Mistä tietää, haluaako lapsen?

[hsoifhyiosfyf]

Olen viittä vaille kolmekymppinen nainen. Ajatus omasta lapsesta ei ole tuntunut ikinä ajankohtaiselta huolimatta siitä, että olen elänyt monta vuotta hyvässä ja pysyvässä parisuhteessa. Minulle ei ole ollut edes selvää, haluanko lapsia vai en, vaan ajatukseni asiasta ovat vaihdelleet laidasta laitaan. Tavallaan kadehdinkin naisia, jotka ovat aina tienneet haluavansa perheenlisäystä. Ymmärrän, että lapsen hankinta vaatii aina pohdiskelua ja sopivan hetken miettimistä (no joo, tiedän, etteivät lapset tule aina silloin kuin toivotaan), mutta asia olisi niin paljon helpompi, jos yksinkertaisesti tietäisi, että haluaa lapsen. Turhauttavinta on tämä epävarmuus ja pomppiminen vapaaehtoinen lapsettomuus- ja vauvahaaveet -palstojen välillä.

Lapsen hankinta-pohdiskelu on aktivoitunut, koska niin oma kuin miehen tuttavapiiri ja sisarukset ovat lisääntyneet viime vuosien aikana, ja olemme kohta ainoa lapseton, pitkään yhdessäollut pariskunta. Myös sukujuhlat ja anoppilassa vierailut ovat alkaneet ahdistaa, sillä huomaan sukulaistätien kuikuilevan vatsanseutuani. Onhan tietysti luonnollista, että vakiintuneen parikunnan oletetaan lisääntyvän. Jos olen rehellinen itselleni, myönnän, että sosiaalinen paine ja halu kuulua joukkoon on suuri, mutta eivätpä nuo ole tietysti mitään syitä ryhtyä yrittämään lasta. Päinvastoin, sosiaalinen painostus aikaansaa vain sen, etten halua, mitä minun odotetaan haluavan. Ahdistusta vain lisää tieto siitä, että naisen hedelmällisyys alkaa laskea kolmekymppisestä alkaen, eli päätöksen kanssa ei voi vitkutella loputtomiin. Minulla on lisäksi todettu häiriötä hormonitoiminnassa, joten lasten teko voi kestää useampia vuosia.

Olen ollut koko aikuisikäni ajan rauhallista ja pohdiskelevaa tyyppiä. Viihdyn hyvin kotosalla enkä ole ikinä ollut mikään bilehile. Näidenkin piirteiden takia voisi olettaa, että haluaisin lapsia, sillä olenhan kotikeskeinen, kärsivällinen ja järkevä. Minulla on ollut vain aina voimakas tunne, että olen aivan liian nuori hankkimaan lapsia. Vaikka elänkin aikuisen elämää (vakiintunut parisuhde ja työssäkäynti), ajatus vauvasta tuntuu samalta kuin alkaisin harrastaa riippuliitoa tai jotain muuta yhtä utopistista. Minun on vaikea ymmärtää, että monet naisista haluaisivat saada lapset alle 30-vuotiaina tai että ensisynnyttäjän keski-ikää (28 vuotta) pidetään korkeana(!). Tunnen itseni edelleen henkisesti aivan liian nuoreksi ja siksi onkin vaikea ymmärtää, että biologian puolesta harkinta-aikaa ei ole loputtomiin.

Voinko luottaa siihen, että itsensä liian nuoreksi kokeminen on oikea merkki siitä, etten ole valmis ja voin odotella rauhassa vauvakuumetta, jos sellainen on tullakseen vai onko tunne vain käsittelemätöntä pelkoa suuren muutoksen edessä, joka ei häviäkään itsekseen? Eli ehkä ajatus vauvasta ja sen tuomasta suuresta elämänmuutoksesta tuntuu liian pelottavalta ja on helppo linnottautua "olen AIVAN LIIAN nuori" -ajatuksen alle? Oli mahdollisimman vaikeasti selitetty, mutta toivottavasti joku pääsi jyvälle siitä, mitä ajan takaa...

 

[lapseton aviopari]

Hei ap!

Kokemusta, sillä erolla että en anna muiden (kaverit, suku jne) mielipiteiden ja lapsilauman häiritä. Olemme myös ainoa lapseton pari, kohta alkaa monenkin lapset olla jo ripari-iässä

Koiran olemme ottaneet mutta sen enemppää ei hoivaviettiä kummallakaan ole joten olemme ihan suosilla jättäneet ihmislasten teot muille. Ihan okei.

