat yksityishenkilöitä ja tavara voi jäädä saamatta. Hän on kuitenkin uskaltanut hankkia kaksi lasta! Pahimmillaan eBay-kaupoissa voisin siis tosiaan menettää sen 20 euroa, mikä on todella pieni riski verrattuna siihen, kuinka valtavan ilon se tavara tuo, jos ja kun sen saan! Eli kyseessä on jokin levy tai kirja, jota en voi ostaa muualta, "turvallisemmasta" paikasta. Sen saaminen on kuitenkin mulle intohimo, joten uskallan tosiaankin ottaa riskin. Lasten hankkiminen taas kuulostaa siltä, että... no, kaikki voi sen jälkeen mennä elämässä pieleen. Ja vaikkei menisikään, niin melko laimeat tuntemukset siitä saisin. Sitähän en voi tietää, mutta en halua kokeillakaan. Mulla on ilonaiheita ja elämän tarkoitusta ihan tarpeeksi muutenkin.



Tavallaan olen ihan samaa mieltä. En vaan koe millään tavoin, että lapsen hankkiminen edes sisältyisi niihin asioihin, joita voisin harkita tekeväni "saadakseni jotain". Kun en keksi, mitä siitä saisin! Voisin ottaa isohkon riskin vaikka siinä, että muuttaisin ulkomaille tai vaihtaisin ammattialaa. Jos tilanne niin vaatisi, niin uskaltaisin nuo kyllä tehdäkin, vaikka en mikään ns. riskinottajatyyppi olekaan. Lasten hankkiminen taas on aivan eri kategoriassa mulle, ns. 'muiden ihmisten hommia', jota en osaa edes kuvitella harkitsevani yhtenä elämän askeleena. Se tuntuu yhtä oudolta kuin se, että muuttaisin yksin vaikkapa Nepaliin asumaan paikallisten ihmisten kanssa paikallista elämää. Eli siis jotain, mikä ei enää ole edes realismin rajoissa. Ymmärrän tietysti, että useimmille varsinkaan kolmekymppisille asia ei ole näin. Haluan vain tuoda näkökantani omalta osaltani.

Kiitos, ymmärrän sinua nyt paremmin :) Miksi ottaa riskiä asiassa, jonka ei usko tuottavan panokseensa verraten riittävästi hyvää tai joka ei vain tunnu omalle jutulle. Se on vain järkevää jättää väliin. Lasten hankkimisessa tai hankkimatta jättämisessä on pitkälti kyse odotuksista ja tulevaisuuden kuvittelemisesta. Itse en vain oikein tiedä mitä odottaa. Olen nähnyt paljon lastensa kanssa vaikeuksissa olevia vanhempia, mutta myös niitä, jotka näyttävät saavan vanhemmuudestaan paljon hyvää. En osaa lokeroida itseäni enää nykyään. Ennen olin varma, että en voisi kestää vanhemmuutta, nykyään en enää tiedä.

Minäkin olen kokenut sen, että rakastuminen aikaansaa jonkinlaisen vauvakuumeen. Olin pitkään ajatellut, etten halua koskaan lapsia, mutta nykyiseen mieheeni rakastuminen muutti ajatuksiani. Kai sillä oli jotain yhteistä alkuhuuman kanssa. Tai se ns. vauvakuume tuli ehkä kun oltiin oltu pari-kolme vuotta yhdessä, eli sen alkuhuuman perään ehkä. No, asia ei ollut silloin ajankohtainen, joten kuume meni ohi. Mieheni koki samanlaisen kuumeen vähän myöhemmin. Silloin minä en enää voinut kuvitellakaan lasten hankkimista. Nyt mieheltänikin on kuumeilu mennyt ohi ja keskustelemme asiasta hyvinkin tunteettomasti nykyään. Kumpikaan ei oikein tiedä haluaisiko vai ei. Toisaalta ja toisaalta.

Parhaat asiat elämässä saa yleensä menemällä vähän oman mukavuusalueensa ulkopuolelle. Vain silloin voi saavuttaa jotakin tai saada unohtumattomia kokemuksia tai edetä uuteen suuntaan. Jos aina menee sitä totuttua ja turvallista polkua, ei elämässään mene koskaan eteenpäin. Onhan se helppoa jatkaa päivästä toiseen vanhaa tuttua rutiinia, mutta onko se lopulta kuitenkaan elämää? Lapsen hankinta on kuitenkin yksi elämän suurimpia riskejä, se muuttaa koko loppuelämän ratkaisevalla tavalla. Vaikka tavallaanhan moni pienikin valinta muuttaa koko loppuelämän. Jos vaikka vaihtaa työpaikkaa tietäen että vanhaan työhön pääsee halutessaan takaisin, ei paluun jälkeen kuitenkaan odota se vanha elämä, vaan se on muuttunut ratkaisevalla tavalla.

