Toggle sidebar

Mistä tuntee rakkauden?

  • Viestiketjun aloittaja Viestiketjun aloittaja pohtija
  • Ensimmäinen viesti Ensimmäinen viesti
Vastaa
P

pohtija

Vieras
Parisuhteeni on 15-vuotta vanha, naimisissa siitä olemme olleet vasta 3 vuotta. Nyt, viimeisen puolen vuoden aikana olen yllättänyt itseni useinkin pohtimasta rakkautta, rakastamista ja rakastumista. Mietin, rakastanko enää miestäni. Vai rakastanko, mutten ole enää rakastunut? Olen koittanut pohtia asiaa niinkin, että jos yhtäkkiä menettäisin mieheni, siis että hän kuolisi, mitä eniten kaipaisin? Järkytyksekseni en ole keksinyt yhtäkään asiaa.

Joskus, hyvin harvoin, rakastamisen aalto tulvahtaa ylitseni, normaalisti en tunne mitään. Kertokaa, miten saisin rakkauden takaisin? Vai kuuluuko tämä vain tähän tasoittumiseen, elämme/tulemme elämään onnellisina elämämme loppuun saakka yhdessä, vaikkakin ilman järisyttävän suuria tunteita?

Olen onnellinen ja seksielämämme toimii hyvin. Haluaisin vain sen tunteen takaisin, joka rinnassa sai sydämen ilosta hyppimään, kun oli aika miehen tulla töistä kotiin. Tai sen kaipuun, mitä ennen tunsin, kun mieheni oli jossain muualla kuin luonani.

 
Et voi olla tosissasi.
Ei syvällä olevaa rakkautta tunne. Jos aidon rakkauden tuntisi, niin mitä olisi rakastuminen? Se mitä haet on rakastumisen tunnetta. Jos rakatumisen tunteessa alat elämään, niin joudut vaihtamaan puolisoa tasaisin väliajoin.

Aidon rakkauden tunnistaa vasta sitten kun sen menettää.
 
Ei rakkautta voi mistään noin vain saada ja hakea. Tunne syttyy kun/jos syttyy - tai ei ollenkaan. Ei sitä voi kuvata. Se tulee jostain ja kaikkialta. Se on sähköä, värejä, värähtelyä, sykintää, hehkua. lämpöä, tuskaa, kipua,elämää kaikkea näitä ja universumeja lisää........
 
Alkuperäinen kirjoittaja ******?:
Siis miten niin syvällä olevaa/aitoa rakkautta ei tunne? Nyt en ymmärrä mitä mies ajaa takaa tällä väittämällään? Olisin kyllä toista mieltä.
Click to expand...

Tarkoitan sitä , että aito rakkaus ei ole sellaista henkeäsalpaavaa rakastumisen tunnetta, vaan paljon tasaisempaa, mutta kuitenkin hyvää oloa. Minun mielestäni on paljon ihmisiä, jotka esim. eroavat rakkauden "puutteeseen", mutta ero muodostuukin tuskaksi ja valtavaksi menetykseksi, silloin tajuaa, että minähän rakastin, mutta en tunnistanut sitä.
Tarkoitan sitä, että elämä voi olla niin urautunutta, että ei huomaa sitä hyvää mitä siinä on.

On tietysti paljon ihmisiä, jotka tuntevat rakkauden lämmön sisällään, mutta ei se silti ole mitään valtavia tunteita.

 
miehen kanssa, rakastuminen ja rakastaminen ovat eri asioita.

Alussa ihastutaan, sitten se kenties muuttuu rakastumiseksi ja siitä aikaa myötä rakastamiseksi. Tietysti homma voi lopahtaa ennen seuraavaa vaihetta.

Ja se rakastaminen kysyy tahtoa rakastaa. Niin myötä- kuin vastamäessä, hyvinä ja pahoina päivinä. Jos sitä taitoa ei ainakin toinen osaa, tulee helposti ero, "meillä ei ollut enää mitään yhteistä". Ihanteelllista olisi, että molemmat oivaltavat tuon rakastamisen. Kyllä toista pitää huomioida, vaikka olisi ollut jo iät ajat yhdessä. Viisas neuvo, toinen pitää saada rakastumaan itseeni joka päivä uudelleen. Rankkaa hommaa. ;)
 
Alkuperäinen kirjoittaja luotto:
miehen kanssa, rakastuminen ja rakastaminen ovat eri asioita.