Kun joku (harvoin sitä meiltä edes kysytään) kysyy syytä asiaan, tapani on kysyä ensin, miksi Sulla sitten on lapsia? No yleensä tuohon ei saa vastausta, kysyjä monesti miettii sitä itsekin, ja älyttömin vastaus on ollut kyllä että kun duunikamukin teki.. No enivei. Vastaan itse kysymykseen että en ole sellaiseen valmis enkä halua, eikä ole sellaisia äidinvaistoja, eikä niitä kannata tehdä jos homma ei tunnu kiinnostavalta. Vastata kannattaa ystävällisesti ja asiallisesti.

Kyllä sen melkein jo kolmikymppisenä tietää varmaksi onko oleva lapsellisena vai lapsettomana. Me olemme 34 ja 38v.

 

[pari kommenttia]

Olen ollut koko aikuisikäni ajan rauhallista ja pohdiskelevaa tyyppiä. Viihdyn hyvin kotosalla enkä ole ikinä ollut mikään bilehile. Näidenkin piirteiden takia voisi olettaa, että haluaisin lapsia, sillä olenhan kotikeskeinen, kärsivällinen ja järkevä.

Tähän kohtaan huomauttaisin, että rauha ja vapaus pohdiskella kaikessa rauhassa lentävät ikkunasta ulos, kun vauva tulee ovesta sisään Kotona viihtymisestä sen verran, että ainakin mun tuttavapiirissä on lapsiperheellisille hyvin tyypillistä huokaus: "Ihanaa päästä kotoa pois vähän rentoutumaan!"

Mutta tietystikään tässä ei mitkään järkiperustelut voi lopulta painaa, vaan kysymys on siitä, HALUATKO sinä (ja miehesi) lapsia. Siihen voitte vastata vain te itse.

 

[tuleva äiti]

Aika samat fiilikset on ollut tälläkin, useempi vuosi ollaan oltu naimisissa ja etenkin ekana vuonna KAIKKI oletti vauvauutisia seuraavalle kesälle ja jopa onniteltiin. Ollaan keskitytty töihin ja talon rakenteluun ja matkusteluun. Lisäksi noi ventovieraiden oletukset sai omat vauvahaaveet kuihtuun ihan tyystin. Käsittämätöntä tuollainen asioihin puuttuminen.

Kuitenkin olen nyt suunnitellusti ja toivotusti ensimmäisen kolmanneksen ohittaneena raskaana. Ei tullut vauvakumetta, mutta kuitenkin ajateltiin vaihtoehtoa esim 20 v päästä tilanteessa jossa meillä on tai ei ole lapsia, ja se lapsellinen vaihtoehto voitti. Tavallaan olisi ihanaa jos olisi iso perhe, mutta tällä hetkellä itselle kaksikin tuntuu jo saavutukselta. En haaveile vaaleanpunaisesta vauva-ajasta, mutta on mielenkiintoista minkälaisia ihmisiä niistä isompana tulee.
Emme ole mieheni kanssa kovinkaan baari-ihmisiä, vaan ollaan suurin osa illoista tietokoneella ja telkkarin ääressä. Siihen tavallaan ruvettiin kaipaamaan vaihtelua ja sisältöä, ja tuntui turhalta lykätä sitä enempääkään. Lapsen syntyessä olen siis 32v ensisynnyttäjä ja mies on 34v. Ja sen vuoksi olemme valmiit vaihtamaan muutaman vuoden vapaa-ajat lapsiperheen elämään. Oma kaveripiirini lisääntyy kovin, ja miehellä on enemmän baaripörriäisiä kavereissa. myös omissa sisaruksissamme alamme olla ainoita lapsettomia. Koin kuitenkin tärkeäksi sen että tiedämme tehneemme oman ratkaisumme ja pohtineemme myös sitä lapsetonta vaihtoehtoa, eikä niin että seuraisimme jotain sosiaalista valmista mallia, "talo, auto, lapset ja kultainen noutaja". Lisäksi olen huomannut että työ on tärkeä osa minulle, ja olinkin varsin onnellinen huomatessani pystyneeni myös vaihtamaan työpaikkaa parempaan ja koulutusta vastaavaan raskaudesta huolimatta. Lisäksi koen tosi hyväksi että olemme opiskelleet ja matkustelleet "tarpeeksi", eli lapset eivät vie meiltä mahdollisuutta elää elämäämme, sitä on jo eletty, ja nyt on hyvä aika elää välillä toisenlaista elämää.