Kysyit minkälaiset "pisteet" antaisin lapselle. Valitettavasti en osaa pisteyttää jotakin itselleni niin abstraktia asiaa. Juuri se tästä päättämisestä tekeekin niin vaikeaa, kun en osaa kuvitella mitä oma lapsi tarkoittaa käytännössä. Muutenkin tuo pisteajattelu tuntuu itselleni vieraalle tavalle jäsentää asioita. Voin pisteyttää vaikka jonkun rahallisen sijoituskohteen, mutta kuinka pisteyttää elämäänsä etukäteen? Itse käsitän elämäni mieluumminkin kokemusten ja saavutusten kautta. Esimerkiksi jokin vaikea esiintymistilanne menee kauas mukavuusalueeni ulkopuolelle itse tilanteessa ja sitä ennen, mutta nyt vaikka kun voin muistella vuoden takaista tilannetta, se on minulle suuri voitto ja ylpeydenaihe. Elän arkista elämääni siten, että se tuottaa minulle suoraa mielihyvää ja suunnittelen elämääni isompia asioita, jotka tuovat elämänmittaista mielihyvää. Ne ovat asioita, jotka lopulta jäävät niiksi kultaisiksi muistoiksi, joita vaalin aina ylpeydellä. Elämä koostuu näistä uskalluksen kautta tulleista saavutuksista ja munauksistakin, ei sitä normaalia arkea muista jälkeenpäin. Esimerkkinä tästä on parikymppisenä tekemäni ulkomaanmatka. Matkan varrella tapahtui paljon hyvää ja pahaa, sain itkeä ja nauraa, mutta siitä matkasta ammennan edelleen ja olen niin onnellinen etten jättänyt sitä väliin, vaikka se silloista budjettia rasittikin aivan kamalasti ja vaikka reissun jälkeen olin ihan poikki ja minun piti olla viikkoja erossa poikaystävästäni. Ilman sitä reissua elämäni olisi niin paljon tyhjempi. Myöhemmin on ollut kaikenlaisia reissuja, mutta mikään ei vedä sille vertoja.

Miten siis pisteyttää itselle abstrakti asia, jota kohtaan ei koe omaavansa riittäviä ennakkokäsityksiä? Miten esimerkiksi pisteyttäisit toiselle paikkakunnalle työn perässä muuttamisen, jos työ sisällöltään olisi jotain mitä olet kuvitellut haluavasi (erilaista kuin nykyinen työsi), mutta siitä maksetaan puolet vähemmän palkkaa kuin nykyisestä työstäsi, joka on ihan ok, ja jos uutta työtä on varmuudella luvassa vain muutamaksi kuukaudeksi, mutta ehkä pidempäänkin?
 
Viimeksi muokattu:
Elän arkista elämääni siten, että se tuottaa minulle suoraa mielihyvää ja suunnittelen elämääni isompia asioita, jotka tuovat elämänmittaista mielihyvää. Ne ovat asioita, jotka lopulta jäävät niiksi kultaisiksi muistoiksi, joita vaalin aina ylpeydellä. Elämä koostuu näistä uskalluksen kautta tulleista saavutuksista ja munauksistakin, ei sitä normaalia arkea muista jälkeenpäin. Esimerkkinä tästä on parikymppisenä tekemäni ulkomaanmatka. Matkan varrella tapahtui paljon hyvää ja pahaa, sain itkeä ja nauraa, mutta siitä matkasta ammennan edelleen ja olen niin onnellinen etten jättänyt sitä väliin, vaikka se silloista budjettia rasittikin aivan kamalasti ja vaikka reissun jälkeen olin ihan poikki ja minun piti olla viikkoja erossa poikaystävästäni. Ilman sitä reissua elämäni olisi niin paljon tyhjempi. Myöhemmin on ollut kaikenlaisia reissuja, mutta mikään ei vedä sille vertoja.

