Mitä ihmettä minun pitäisi tehdä.( Todella pitkä ja vaikea selonteko, sisältää myös läheisriippuvuutta)

[Surullinen]

Jo heti alkuun sanon kaikille ketjun avaaville ja lukeville että teksti on pitkä, vaikea ja varmasti sekava koska olen todella väsynyt. Pahoittelen.

Olen kohta 30vuotias kahden lapsen äiti, toipunut alkoholisti ja kärsin peliongelmasta.

Muutimme lasteni isän kanssa erilleen reilu vuosi sitten. Syynä oli parisuhteen ongelmat joissa kaikkein päällimmäisenä ja ulkopuolisille kerrottuna syynä oli minun peliriippuvuuteni ja kykenemättömyyteni hallitsemaan taloutta(Jäi vuokrat maksamatta ja laskut, valehtelu raha-asioista jne. , lapsille kuitenkin aina oli ruokaa ja puhtaat ja ehjät vaatteet.)


Todellisuudessa itse pidän erilleen muuttamisen yhtä suurena syynä lasteni isän henkistä ja fyysistä väkivaltaa, joka omalta osaltaan ajoi minut myös takaisin pelikierteeseen 3 ja puolen vuoden pelaamattomuuden jälkeen(olen ollut peliriippuvainen jo teini-ikäisestä) . Väkivalta - myös se henkinen- on tarkoin varjeltu salaisuus, josta vain yksi yhteinen ystäväpariskuntamme tietää, jossa myös miehellä ollut väkivallan kanssa ongelmia.

Tilanteeni lasteni isän pois muutettua oli niin vaikea ja hankala että hain itseni edunvalvontaan joka määräaikaisena määrättiinkin minulle vuoden 2011 kesäkuun loppuun saakka saadakseni talouteni takaisin hallintaan.
Pelaamista en ole kyennyt lopettamaan, talous on ihan hyvällä mallilla kun edunvalvonta säännöstelee rahavirtoja ja maksaa kaikki vuokrat ja laskut suoraan ennenkuin minulle laittaa rahaa.

Mutta: että tässä nyt selviäisi se että mistä tässä asiassa oikeastaan on kysymys niin kerronpa sen vielä lyhyesti:

Emme siis ole varsinaisesti eronneet lasteni isän kanssa, olemme edelleen jonkinlaisessa parisuhteessa ja hän viettää aikaansa täällä asunnossani ja lasten kanssa paljon. Myös hän on toipunut alkoholisti/nisti/pilleristi ja lopettanut jopa tupakanpolton. Itse en ole siihen kyennyt vaan huonona ihmisenä tupakoin edelleen.
-Tämäkin on yksi henkisen väkivallan ja voimankäytön ilmenemä, miten hän on taistellut irti riippuvuksistaan ja minä en.

Väkivaltaa ja sillä uhkaamista esiintyy säännöllisen epäsäännöllisesti, joka vaikuttaa tietenkin henkiseen jaksamiseeni ja lapsiinkin ja se että koen ettei minulla ole mitään elämää ajaa minut juuri siihen olevinaan ainoaan asiaan joka tuottaa minulle edes jonkinlaista tyydytystä eli pelaamaan.

Kuitenkin, vaikka mies on täysi p''''a niin silti ainakin luulen rakastavani häntä, hän on lapsillekin ihan hyvä isä ja joka ikinen kerta kun ajan hänet täältä pois niin yleensä melkein heti samana päivänä kuitenkin soitan hänelle ja pyydän anteeksi/ olen ymmärtävinäni hänen puolensa vaikka todellisuudessa en ymmärräkään ja pyydän hänet takaisin tänne.

Miksi? Koska pelkään etten pärjää lasteni kanssa yksin. Luulen tarvitsevani häntä esim. siihen että hän vie toisen lapsista päiväkotiin samalla kun minä vien toisen, koska pelkään etten muuten selviydy töihin. ( Esikoisemme on lievän kehitysvammadiagnoosin saanut ja todella vilkas lapsi). Luulen tarvitsevani hänet tähän viereeni siksi että minulla olisi joku joka minua edes vähän, edes joskus rakastaisi ja hyväksyisi edes hetken. Luulen tarvitsevani hänet tähän siksi että pelkään että väsyn, ja etten jaksa vaan huudan lapsille ja saatan jopa tukistaa heitä.

Rakastan lapsiani kovasti, laulan ja leikin heidän kanssaan, leivon, laitan ruokaa jne. Ulkopuolisen silmissä olen kuin kuka tahansa nuorehko äiti. Mutta todellisuus mikä näiden seinien sisällä vallitsee on tällainen, ja tässä oli vaan osa siitä kun en jaksa kaikkea purkaa.

Miten pääsisin irti? Miksi ikävöin miestä joka minua kuitenkin satuttaa, ainakin henkisesti? Miksen osaa antaa olla vaan nöyryytän itseni kerta toisensa jälkeen? Hänessäkin on paljon hyvää, tämä on vain minun totuuteni.

Auttakaa , palstasiskot, auttakaa minua. Mitä minun pitäisi tehdä.

 

[v]

Huhhuh! Olipa tarina.

Sano itsellesi, että olet arvokas ihminen, eikä sun tarvitse antaa kohdella itseäsi niin.

 

[Cassyput]

Olen melkein varma, että todellisuudessa jaksaisit paljon paremmin ilman miestäsi. Oikeasti.

Pariterapiaa harkittu, tai jopa käyty?

:hug:

 

[voimia]

Olisiko joku tukiasuminen sinulle ja lapsille hyväksi.. et ehkä tuntisi olevasi niin yksin asioiden kanssa.