Tunnistan nuo aloittajan fiilikset ja pohdinnat kuitenkin hyvin, sillä itse kävin jo muutaman vuoden ajan noita samoja, että koska sitä pitäs niitä lapsia tehdä ja pitäiskökään. Tavallaan tuo sosiaalinen paine saa sen aikaiseksi, ja tavallaan se on hyväkin että asiat tulee pohdituksi kohdallaan. kannattaa kuitenkin jakaa nuo ajatukset miehen kanssa. Itse stressasin myös pitkälle tuon ikäfaktan kautta, hedelmällisyys laskee jne. kuitenkin meillä raskaus alkoi ensimmäisestä ehkäisyn (kortsu) lopettamisen jälkeisistä ovulaatiosta, ja tuntui vähän liiankin helpolta. Johtuisiko tuosta kuumeettomasta yrityksestä, mutta myöskään ultrat tai sydänäänten kuuntelut eivät ole isompia tunnekuohuja tai kyyneleitä aiheuttaneet. myös muuten raskaus on sujunut aika oireetta ja hyvin.

Ehkä tiivistetysti haluan sanoa että kaikki elävät omaa elämäänsä, ja tekevät omat ratkaisunsa ja se on hyvä. kaikille ei tule selkeää vauvakuumetta, mutta silti tietävät haluavansa hankkia lapsia. Nämä kaikki ovat kuitenkin aina omia valintoja, jotka pitää tietoisesti tehdä.

 

[minttu 3]

Emme ole mieheni kanssa kovinkaan baari-ihmisiä, vaan ollaan suurin osa illoista tietokoneella ja telkkarin ääressä. Siihen tavallaan ruvettiin kaipaamaan vaihtelua ja sisältöä, ja tuntui turhalta lykätä sitä enempääkään. Lapsen syntyessä olen siis 32v ensisynnyttäjä ja mies on 34v. Ja sen vuoksi olemme valmiit vaihtamaan muutaman vuoden vapaa-ajat lapsiperheen elämään. Oma kaveripiirini lisääntyy kovin, ja miehellä on enemmän baaripörriäisiä kavereissa. myös omissa sisaruksissamme alamme olla ainoita lapsettomia. Koin kuitenkin tärkeäksi sen että tiedämme tehneemme oman ratkaisumme ja pohtineemme myös sitä lapsetonta vaihtoehtoa, eikä niin että seuraisimme jotain sosiaalista valmista mallia, "talo, auto, lapset ja kultainen noutaja". Lisäksi olen huomannut että työ on tärkeä osa minulle, ja olinkin varsin onnellinen huomatessani pystyneeni myös vaihtamaan työpaikkaa parempaan ja koulutusta vastaavaan raskaudesta huolimatta. Lisäksi koen tosi hyväksi että olemme opiskelleet ja matkustelleet "tarpeeksi", eli lapset eivät vie meiltä mahdollisuutta elää elämäämme, sitä on jo eletty, ja nyt on hyvä aika elää välillä toisenlaista elämää.

Hei, ihan oikeasti. Onko järkeä tehdä lapsi, jotta vaan aika kuluisi ja kun ei tässä nyt muutakaan ole, kun tv ja tietsa. Miettikääs nyt ainakin sitä, mitä teillä on antaa lapsillenne... ei pahalla mutta älkää ainakaan heistä kasvattako mitään hampparinpurija-netti-x-poksi-palleroita.

 

[lapset]

laidasta laitaan

"sosiaalinen paine… painostus aikaansaa vain sen, etten halua"
Unohda nuo kumpikin!

"häiriötä hormonitoiminnassa, joten lasten teko voi kestää"
Voitte jättää ehkäisyn pois ja antaa "kohtalon ratkaista", jos niin haluatte, ja olette valmiita suuriin uhrauksiin mikäli tärppää.

"Tunnen itseni edelleen henkisesti aivan liian nuoreksi"
Muuttuuko se koskaan? Raskasta on lastenhoito. Mitä vanhempi on, sitä raskaampaa.