Tuohon paksuntamaani kohtaan haluaisin sanoa pari asiaa. On tosi, että normaalia arkea ei tietenkään muista jälkeenpäin niin hyvin kuin tietyt elämän kohokohdat, olivat ne sitten hyviä tai huonoja. Esimerkkinä tuo sinun matkasi. Lapsen hankkiminen kuitenkin on lähes yksinomaan se arkinen asia. Se ei ole mitään "uskalsinpas repäistä" -juttua, vaan siitä tulee nimenomaan arjen sisältö, 20 vuoden ajaksi. Ihmisillä on tapana aliarvioida nimenomaan arjessa toistuvien asioiden merkitys onnellisuuteen. Pääosin elämä koostuu niistä jutuista, joita tekee melkein joka päivä, joten kannattaakin yrittää muodostaa niistä sellaisia, että niistä nauttii. Työ, harrastukset, vapaa-aika, parisuhde ... ja perhe. Jos tykkää lapsiperhe-elämästä jokapäiväisenä juttuna, niin sitä kannattaakin tavoitella. Jos ei, niin kannattaa jättää se väliin. Ei ole kiva olla hermo kireänä äitinä huutavien lasten keskellä hoitaen niitä ja niiden asioita vuosikausia, tietäen että siitä tilanteesta ei pääse pakoon. Se huima onnen tunne, jonka saa silloin kun lapsi syntyy tai kun lapsi puhuu ensimmäisen sanan tai ottaa ensimmäisen askeleen, ovat aika lyhyitä hetkiä. Ne eivät ole sitä jokapäiväistä arkea. Siinä mielessä lapsi ei ole "unohtumaton kokemus" vaan äärimmäisen ruohonjuuritason toimintaa. Tietystikin siitä voi itse tuntea ylpeyttä jälkikäteen, jos kokee että on onnistunut kasvattamaan lapsensa hyvin. Mutta en vertaisi tätä asiaa lainkaan esim. esiintymiskokemukseen, joka on yksittäinen tapahtuma. Tietysti äitinä toimimista voisi verrata vaikkapa työhön, jossa joutuisi jatkuvasti esiintymään, eli esiintyminen olisi työn pääasiallinen sisältö. Ja jos tällöin esiintyminen on "mukavuusalueesi ulkopuolella", niin miltä tuntuisi, jos kuitenkin joutuisit tekemään sitä joka päivä? Jännä juttu, että minuakin kiinnostaisi "olla äiti" vaikka päivän verran vuodessa. Se olisi sellainen extreme-juttu. Mutta en voisi kuvitella ottavani sitä arkeni sisällöksi.
 
Viimeksi muokattu:
. Se huima onnen tunne, jonka saa silloin kun lapsi syntyy tai kun lapsi puhuu ensimmäisen sanan tai ottaa ensimmäisen askeleen, ovat aika lyhyitä hetkiä. Ne eivät ole sitä jokapäiväistä arkea.

Kyllä oman lapsen kanssa eläminen antaa joka päivä sen huiman onnen tunteen.
Et pysty sitä lapsettomana kuvittelemaan etkä ymmärtämään.
 
Viimeksi muokattu:
Kyllä oman lapsen kanssa eläminen antaa joka päivä sen huiman onnen tunteen.
Et pysty sitä lapsettomana kuvittelemaan etkä ymmärtämään.

Joo, en pystykään kuvittelemaan enkä ymmärtämään sitä, kuinka lapsi antaa sinulle huiman onnen tunteen joka päivä. Pystyn kuitenkin varsin hyvin kuvittelemaan, kuinka lapsi EI antaisi minulle vastaavaa tunnetta. Enkä koe mitään tarvetta yrittääkään kuvitella, että asia voisi ehkä mahdollisesti olla toisin. (Lähes aina ne asiat ovat osoittautuneet huimiksi ja ihaniksi, jotka olen sellaisiksi etukäteen kuvitellut, ja ne jotka olen kuvitellut hankaliksi tai rasittaviksi, ovat sellaista olleetkin. En usko, että lapsi olisi mikään poikkeus.)

Pointtini tässä oli se, että lapsen hankkiva ihminen (varsinkin äiti edelleenkin nykyään) joutuu väistämättä tekemään enemmän (koti)töitä lapsen takia ja joutuu huolehtimaan kaikista sen lapsen tarpeista. Jos siitä hommasta nimenomaan tykkää, eli nauttii siitä, että saa hoitaa lasta, laittaa sille ruokaa, pukea sitä, istua sen kanssa hiekkalaatikolla, vastata sen jatkuviin kysymyksiin, käydä sen kanssa neuvolassa ja lääkärissä ja ostoksilla, kuskata sitä harrastuksiin ja niin edelleen, niin silloinhan sitä onkin sopiva vanhemmaksi! Jos taas tuntuu, että noita juttuja ei oikein kiinnostaisi tehdä, niin silloin suosittelisin harkitsemaan sitä vaihtoehtoa, että lapsia ei hanki (ainakaan vielä). Koska eikös se lapsen kanssa oleminen juuri ole sitä sen perushoitamista, pääosin. Ei tässä mielestäni välttämättä sen mystisemmästä jutusta ole kyse. Ja omalta osaltani voin erittäin selkeästi vastata, että ei, minä en tippaakaan halua tehdä noita asioita, joita lapsen hoitaminen vaatisi, joten en siksi ryhdy moiseen hommaan.
 
Viimeksi muokattu:
Kyllä oman lapsen kanssa eläminen antaa joka päivä sen huiman onnen tunteen.
Et pysty sitä lapsettomana kuvittelemaan etkä ymmärtämään.