Alussa ihastutaan, sitten se kenties muuttuu rakastumiseksi ja siitä aikaa myötä rakastamiseksi. Tietysti homma voi lopahtaa ennen seuraavaa vaihetta.

Ja se rakastaminen kysyy tahtoa rakastaa. Niin myötä- kuin vastamäessä, hyvinä ja pahoina päivinä. Jos sitä taitoa ei ainakin toinen osaa, tulee helposti ero, "meillä ei ollut enää mitään yhteistä". Ihanteelllista olisi, että molemmat oivaltavat tuon rakastamisen. Kyllä toista pitää huomioida, vaikka olisi ollut jo iät ajat yhdessä. Viisas neuvo, toinen pitää saada rakastumaan itseeni joka päivä uudelleen. Rankkaa hommaa. ;)
Click to expand...

Ihastuminen---------->rakastunminen----------->läheisriippuvuus ellei sitä enen pääty eroon.

 
Alkuperäinen kirjoittaja Jaakko:
Ihastuminen---------->rakastunminen----------->läheisriippuvuus ellei sitä enen pääty eroon.
Click to expand...

Anteeksi, ei voi mitään, että tuo laulu tuli mieleen, en nyt tarkoita heittäytyä liian tuttavallikseksi.

Niin, joistakin voi tulla läheisriippuvaisiakin. Mutta terveessä suhteessa tulee alun kiinteän yhdessäolon jälkeen eriytyminen, ilman eroa. Eli siis suhteessa on kummallakin oma tila. En muista enää niitä oikeita termiä, joskus olen jossain nähnyt parisuhteen tilat-kaavion.


 
rakastumine on vahva tunne, joka toimii pohjana sille, että "tahdotko rakastaa"--- tätähän pappikin alttarilla kysyy? Ei se rakastumisen tunne säily ikuisesti, mutta siitä huolimatta voi tahdon voimalla haluta rakastaa, eli toimia rakastavalla tavalla. Rakastaminen on siis enemmän toimintaa kuin tunnetta...
 
Minusta ap:n kysymys oli ihan hyvä ja siksi vähän harmittaa hänen puolestaan, että häntä ja hänen ongelmaansa noin mollataan. Eihän ap kaivannut mitään "henkeäsalpaavaa rakastumisen tunnetta", kuten mies asian muunsi, vaan yleensä tunteita, jotka ilmaisisivat hänen tunteistaan miestään kohtaan. Ja Jaakko, eiköhän läheisriippuvuus synny aivan jostain muusta kuin parisuhteesta.

Uskon ymmärrärtäväni ap:tä, sillä olen hiljattain askarrellut saman ongelman/asian parissa: missä kulkee rakkauden seestymisen, hiipumisen, kuihtumisen tai olemassaolon raja?
 
Tunnetko minkäänlasita kiintymystä miestäsi kohtaan? Entä tunnetko kaipuuta kun hän on poissa? Kaipuu on esimerkiksi sitä, että se saa aistit herkistymään; kyyneleet silmiin, kaipaat kosketusta, sydän tykyttää, näet rakastavaisia kaupungilla kävelemässä joka paikassa, tutut esineet muistuttavat sinua hänestä, etc..

Oletko välinpitämätön miestäsi kohtaan, vai onko tunteesi jotain sen ja rakkauden väliltä?

Miten saisit tunteita häntä kohtaan syvemmiksì? Keskusteletteko paljon, miten jaatte elämäänne toistenne kanssa?

 
Kiitos Ville, ja muutkin, mutta ehkä omakohtaisen pohtimisen kautta Ville tuntui ymmärtäneen, mitä ajoin takaa. Onnistuit tiivistämään pohtimiseni paljon paremmin kuin itse onnistuin tekemään, eli juuri niin kuin kirjoitit: missä kulkee rakkauden seestymisen, hiipumisen, kuihtumisen tai olemassaolon raja? Mihin ratkaisuun Ville itse päädyit?