Mihinkään ei voi luottaa! Elämä menee niinkuin menee, on oltava mukana tai se menee ohi.
Minulla oli samankaltaiset fiilikset, en halunnut enkä vastustanut.


Kumppanini halusi, annoin mennä sen mukaan.

Tytär syntyi ja isän vaistot heräsivät. Voi sitä tuttujen ihastelua kuinka ihanasti hoitaakaan lastaan ja kumppanin ihmetystä miten hellästi ja varmasti mies voikaan käsitellä…
Tuli känkkäränkkä, enkä yhtäkkiä "osannutkaan mitään", tuli ero, leegio sosiaalitanttoja jne. jne…vieraaksi jäi ensimmäinen, nyt jo aikuinen.


Toinen yritys, samanmoinen. Mukana syntymässä, leikkaussalissakin. Sairaalan henkilökunta ihmetteli, miten sektiolapsi ei itke ollenkaan, vaikka erityisesti parkuvat. Ennenkuin ehti alkaakaan, lohdutin sivelemällä pojan kasvoja ja kulmakarvojen aavistuksellisia alkuja, kaikenaikaa pitäen sylissä. Äidin selvittyä teholta en taaskaan "osannut tehdä mitään oikein".

Ero sitten tuli ja huoltajuusjutut. Vuosia meni tapaamiset hyvin, kuulema loistavasti, mutta tuli aika kun kaikki jälleen muuttui.

Nykyään minulla "ei ole lapsia", vaan hirveä sotku ja asiantuntijoiden armeija vastassani, minun ja lapseni välissä. Poika kyllä soittelee ikävissään, mutta minkäs teet tuulimyllyille…


Kerroin tämän kahden asian tähden:
1) Äidinvaistot tulevat syntymän jälkeen (niinkuin isänkin).
2) Älä tee sitä virhettä että sössit isän pois kuvioista.

Se on, tai ei ole, teidän yhteinen projekti. Puhut nyt kunnolla sen kumppanisi kanssa, etkä ainakaan sooloile turhia!

 

[tuleva äiti]

Hei, ihan oikeasti. Onko järkeä tehdä lapsi, jotta vaan aika kuluisi ja kun ei tässä nyt muutakaan ole, kun tv ja tietsa. Miettikääs nyt ainakin sitä, mitä teillä on antaa lapsillenne... ei pahalla mutta älkää ainakaan heistä kasvattako mitään hampparinpurija-netti-x-poksi-palleroita.

Hei ihan oikeasti, mietitääs nyt kaikki mitä meillä on antaa lapsellemme? Ei oo ainakaan sitä X-boxia eikä hamppareita taikka limppareita saati energiajuomia. Ihan kuule aateltiin lukea kirjoja, käydä metsässä retkillä, rakennella yhdessä leikkimökkejä ja majoja, opettaa katselemaan lintuja, tähtiä ja puita, leipoa, kokkailla ja kikatella. Ei katos oo sitä ostaria taikka snagaria ihan lähellä, noita edellämainitsemiani löytyy kun ikkunasta katsoo ja ulos astuu.

Mikä sun mielestä on tosi hyvä ja järkevä syy tehdä lapsi?

 

[mieti tarkkaan]

Jos ei ole varma, ei lapsentekoon kannata alkaa. Eroonhan siitä ei pääse. Odottaisin että tilanne selkenee, eli tiedät mitä haluat. Minäkin olen kolmikymppinen epävarma (monenkin asian suhteen, nykyään kun on niin paljon mahdollisuuksia valita), enkä ajatellut lapsia kaikenvaralta tehdä. Jos ei lasta ihan hirveästi halua niin on ehkä parempi teko jättää se hankkimatta ihan vaan ympäristönkin vuoksi... Saavat muiden lapset paremman huomisen.

 

[Miuske]

Jos yhtään lohduttaa mietintöjä, niin 100% valmis ei tarvitse olla. Ei kukaan ole täysin valmis ensimmäistä lasta yrittäessään, vaan vanhemmuuteen opitaan sen lapsen myötä. Ja lähestulkoon kaikkia epäilyttää, pelottaa, mietittää ja ehkä vielä raskaanakin kaduttaa jotkut asiat mitä lapsen saamiseen liittyy, vaikka lapsi kovin toivottu ja odotettu olisikin.