Mutta eikös jokainen ole lapseton, ennen kuin lapsia tekee? Jos ei osaa odottaa "huimia onnen tunteita" tms. vaan näkee vain sen työn ja raatamisen ja rahanmenon ja lapsen kehitysvaiheiden sietämisen, niin miten kukaan viitsii edes lähteä lapsia tekemään?
 
Viimeksi muokattu:
Huh huh tunnistan tämän ihmistyypin ...
He ovat niitä juupas-eipäs jahkaajia jotka eivät osaa päättää millaisen kirjoituspöydän, sohvan tai paistinpannun ostaisivat XD


Itse kuulun siihen ihmistyyppiin joka "ottaa ne kaikki" ;O) Ja varmaan ette ihmettele kun kerron että olen 31v ja minulla on 4 lasta.

Kirjoitukseni tavoite ei ole mollata, annetaan kaikkien kukkien kukkia.

Itseäni vaan ihan älyttömästi ärsyttää jahkaaja-tyypin ihmiset! Lähipiirissäni sellainen tyyppi on ja amalgamit paukkuu leuoissani välillä kun tämä jahkaaja pääsee vauhtiin... tai paremminkin EI pääse...


Toivottavasti saatte asian selvitettyä itsellenne ennenkuin on liian myöhäistä!
 
Kyllä minäkin joskus jahkailen ja kestää aikansa, ennen kuin saan päätöksen tehtyä. Mutta ennen sitä minä kuitenkaan en hanki sitä asiaa, johon jahkailuni kohdistuu, vaan odotan, jospa minulle tulisi "kyllä, ehdottomasti haluan tämän" -fiilis, jonka jälkeen vasta ryhdyn toimiin.

Jos siis miettisin, hankinko lapsia, niin olisin vaan hankkimatta niin kauan kunnes (mahdollisesti) tuntisin, että varmasti lapsia haluan.
 
Mjoo, sohvan tai paistinpannun voi kuitenkin suht helposti pistää kiertoon tai vaikka nakata roskiin, jos ei tykkääkään..s




En kyllä mielestäni verrannut tässä kirjoituksessani sohvaa tai paistinpannua lapseen... Vaan nimenomaan tarkoitin että varmaankin nämä ihmiset jotka miettivät haluavatko he lapsia vai eivät, miettivät hyvin tarkoin muitakin -siis pienempiäkin- päätösiä elämässään. Kuten esim. Bete tuossa juuri "todisti teoriani toteen" =-) Ja edelleen korostan etten halua loukata ketään, jokainen tekee niin kun parhaakseen näkee!

Minä taas olen aina tiennyt että haluan lapsia ja senkin että haluan useamman lapsen ja vielä senkin että jos minulle lapsia suodaan, niin haluan lapsia "nuorella iällä" .

Käykääs kurkkaamassa linkki: Temperamenttitesti

T: sangviinikko ;-)
 
Viimeksi muokattu:
En kyllä mielestäni verrannut tässä kirjoituksessani sohvaa tai paistinpannua lapseen... Vaan nimenomaan tarkoitin että varmaankin nämä ihmiset jotka miettivät haluavatko he lapsia vai eivät, miettivät hyvin tarkoin muitakin -siis pienempiäkin- päätösiä elämässään. Kuten esim. Bete tuossa juuri "todisti teoriani toteen"

Ööh. No olipa sulla kattava otos, oikein yksi henkilö. Varmaankin todistaa todella paljon kaikista lapsettomista.

Olen itse nopeatempoinen ihminen ja teen melko suuriakin päätöksiä nopeasti jos ne tuntuvat hyviltä. Huomattavasti isompia kuin valurautapannu.

Lapsen hankkimisen suhteen pohdin pidempään ihan siitä syystä, että sitä asiaa ei voi myöhemmin enää tehdä jos odottaa liian pitkään. Lisäksi lapsen teon autuutta ja siitä vaille jäämisen kauhua tuodaan kyllä aika paljon Suomessakin esiin. Vanhana olet yksin ja katkeroidut ja niin edelleen. Kuka tahansa, joka ei ole TODELLA varma asiastaan, pohtii kyllä tätä kysymystä pitkään. Päädyin lapsettomaksi ajateltuani asiaa n. 10 vuotta.

Pointtini on siis se, että harkitseminen voi kertoa myös yksilön ymmärryksestä sitä kohtaan, että lapsiasiaa ei voi ikuisesti pohtia. Plus tietenkin kulttuuristen odotusten suuruudesta.
 
Viimeksi muokattu:
Ööh. No olipa sulla kattava otos, oikein yksi henkilö. Varmaankin todistaa todella paljon kaikista lapsettomista.