Olen pohtinut tätä jo jonkin aikaa, ja nyt sitten uskaltauduin kirjoittamaan tänne, toivoinkin jonkun "villen" vastaavan, siis henkilön, joka on itse paininut samojen tunteiden vallassa. En todellakaan kaipaa henkeäsalpaavaa rakastumisen tunnetta, no ehkä joskus, ylipäätään haluaisin vain selvittää itselleni, rakastanko enää lainkaan, kuten kuitenkin tahdon tehdä, mutta itse en enää ajatuksistani ota selkoa. En ole mitenkään tunneköyhä ihminen, päinvastoin yleensä tunteeni ovat hyvinkin vahvat, ja siksikin ihmettelen, kun en saa minkäänlaista tunnetilaa esille miettiessäni miestäni, tunteitani häntä kohtaan ja ylipäätään parisuhdettamme.
 
En toivoisi kellekään moista kohtaloa... Alussa kirjoitin, että olen koittanut sitäkin ajatella, mitä tuntisin, jos hän yhtäkkiä kuolisi, mutta kun en saa minkäänlaista tunnetta esiin.
 
Luin vasta nyt RakkaustaSekaisin vastauksen. Eli, kuten alussa kirjoitin, haluaisin myös sen kaipuun takaisin, mitä ennen aina tunsin, kun hän oli poissa. Nyt en tunne sitä! Joskus iltaisin, kun käyn yksin tyhjään sänkyyn, toivon, että hän olisi vieressäni. Yleensä tunnen tyytyväisyyttä, kun saan lukea sängyssä tai vaikka katsoa televisiota, eikä hän ole vieressä pyytämässä valoja pois.

"Oletko välinpitämätön miestäsi kohtaan, vai onko tunteesi jotain sen ja rakkauden väliltä?". Tätä juuri en tiedä, ja täällä "ääneen" pohdiskelemalla koitan saada vastausta itselleni, sekä tämän keskustelun avulla, että myös niin, kun kirjoittelen, saattaa ihan uudenlaisia aatoksia nousta ja tulla mieleen.

"Miten saisit tunteita häntä kohtaan syvemmiksì? Keskusteletteko paljon, miten jaatte elämäänne toistenne kanssa?". Tähän ekaan kysymykseen koitan myös nyt saada täältä vastausta. Emme keskustele paljoa, ehkä se on yksi syy "tuntemattomuuteeni". Keskustelu on hyvin arkista, puhutaan säästä, lapsista, muista ihmisistä. Harvoin puhumme itsestämme, ja sitä haluaisin, mutta mieheni ei halua pohtia kanssani syntyjä syviä. Aina on joko liian myöhä, väsyttää, hetki vain ei ole sopiva. Työstämmekään emme paljoa puhu, kysyn kyllä, miten päivä meni, mutta vastaus on yleensä, "siinähän se". Haluaisin myös tehdä yhdessä enemmän, mutta miehelläni on samat syyt kuin keskustelemattomuuteen. Aikansa hän viettää lähinnä tietokoneen äärellä tai puhelimessa, työasiat kun vaivaavat yötä päivää, tai sitten töllöttää telkkaa. Kotitöihin hän ei enää pahemmin osallistu.

Minun pitäisi yrittää olla tyytyväinen sitä, että hän on kuitenkin hyvä mies. Ei ryyppää ja rällää, pahoinpitele minua, ja jotenkin voin sanoa olevani onnellinenkin, ihme kyllä, mutta kaipaisin suhteeseemme paljon enemmän.

Olen kyllä monesti kertonut hänelle tarpeistani, saamatta vastakaikua kuin korkeintaan seuraavana päivänä, jos silloinkaan. En tunne hänen hirveästi edes arvostavan minua, hänelle työ on ehdoton ykkönen ja minä tulen sitten siellä jossain.

En ole enää hirveän nuori, ja haluaisin elää tämän yhden elämäni täysillä rakastamani miehen kanssa, mutta kun en tiedä, rakastanko. Kun siihen kysymykseeni joskus selvyyden saan, sitten on aika päättää, miten tästä eteenpäin.