 

[Tuikkukippo]

Pääasia on se, että mitä sitten ikinä päätätkin tehdä, niin se on oma päätöksesi ilman kenenkään painostamista. Se, että kavereilla on lapsia tai että kaupoissa on söpöjä vauvan vaatteita tai haluaa irtiottoa työelämästä, eivät ole oikeita syitä yrittää perheenlisäystä. Nykyään sekin on täysin hyväksyttävää, että jättäytyy lapsettomaksi.

Jos kuitenkin vauva sopisi suunnitelmiin pohdinnan jälkeen, ei kannata pitkittää lapsen hankkimista loputtomiin. Elämä nimittäin jatkuu vauvan saamisen jälkeenkin ja sitä "elämän parasta aikaa" on ihan koko aikuisuus. On suuri virhe kolmekymppiseltä kuvitella, että elämä olisi parasta mahdollista nyt 30-v ikäisenä, kun on työuraa, on vielä kaunis jne. Mitä aiemmin lapset hankkii, sitä aiemmin myös pääsee viettämään sitä aikuisten lasten elämää. On mielenkiintoista, että kahdella 40-vuotiaalla naisella saattaa toisella olla jo kodista pois muuttaneet aikuiset lapset, kun taas toinen vasta miettii, että pitäisikö niitä vauvoja nyt vihdoin ja viimein väsätä. Hollywoodissa on ollut viime vuosina ilmiö, jossa jo 40-vuotta täyttäneet naiset päättävät sittenkin hankkia jälkikasvua viime tipassa. Isolla rahalla tietysti saa parhaat mahdolliset lapsettomuushoidot. Ei pidä unohtaa sitäkään, että niiden lasten kanssa saa olla vähemmän aikaa yhdessä, mitä iäkkäämpänä lapset hankkii. Jos päättää hankkia lapset vasta 40-vuotiaana, niin välttämättä ei pääse näkemään niitä kaivattuja lapsenlapsiaan.

Minullakaan ei ollut koskaan vauvakuumetta. Miehen kanssa mietimme, että jos meillä ei olisi lasta, elämämme jatkuisi samanlaisena tästä eteenpäinkin. Se ahdisti, että elämässä ei olisi muuta sisältöä. Matkustelu, lemmikkieläimet, kaverit, kodin remontointi ja sisustaminen yms. ei tuntunut kuitenkaan riittävältä. Halusin sisältöä elämääni tunnetasolla. Tajusin myös sen, että esim. matkustelu tai sisustamisasiat voin pitää elämässäni edelleen, mutta siten, että niihin todella panostaminen jää paitsioon vauva-ajaksi, mutta kun lapset kasvavat isommiksi, niin voin sitten taas uudelleen palata sinkkuajan ja lapsettoman ajan harrastuksiini.

Omat lapseni ovat nyt murrosikäisiä ja nautin siitä, että lapset ovat yhä kotona, mutta omaa vapaa-aikaa on alkanut jäädä vuosi vuodelta enemmän. Olen huomannut, että kun todella perusteellisesti paneuduin lasten hoitoon ja kasvatukseen alkuvuosina, niin teineilläni on hyvä itsetunto, pärjäävät koulussa ja vaikuttavat iloisilta & onnellisilta. Tekevät kotitöitä (mm. kumpikin tekee kerran viikossa ruoan), siivoavat oman huoneensa, ulkoiluttavat koiraa jne. Toki yhteenkin on otettu, rajoja testattu, riidelty, pyydetty anteeksi, mökötetty ja sovittu asiat.

Vaikkei nuorimman lapsen syntymästä olekaan kuin reilut 10 vuotta, niin aika menee tosiaan nopeasti. Kyllä vauvavaihekin on ollut raskas, täynnä itkua ja univelkaisen äidin epätoivoa, mutta enpä muista, että milloinkaan muulloin olisin tuntenut niin pakahduttavan suurta rakkautta ketään kohtaan. Usein puhutaan siitä, miten raskasta vauvan hoito on, mutta unohdetaan se, että mitä enemmän lastaan hoitaa, sitä enemmän häneen rakastuu ja sitä on valmis puolustamaan omaa lastaan henkeen ja vereen.

Vaikka kuinka analysoisit, että millaista se elämä olisi äitinä, et pysty sitä täysin kuvittelemaan, ennen kuin sen itse kokee. Tämä pitää paikkaansa niin hyvässä kuin pahassakin.