Olen itse nopeatempoinen ihminen ja teen melko suuriakin päätöksiä nopeasti jos ne tuntuvat hyviltä. Huomattavasti isompia kuin valurautapannu.

Lapsen hankkimisen suhteen pohdin pidempään ihan siitä syystä, että sitä asiaa ei voi myöhemmin enää tehdä jos odottaa liian pitkään. Lisäksi lapsen teon autuutta ja siitä vaille jäämisen kauhua tuodaan kyllä aika paljon Suomessakin esiin. Vanhana olet yksin ja katkeroidut ja niin edelleen. Kuka tahansa, joka ei ole TODELLA varma asiastaan, pohtii kyllä tätä kysymystä pitkään. Päädyin lapsettomaksi ajateltuani asiaa n. 10 vuotta.

Pointtini on siis se, että harkitseminen voi kertoa myös yksilön ymmärryksestä sitä kohtaan, että lapsiasiaa ei voi ikuisesti pohtia. Plus tietenkin kulttuuristen odotusten suuruudesta.




Voi tuhannet anteeksi pyynnöt!! en hokannut että minun olisi pitänyt tehdä oikein listaa, tahi suurempaa tutkimustyötä. Toki seuraavan kerran vastatessani johonkin "pohdinta ketjuun" teen ensin kattavat tutkimukset ja yhteenvedot...


Ihan vaan mielenkiinnosta eikai sinun pointtisi vaan perustu vain omaan mielipiteeseesi...? Kun et sitä suvaiste muilta..
 
Viimeksi muokattu:
"Kuka tahansa, joka ei ole TODELLA varma asiastaan, pohtii kyllä tätä kysymystä pitkään. Päädyin lapsettomaksi ajateltuani asiaa n. 10 vuotta.

Pointtini on siis se, että harkitseminen voi kertoa myös yksilön ymmärryksestä sitä kohtaan, että lapsiasiaa ei voi ikuisesti pohtia. Plus tietenkin kulttuuristen odotusten suuruudesta."

Niin, luepa vielä tämä uudelleen ja mieti, mitä yritin sanoa: Ihminen, joka ei ole tästä asiasta todella varmaa, pohtii todennäköisesti asiaa pitkään.

Ehkäpä ensi kerralla yleistät vähän vähemmän ja muistat, että lapsettomia on kovin monenlaisia.
 
sorge vaan, mutta mä en ymmärrä sun pointtia ollenkaan.

Mun mielestä ihan kaikki mielipiteet on olleet just niitä jokasen mielipiteitä ja mutuja.

Taisit vaan vetää he-ma-pa:n nenuun ton "moneen junaan" kirjotuksesta =)

ja vastailet oikeen 2 niccillä. heh.
 
Tuohon paksuntamaani kohtaan haluaisin sanoa pari asiaa. On tosi, että normaalia arkea ei tietenkään muista jälkeenpäin niin hyvin kuin tietyt elämän kohokohdat, olivat ne sitten hyviä tai huonoja. Esimerkkinä tuo sinun matkasi. Lapsen hankkiminen kuitenkin on lähes yksinomaan se arkinen asia. Se ei ole mitään "uskalsinpas repäistä" -juttua, vaan siitä tulee nimenomaan arjen sisältö, 20 vuoden ajaksi. Ihmisillä on tapana aliarvioida nimenomaan arjessa toistuvien asioiden merkitys onnellisuuteen. Pääosin elämä koostuu niistä jutuista, joita tekee melkein joka päivä, joten kannattaakin yrittää muodostaa niistä sellaisia, että niistä nauttii. Työ, harrastukset, vapaa-aika, parisuhde ... ja perhe. Jos tykkää lapsiperhe-elämästä jokapäiväisenä juttuna, niin sitä kannattaakin tavoitella. Jos ei, niin kannattaa jättää se väliin. Ei ole kiva olla hermo kireänä äitinä huutavien lasten keskellä hoitaen niitä ja niiden asioita vuosikausia, tietäen että siitä tilanteesta ei pääse pakoon. Se huima onnen tunne, jonka saa silloin kun lapsi syntyy tai kun lapsi puhuu ensimmäisen sanan tai ottaa ensimmäisen askeleen, ovat aika lyhyitä hetkiä. Ne eivät ole sitä jokapäiväistä arkea. Siinä mielessä lapsi ei ole "unohtumaton kokemus" vaan äärimmäisen ruohonjuuritason toimintaa. Tietystikin siitä voi itse tuntea ylpeyttä jälkikäteen, jos kokee että on onnistunut kasvattamaan lapsensa hyvin. Mutta en vertaisi tätä asiaa lainkaan esim. esiintymiskokemukseen, joka on yksittäinen tapahtuma. Tietysti äitinä toimimista voisi verrata vaikkapa työhön, jossa joutuisi jatkuvasti esiintymään, eli esiintyminen olisi työn pääasiallinen sisältö. Ja jos tällöin esiintyminen on "mukavuusalueesi ulkopuolella", niin miltä tuntuisi, jos kuitenkin joutuisit tekemään sitä joka päivä? Jännä juttu, että minuakin kiinnostaisi "olla äiti" vaikka päivän verran vuodessa. Se olisi sellainen extreme-juttu. Mutta en voisi kuvitella ottavani sitä arkeni sisällöksi.