 
Olette olleet yhdessä aika pitkän aikaa. Teittekö lähtökohtaisesti oikean ratkaisun menemällä naimisiin? Olisko näitä asioita kannattanut miettiä jo silloin? Minusta on ensiarvoisen tärkeää, että molemmat osapuolet ovat kiinnostuneita suhteesta henkiselläkin tasolla. Olen itse seurustellut nykyisen kumppanini kanssa nyt 6vuotta. Kihloihin menosta ollaan puhuttu ja luulen että kummallakin on semmoinen fiilis, että toinen on se jonka kanssa voi jakaa elämäntäyteisen taipaleen. Ettekö puhuneet näistä asioista ennen avioliittoa? Etkö silloin huomannut, että hän arvostaa työtään enemmän kuin ihmissuhdettaan? Minulle seurusteluvaihe merkitsee sitä että oppii tuntemaan toista ihmistä ja hänen motiivejaan, unelmiaan, arvojaan. Yhdessä suunnitellaan tulevaisuutta. Jos mies sais esim hyvän duunitarjouksen ulkomailta, ja mä en jostain syystä vois lähteä, niin ei hän sitä ottais. Olitko tosiaan varma kun menitte avioon, että tää on SE juttu? Eikö seurusteluvaiheessanne käynyt ilmi mitä hän arvostaa ja millä intensiteetillä?
 
Hei n! Kiitos sinullekin, ihanaa saada näin paljon avartavia vastauksia.

Rehellinen kun olen, niin kaikki muuttui naimisiinmenon myötä. Vaikka yhteistä taivalta oli takana toistakymmentä vuotta, olin hullunlailla rakastunut mieheeni, enkä epäröinyt hetkeäkään vastata myöntyvästi kosintaan. Siihen asti olin ollut hänen elämänsä ykkönen, meillä oli yhteiset haaveet ja unelmat, puhuimme paljon, pelasimme, kävelimme, teimme kotitöitä yhdessä. Arvomaailmamme oli samanlainen. Teimme (ja teemme yhä) paljon töitä, mutta emme koskaan suhteemme kustannuksella. Kärjistäen voisi sanoa, että koko elämäni muuttui papin sanoessa aamenen.

 
Minä kirjotan nyt tähän enkä oikein tiedä vaikka tämä olisi aivan väärä foorumi.. Olen rakastunut, olen sinkku ja hän on sinkku. Kierrämme toisiamme kun kissa kuumaa puuroa. Kumpikaan ei tee aloitetta. Minusta miehen pitäisi tehdä se ja enempää en voi
hänen enää 'antaa ymmärtää' - muuten olisin jo päällekäyvä. Housut on märkinä joka päivä kun mies vaan tulee lähelle ja minä se vaan leikin tietämätöntä....





 
Pohtija! Tilanteeni lienee hieman erilainen kuin sinulla, teillä. Omiin tunteisiini on vaikuttanut lähinnä toisen "parisuhdetta vastaan pyristely", epätietoisuus omista tarpeista ja odotuksista elämältään. Asiaa on pohdittu myös yhdessä. Se onkin rohkaisevaa, että välillämme on hyvä keskusteluyhteys. Keskustelu ja pohdinta jatkuu, vaikka viime aikoina olen tarkoituksellisesti ollut siinä hieman passiivisempi, odottavampi osapuoli. Arvot vaikuttavat yhteen, tunteet toiseen ja odotukset kolmanteen suuntaan parisuhteessamme.
 
Kuinka tutulta kirjoituksesi kuulostavatkaan. Me olemme olleet yhdessä lähemmäs 20 vuotta ja lapsemmekin ovat jo kouluikäisiä. arkielämämme on tyydyttävää, usein jopa mukavaa ja ihan hyvää seksiä harrastetaan useita kertoja viikossa. Erona ehkä on, että minä kyllä sanoisin epäröimättä rakastavani miestäni. Mutta rakastanhan minä veljiänikin... Ja tässä onkin ehkä minun ongelmani ydin: minä kaipaan sitä rakastumisen tunnetta ja intohimoa, mitä nykyisessä hyvintoimivassa ja mukavassa elämässämme ei ole. Kaipaisin ehdottomast miestäni, jos häntä ei olisi, mutta siitä huolimatta tunnistan halun lukea rauhassa kirjaa jne. Ennen kaikkea tunnistan halun kokea intohimoa...

Arvostan kuitenkin kaikkea sitä, mitä minulla on niin korkealle, etten lähde venettä keikuttelemaan.