 

[Tree]

Hei ihan oikeasti, mietitääs nyt kaikki mitä meillä on antaa lapsellemme? Ei oo ainakaan sitä X-boxia eikä hamppareita taikka limppareita saati energiajuomia. Ihan kuule aateltiin lukea kirjoja, käydä metsässä retkillä, rakennella yhdessä leikkimökkejä ja majoja, opettaa katselemaan lintuja, tähtiä ja puita, leipoa, kokkailla ja kikatella. Ei katos oo sitä ostaria taikka snagaria ihan lähellä, noita edellämainitsemiani löytyy kun ikkunasta katsoo ja ulos astuu.

Mikä sun mielestä on tosi hyvä ja järkevä syy tehdä lapsi?

Jos ette käy nytkään metsässä retkellä, vaan katotte telkkaa kotona, niin mikä saa sut luulemaan, että retkeilyt alkaa kiinnostaa lapsen kanssa. Se lähteminenhän on vaan vaivalloisempaa kun pitää se lapsikin pukea mukaan. Kuulostaa vaan siltä, että odotat lapsen tuovan sen elämän teille, vaikka voisitte te sen ihan kahdestaankin kehittää (tai vaikka yksin).

 

[No jaa-a]

Olen suurinpiirtein saman ikäinen kanssasi ja myös minun tuttava- ja lähipiirissäni on lisäännytty ja lisäännytään urakalla. Minulle se ei kuitenkaan luo yhtään minkäänlaisia paineita, sillä en millään tavalla koe, että minun pitäsi ottaa painettaa siitä, miten ympärilläni ihmiset elämänsä rakentavat ja siten pyrkiä samaan kuin he. Miksi pitäisi? Omasta mielestäni elän täällä kuitenkin itseäni varten... Jos en "suomalaista unelmaa" kultaisen noutajan, kahden lapsen, farmariauton ja omakotitalon muodossa koe onneni tuojaksi, niin en myöskään niitä tavoittele vaikka muut niin tekisivätkin. Ei ne samat asiat tee kaikkia automaattisesti onnelliseksi, kuka saa onnensa mistäkin...

Oma lapsettomuusvalintani on itseasiassa päinvastoin vahvistunut tuttavien lisääntymisen myötä... Jokainen kerta kun olen sitä lapsiperhehärdelliä käynyt katsomassa, on tullut jälleen arvostettua omaa elämäänsä taas eri tavalla. Ja joka kerta kun kuuntelen sitä narinaa, miten parisuhde muuttu lapsien myötä, miten rahat ei riitä, miten ei ole omaa aikaa eikä seksiä, matkustelusta saati muusta puhumattakaan, olen entistä varmemempi valintaani... Minulle juuri nuo asiat ovat tärkeitä, joista lapsen saatua joutuu luopumaan, joten ei kiitos, marttyyriksi en aio alkaa... Minulla ei myöskään koskaan ole ollut niin tylsää eikä tunteettoman tyhjää, että kaipaisin lapsen tuomaan elämääni actionia tai että voisin kokea suuria rakkaudentunnetiloja... Joten kokisin tässä vaiheessa olevani hyvinkin varma lapsettomuusvalinnastani, elämässä on niin paljon muutakin sisältöä, ja juuri tämä muu sisältö on sitä, mitä siltä haluan, onneksi olen sen vuosien varrella oppinut tajuamaan...

 

[myyrymyy]

Varmaan aika moni kolmikymppinen nainen miettii näitä asioita. Osalle lapsen hankkiminen ja haluaminen on itsestään selvyys jo hyvin varhaisessa vaiheessa, mutta vaikuttaa siltä, että meitä "pohtijoita" on myös aika paljon. Osa tietää puolestaan jo alun alkaen, ettei halua lapsia ollenkaan.

Itse olen "pohtija". Olen odottanut uteliaana, että biologinen kelloni alkaisi tikittää tai vauvakuume iskisi. Mutta näin ei ole käynyt. Tai kyllähän tuo kello tikittää, kun yli kolmenkymmenen jo olen. Mutta minulla ei ole ollenkaan mitään vauvakuumetta. Elämä on ihan mukavaa näinkin.

Joskus ajattelin, etten halua koskaan lapsia. Joskus ajattelen niin vieläkin. Lapset ovat niin rasittavan vaivalloisia. Ja niiden mukana tulee kaikkea ärsyttäviä velvollisuuksia, kuten lasten syntymäpäivien järjestämisiä ja muuta tylsää.