Minä taas en osaa sanoa, voisinko ottaa äitiyttä arkeni sisällöksi vai en. Tai ehdottomasti voisin ottaa, olen aina ollut sitä mieltä että jos vahinko sattuu vakaassa parisuhteessa, en tekisi aborttia. Mutta en tiedä haluaisinko äitiyttä elämäni sisällöksi.

Tarkoitin tuolla matkavertauksellani sitä, että vaikka matkan aikana tapahtui paljon kaikkea ikävääkin, ne positiiviset muistot siitä jäi ehdottomasti pintaan. Toki muutaman viikon matka on ihan eri asia kuin elinikäinen vanhemmuus. Ja työelämässä haen säännöllisesti tilanteita, joissa joudun mukavuusalueeni ulkopuolelle, koska mielestäni (vain) se kehittää minua urallani. Tykkään uusista kokemuksista ja itseni likoon laittamisesta, mutta myös siitä omasta rauhasta.

Eihän lapsiperheen elämä ole 20 vuoden ajan sitä yhtä samaa, vaan varmasti vaihtelevaa. Ensimmäisten vuosiensa ajan lapsi kehittyy koko ajan ja jokainen kuukausi, vuosi on erilainen kuin edellinen. Sitten lapsi ei enää tarvitsekaan niin paljoa hoivaa kuin aiemmin. Hän alkaa auttaa kodin askareissa ja viettämään aikaa kaveriensa kanssa. Vanhemman hoitovastuu vähenee vuosi vuodelta, kasvatusvastuu tietenkin jatkuu pitkään.

En tiedä, kuinka kokisin lapsiperheen arjen pyörittämisen. Voi olla, että olisin elementissäni hoivaavana äitinä, mutta voi myös olla, että tilanne kauhistuttaisi minua ja haluaisin vain siitä pois. En tunne itseäni tällä alueella, joten en voi tietää. Oma lapsuuteni ei ollut aivan helppo. En ole erityisen lapsirakas, huolehtivainen kyllä olen. Kuinka voisin oppia tuntemaan itseäni tällä saralla ennen kuin teen päätöksiä omien lapsien hankkimisen yrittämisestä? Vieraiden lasten kanssa oleminen ei tunnu olevan ratkaisu. Koen lapset yksilöinä siinä missä aikuisetkin. Pidän siis osasta lapsia, osaa suorastaan inhoan. Ihan pikkulapset on tietty asia erikseen, ne on kaikki ihan ok.

Olen onnellinen nykyisessä elämäntilanteessani, kaikki on hyvin. Mutta en usko siihen, että jos tuntee onnea, pitää jäädä mytimään tyytyväisyyteensä. En usko, että ihminen (tai itse ainakaan) voi elää onnellisen elämän ilman, että elämässään menee eteenpäin. En tiedä mitä seuraavaksi. Minulla on onnellinen avioliitto, kiva koti, hyvä ura, ihania ystäviä ja hauskoja harrastuksia sekä kohtuullisen hyvä terveys. Tällä hetkellä nämä ovat onneni rakennuspalikat, mutta en tiedä miten palikat muuttuvat vuosien saatossa.

Niin ja olen tuon temperamenttitestin mukaan koleerinen, eli asioista helposti innostuva, en tyydy tavanomaiseen vaan tavoittelen erityistä elämää. Olen terävä-älyinen ja mieleni on paras aseeni. Olen voimakastahtoinen ja intohimoinen, menen vaikka läpi harmaan kiven. Olen myös narsistiluonne, pidän jopa virheistäni. Minussa on myös ihmisvihaajaa, näen muut heikkoina ja tietämättöminä, huonompina.