 
"Rehellinen kun olen, niin kaikki muuttui naimisiinmenon myötä. Vaikka yhteistä taivalta oli takana toistakymmentä vuotta, olin hullunlailla rakastunut mieheeni, enkä epäröinyt hetkeäkään vastata myöntyvästi kosintaan."

No siinäpä se, rakastuminen on siis ohitse ja vaihtoehtoina joko uuteen suhteeseen ja uuteen rakastumiseen hyppääminen tai rakastamisen päätös.

Minusta rakastaminen on itse asiassa vähän huono sana. Tai siis sanan konnotaatiot ovat jokseenkin vaihtelevia. Jollekulle on helppoa "rakastaa" mitä tahansa: työtä, aurinkoa, musiikkia, tai sitten vanhempia. Jonkun ihmisen rakastaminen taas on minusta -- korjatkaa, jos olette eri mieltä -- ennemminkin päätös kaikkensa toisen eteen tekemisestä, kuin tunne. Esimerkiksi rakastuminen on usein ihan fyysinen tunne mahanpohjassa, nostaa suupielet ylöspäin, ei nälätä... Mutta rakastamisessa ei nähdäkseni voi tuntea koko ajan noin, ainoastaan ajoittain jos silloinkaan. Voi tuntea kaipuuta, ikävää, himoa, hellyydentarvetta tai hellyyttä ja voi muistaa, miksi alun perin rakastui, mutta rakastaminen on ehkä jopa... niin, työtä.






 
Itse rakastuin ensimmäistä kertaa yli nelikymppisenä; ja naimisiin saman tien. Olin löytänyt kodin, ei tämä aina helppoa ole mutta parhaimmillaan mahtavaa. Muistakaa aina että puhuminen on kaiken perusta ja myös sen pahan puhuminen. Tiedän koska eilen puhuin ja nyt hävettää. Jos joku teistä tykkää Yön kappaleista niin kuunnelkaa kappale "Särkyvää"; olen itse kuunnellut viime aikoina usein. Se on kuitenkin suuri asia löytää oma ihmisensä. Ja aina kannattaa katsoa peiliin, on muuten tullut tavaksi...
 
luin tekstisi ja samaa mietin minäkin. että rakastanko enää.. tuntuu että olemme vähemmän kuin kavereita enää.
meillä on vähän niin, että emme ole kiinnostuneita toistemme jutuista ja helposti mieheni sanookin että ei kiinnosta kuunnella tms. no, olen vähän sulkeutunut kun jatkuvasti noin tyrmätään. kun olemme ilkeitä toisillemme, on vaikea antautua rakkaudelle, halata, helliä, suukotella. se tuntuu aivan kauhealta kun mies pyytää halausta vaikka onkin ilkeillyt koko päivän. se ei tunnu hyvältä ja mieskin sen huomaa että en halua halata. tunteet ovat toisessa ääripäässä ja siitä on vaikea äkkiseltään tuntea suurta rakkautta.
otan etäisyyttä enemmän mieheeni, sillä pyrin välttämään konfliktit, sillä ne ovat tosi stressaavia.
jotenkin tuntuu siltä että kaikki on jo annettu ja mitään ei ole enää jäljellä tässä avioliitossa.
olen miettinyt että mikä on muuttunut, tottahan ihminen muttuu. olen ajatellut että olisinko sittenkin halunnut olla vain ystävä hänelle aikoinaan kun aloimme seurustelemaan. olin kovin nuori kun aloimme seurustelemaan, joten ajat ja ihmiset kyllä muuttuvat. olen oikeasti hyvin iloinen, rakastava ja herkkä tunteilija, mutta en tunne näitä itsessäni kun olemme yhdessä. romantiikkaa ei ole suhteessamme, vaikka olen hyvin romanttinen.
kiva jos pohtija kommentoi tätä!


 
Serenalle - Jos miehesi ilkeilee sinulle koko paivan, miten han voi muka rakastaa sinua? Rakkaus on myos sita etta vaikka kuinka ketuttaisi, niin ei tee rakkaansa oloa tahallaan inhottavaksi paivakausia. Ei tuo ole rakkautta.
 

Yhteistyössä

Ylös Bottom
Back
Vastaa