Sitten taas toisina päivinä tunnen suunnatonta tyhjyyttä. Olen miettinyt, että lähtisikö se tyhjyyden tunne, jos tekisin lapsen. Ei minulla olisi oikeasti mitään lapsen tuloa vastaan. Vauvat ovat sitä paitsi mielestäni aivan ihania. Ja mieheeni olen korviani myöten rakastunut, joten voisin aivan mieluusti hänen kanssaan lisääntyäkin.

Mutta jostain syystä odotan sitä tunnetta, vauvakuumetta. Haluaisin haluta lasta. Mutta fyysistä tai henkistä TARVETTA lapsentekoon ei vain tunnu tulevan. On varmaan aika lapsellistakin odottaa jotain "tunnetta". Mutta tuntuu, että se ratkaisisi jonkun syvemmän ongelman. Ei tarvitsisi miettiä asioita sen syvemmin: sitä vain haluaisi lapsen ja yrittäisi saada sellaisen aikaiseksi. Se olisi yksinkertaista. Sen sijaan, että nyt punnitsee ja puntaroi asioita vähän liiankin tarkkaan. Ja vielä toistaiseksi harrastukset ja muu elämä tuntuvat edelleen painavan vaakakupissa paljon enemmän.

 

[Miuske]

Ei tarvitsisi miettiä asioita sen syvemmin: sitä vain haluaisi lapsen ja yrittäisi saada sellaisen aikaiseksi. Se olisi yksinkertaista. Sen sijaan, että nyt punnitsee ja puntaroi asioita vähän liiankin tarkkaan. Ja vielä toistaiseksi harrastukset ja muu elämä tuntuvat edelleen painavan vaakakupissa paljon enemmän.

Voi kuule, ei se ole vauvakuumeisillakaan sen yksinkertaisempaa. Itselläni on kova vauvakuume jo kuudetta vuotta, mutta silti mielessä pyörii monelaisia asioita. Onko minusta varmasti äidiksi, jaksanko raskaan vauva-ajan, miten uran käy, jaksaako vaivalloista arkea lapsen kanssa, osaanko antaa lapselle oman elämän, siedänkö harrastusten vähentämistä tai jopa lopettamista, kestänkö tietynlaisen vapauden loppumista, kestääkö oma terveyteni, kestääkö oma pääni, kestääkö parisuhde varmasti rankan vauva-ajan, kestääkö itse rääkyvää lasta ja miljoona muuta kysymystä.

Vielä pitää odotella että tuleeko mies koskaan olemaan valmis perheen perustamiseen, tai ainakaan sinä aikana kun on minulla on vielä hedelmällisyyttä jäljellä. Ja vauvakuumeesta huolimatta en ole koskaan tullut erityisen hyvin toimeen lasten kanssa enkä oikein osaa olla luonnollisesti niiden kanssa. Oman perheen silti haluan ja tiedän että omaa lastani tulen rakastamaan enemmän kuin elämää.

Että ei se meillä vauvakuumeisilla ole yhtään sen helpompaa, päinvastoin kuulostaa että myyrymyyn tilanne on paljon helpompi kuin minulla

 

[Kohta viiskymppinen]

Aloittajalle sen verran, että sinä päätät itse mitä teet; älä anna ympäristön paineiden vaikuttaa valintoihisi.

Itse olen lähempänä viittäkymppiä ja onnellisesti lapseton. Saman miehen kanssa ollaan elelty jo 20 vuotta ja koskaan ei ole ollut tarvetta lisääntyä. Nuorempana meiltäkin kyseltiin, että "koska, koska"... mutta en antanut sen häiritä. Eniten tietysti otti koppaa joidenkin vasta äideiksi tulleiden kommentit, että "mies lähtee jonkun toisen mukaan, jos et suostu lapsia tekemään"...

Elämä on hyvää ja rikasta lapsettomana. Nyt kun olen siinä iässä, että monilla työkavereillani on jo lasten lapsia, niin onpa mukava huomata, että minulla ei ole mitään hoitovelvollisuuksia tai paineita rahoittaa lapsiperheen elämää (kuten monilla mummoilla näyttää olevan).

Eli itse teet valintasi ja tämä on sinun elämäsi. Onnea valitsemallesi tielle; olkoon se lapseton tai lapsellinen.