Omasta mielestäni olen jalat maassa -tyyppiä. Innostun kyllä asioista, mutta en järjen kustannuksella. Harkitsen tärkeissä päätöksissä. En missään nimessä ole sellainen, että ostan miettimättä, sehän on ympäristörikos ostaa tavaraa jota ei välttämättä tarvitse tai joka ei sovikaan omaan käyttöön. Lisäksi nurkat pursuaa tavaraa joka tapauksessa, uuden hankinnassa kannattaa mielestäni käyttää harkintaa. Samoin harkitsen esim. sijoituksiani enkä esimerkiksi säntää suin päin ostamaan omistusasuntoa, koska "pitäähän ihmisellä olla oma koti". Voin varsin hyvin asua vuokralla, jos se on taloudellisesti kannattavaa. Teen päätöksiä siis pitkälti järkeä käyttäen, mutta pyrin ottamaan merkittävät tunteet huomioon. Jos esimerkiksi koen, että minulle on tärkeää asua tietyllä tavalla tms, annan sille painoa päätöksissäni. Jos taas tuntuu, että se vaan olis niin kiva, en anna sellaisen tunteen vaikuttaa päätöksiini. En esim. ostele vain siksi, että esim. vaate olis vaan niin ihku, jos en sellaista tarvitse. Minäkään en pidä jahkailusta, mutta en ymmärrä myöskään hetken mielijohteesta päätöksiään tekeviä. He tekevät päätökset yleensä tunteella ja katuvat niitä usein myöhemmin.
 
Viimeksi muokattu:
Haluan vielä lisätä yhden asian, vaikka tiedänkin sohaisevani muurahaispesään. Tämä ei ole mikään vakaa mielipiteeni, mutta se on kuitenkin käynyt mielessä. Hävettää melkein edes sanoa, mutta sanon kuitenkin, älkää teilatko...

Olen miettinyt, kun akateemiset älykkäät ja sivistyneet ihmiset jättävät niin usein lapset tekemättä tai tekevät vain yhden. Mitä se tekee ihmiskunnalle? Eniten lapsia hankkii erityisiin uskonlahkoihin kuuluvat ja vähän koulutetut. Olisiko akateemisilla "velvollisuus" laittaa lusikkansa soppaan? Mitä tapahtuu, jos koulutettu väki jättää lapset hankkimatta? En väitä, että matalasti koulutetut eivät olisi älykkäitä tai sivistyneitä, mutta kyllä koulutus jollakin tavalla korreloi.
 
Haluan vielä lisätä yhden asian, vaikka tiedänkin sohaisevani muurahaispesään. Tämä ei ole mikään vakaa mielipiteeni, mutta se on kuitenkin käynyt mielessä. Hävettää melkein edes sanoa, mutta sanon kuitenkin, älkää teilatko...

Olen miettinyt, kun akateemiset älykkäät ja sivistyneet ihmiset jättävät niin usein lapset tekemättä tai tekevät vain yhden. Mitä se tekee ihmiskunnalle? Eniten lapsia hankkii erityisiin uskonlahkoihin kuuluvat ja vähän koulutetut. Olisiko akateemisilla "velvollisuus" laittaa lusikkansa soppaan? Mitä tapahtuu, jos koulutettu väki jättää lapset hankkimatta? En väitä, että matalasti koulutetut eivät olisi älykkäitä tai sivistyneitä, mutta kyllä koulutus jollakin tavalla korreloi.

Vastaan tuohon aiempaan viestiisi myöhemmin, mutta jospa vastaisin tähän pikaisesti ensiksi. :) Tuo jako "sivistyneiden" ja vähemmän sivistyneiden lisääntymisessä ei ole länsimaissa mitenkään huikea. Korkeasti koulutetut hankkivat kyllä keskimäärin vähemmän lapsia, mutta tilanne ei ole suinkaan se, että he jättäisivät lapset kokonaan tekemättä ja vain nämä pelkän peruskoulun käyneet lisääntyisivät. Homma ei siis polarisoidu. Älykkyyshän periytyy, mutta ihmisten koulutustaso (ja siten tavallaan myös älykkyys) on noussut koko ajan vuosikymmenten ajan. Tämän suuntauksen voi odottaa jatkuvan. Keskimäärin ihmiset kouluttautuvat vanhempiaan pitemmälle joka tapauksessa.

Geenit ovat vain yksi jatkumo. Onneksi me ihmiset jatkamme myös meemejä. On oikeastaan hyvä, että monet korkeasti kouluttautuneet jättäytyvät lapsettomiksi ja näin ollen käyttävät arvokkaan aikansa ja ammattitaitonsa yhteiskunnan hyödyksi. Hehän voivat olla korvaamattomia hyvin monella alalla, myös kasvatustieteissä. Tällaisen ihmisen kohdalla lisääntyminen menisi siis "hukkaan", kun hänestä voi olla paljon enemmän hyötyä aivojensa käyttäjänä kuin pelkkänä perusemona. Hyöty vaikuttaa myös niiden vähemmän koulutettujen lapsiin. En siis näe minkäänlaisena ongelmana sitä, että "erityisen älykkäät" eivät lisäänny. Ongelmana näen vain sen, että ihmiset kokonaisuudessaan lisääntyvät liikaa maapallolla, ja sen, että jotkut, joiden ehdottomasti ei pitäisi lisääntyä, sen kuitenkin tekevät (esim. päihteiden käyttäjät). Se, että joku ei lisäänny, oli hän sitten kouluttautunut tai ei, ei aiheuta mitään. Se siis vastauksenani kysymykseesi, "mitä tapahtuu" jos tietty väestönosa jättää lisääntymättä. Ei mitään. Merkitystä on vain niillä, jotka lisääntyvät, koska heidän jälkeläisistään koostuu tuleva väestö.
 
Viimeksi muokattu:
Toki muutaman viikon matka on ihan eri asia kuin elinikäinen vanhemmuus. Ja työelämässä haen säännöllisesti tilanteita, joissa joudun mukavuusalueeni ulkopuolelle, koska mielestäni (vain) se kehittää minua urallani. Tykkään uusista kokemuksista ja itseni likoon laittamisesta, mutta myös siitä omasta rauhasta.

Matka on täysin eri asia kuin vanhemmuus. Nimenomaan siksi, että vanhemmuus on sitä arkea. Matkustelu taas yleensä ei. Matkustelu saattaisi muuttua rutiininomaiseksi arjeksi silloin, jos joutuisit tekemään työmatkan jonnekin (samaan paikkaan) parin viikon välein. Jaksaisitko sellaista? Se olisi mielestäni enemmän verrannollinen vanhemmuuteen.

En tiedä, kuinka kokisin lapsiperheen arjen pyörittämisen. Voi olla, että olisin elementissäni hoivaavana äitinä, mutta voi myös olla, että tilanne kauhistuttaisi minua ja haluaisin vain siitä pois. En tunne itseäni tällä alueella, joten en voi tietää. Oma lapsuuteni ei ollut aivan helppo. En ole erityisen lapsirakas, huolehtivainen kyllä olen. Kuinka voisin oppia tuntemaan itseäni tällä saralla ennen kuin teen päätöksiä omien lapsien hankkimisen yrittämisestä? Vieraiden lasten kanssa oleminen ei tunnu olevan ratkaisu. Koen lapset yksilöinä siinä missä aikuisetkin. Pidän siis osasta lapsia, osaa suorastaan inhoan. Ihan pikkulapset on tietty asia erikseen, ne on kaikki ihan ok.

Olen onnellinen nykyisessä elämäntilanteessani, kaikki on hyvin. Mutta en usko siihen, että jos tuntee onnea, pitää jäädä mytimään tyytyväisyyteensä. En usko, että ihminen (tai itse ainakaan) voi elää onnellisen elämän ilman, että elämässään menee eteenpäin. En tiedä mitä seuraavaksi. Minulla on onnellinen avioliitto, kiva koti, hyvä ura, ihania ystäviä ja hauskoja harrastuksia sekä kohtuullisen hyvä terveys. Tällä hetkellä nämä ovat onneni rakennuspalikat, mutta en tiedä miten palikat muuttuvat vuosien saatossa.

Haluat siis mennä elämässäsi eteenpäin, mutta et ole varma, sopisiko äitiys sinulle? Haaveiletko siitä koskaan, varsinaisesti? Voisit kokeilla seuraavaa: tee lista asioista, joita elämältäsi haluat (joita sinulla ei vielä ole). Mitkä "elämän palaset" saisivat aikaan sen, että voisit vieläkin paremmin. Sitten voit katsoa listaa ja todeta, ovatko lapset siinä vai eivät, ja millä sijalla. Omalta kohdaltani listalle tulisi mm. toiveideni mukainen asuinpaikka (mukava kaupunki jossain suht lämpimässä ilmastossa), lisää koulutusta tietyistä asioista, ystäviä jotka asuvat minua fyysisesti lähellä, mahdollisuus harrastaa tiettyjä asioita joka nykyään ei ole mahdollista, toiveenani on jopa kirjoittaa kirja jonain päivänä. Pääni on pullollaan ajatuksia ja ideoita, joita haluaisin toteuttaa. Minulla siis tuo "en tiedä mitä seuraavaksi" on ongelmana vain siltä kantilta, että jos paneudun hyvin syvällisesti johonkin niistä monista itseäni kiinnostavista asioista, ei mulla sitten ole aikaa muihin. Joka tapauksessa kaikkeen kiinnostavaan tekemiseen saisin kulutettuani montakin elämää, enkä siksi usko, että ihan heti tulisi mieleenkään laittaa listalle "vauvaa". Siitä tulee vain huvittava ajatus: mitä sillä tekisin?

Ennen kaikkea kuitenkin sinun kannattaisi tavoitella nyt niitä asioita, joita nyt selkeästi haluat. Jos oma lapsi joskus tulevaisuudessa kuuluu niihin asioihin, niin silloin siihen (ehkä) kannattaa ryhtyä.
 
Viimeksi muokattu:

Similar threads

Yhteistyössä