 

[-]

Mä en osaa sanoa mitä sun pitäisi tehdä. Halusin vaan kertoa, että minä, sinulle vieras, jaksoin lukea tekstisi, ymmärrän sinua ja haluan toivottaa sinulle kovasti voimia.

Mitä ikinä teetkin.

 

[ap]

Mies kävi miesten väkivaltatyössä jonka kautta meillä oli myös pariterapia käyntejä. Koin niistä käynneistä olevan enemmän haittaa kun en uskaltanut puhua, ja jos puhuin niin ne päättyivät riitaan. Se puhumattomuus tässä suhteessa on ollut se paha ongelma---> siis minä en puhu.

 

[vieras]

Löytyisikö sinulle jostain terapiaa läheisriippuvuuden hoitamiseksi? Itselläni on alkoholisti läheinen, nykyään raitis alkoholisti. Hän kävi minnesota-hoidon lapualla ja nyt on jatkohoitona ryhmä kerran viikossa. Näissä tapaamisissa on myös läheisten hoito ryhmä samalla.

 

[hapsiainen]

SUlla on varmastitsanssit ellaiseenkin mieheen, joka arvostaa sun taisteluitas hakkaamatta sua, sähän oot tosi pitkällä jutuissa kun oot edunvalvonnat ja kaikki hankkinu.

LAsten kanssa selviäminen arjesta on kyllä kova sana, kun on se erityislapsi siinä, mutta silti voisit vetää rajaa. Toi ehdotus tukiasumisesta on hyvä, ja sekin, että lpset olis vaikka valvotusti isänsä kanssa, sä voisit hengittää ihan rauhassa.

Mitä se sun lapsille kertoo, miten sua kuluu ja saa (ja niitä) rakastaa, jos se sisältää myös henkisiä ja fyysisiä pakotteita? Se kertoo, että kaikki ei oo hyvin ja että ikinä ei pääse mistään ylös ilman sitä, joka kuitenkin kuristaa.

Kyllä sun olis paljon parempi olla omillas ja etsiä sitten uusi suhde, kun oot ensin löytäny itses. Ihan varmasti saat vaikka sossun kautta tukea tohon arjen vastuiden jakamiseen, oon siitä satavarma, perheneuvolasta saa tukea vähemmänkin ressaantuneet ja hädissään olevat perheet tukea, mikset sitten sä.

Kyllä sulla on oikeus turvallisuuden tunteeseen kotona, ja siihen, että sä tunnet voivas suojella lapsia niiden isältä. Sä saat rajata sen olemista teillä, jos se uhkailee tai kohottaa kätensä tosissaan, heität sen pihalle ja sanot, että lapsia ei näe ennen kuin SE pyytää anteeksi. On silläkin varaa valita, millainen isä on. Vahvat isät ei hakkaa lastensa äitiä, vaan arvostaa sitä.

Mulla on kans vähän taustaa tohon läheisriippuvuuteen ja olisin kovasti toivonu, että porukat olis eronnu ajat sitten, että faija olis ottanu pojat ja lähteny meneen (meillä oli se mutsi joka dikas ja kävikännissä päälle). Että revi hyvä ihminen lapses turvaan.

 

[Cassyput]

Mies kävi miesten väkivaltatyössä jonka kautta meillä oli myös pariterapia käyntejä. Koin niistä käynneistä olevan enemmän haittaa kun en uskaltanut puhua, ja jos puhuin niin ne päättyivät riitaan. Se puhumattomuus tässä suhteessa on ollut se paha ongelma---> siis minä en puhu.

Miten se voi päätyä riitaan siellä terapiaistunnossa? Vai vasta kotona?

 

[ap]

Heti kun terapiahuoneen ovesta astutaan ulos. Koin ne istunnot ahdistaviksi koska koin etten voi puhuia totuutta, tai jos puhun niin ulkona odottaa ilmiriita.

 

[näin nyt näin]

Jo heti alkuun sanon kaikille ketjun avaaville ja lukeville että teksti on pitkä, vaikea ja varmasti sekava koska olen todella väsynyt. Pahoittelen.

Olen kohta 30vuotias kahden lapsen äiti, toipunut alkoholisti ja kärsin peliongelmasta.

Muutimme lasteni isän kanssa erilleen reilu vuosi sitten. Syynä oli parisuhteen ongelmat joissa kaikkein päällimmäisenä ja ulkopuolisille kerrottuna syynä oli minun peliriippuvuuteni ja kykenemättömyyteni hallitsemaan taloutta(Jäi vuokrat maksamatta ja laskut, valehtelu raha-asioista jne. , lapsille kuitenkin aina oli ruokaa ja puhtaat ja ehjät vaatteet.)


Todellisuudessa itse pidän erilleen muuttamisen yhtä suurena syynä lasteni isän henkistä ja fyysistä väkivaltaa, joka omalta osaltaan ajoi minut myös takaisin pelikierteeseen 3 ja puolen vuoden pelaamattomuuden jälkeen(olen ollut peliriippuvainen jo teini-ikäisestä) . Väkivalta - myös se henkinen- on tarkoin varjeltu salaisuus, josta vain yksi yhteinen ystäväpariskuntamme tietää, jossa myös miehellä ollut väkivallan kanssa ongelmia.

Tilanteeni lasteni isän pois muutettua oli niin vaikea ja hankala että hain itseni edunvalvontaan joka määräaikaisena määrättiinkin minulle vuoden 2011 kesäkuun loppuun saakka saadakseni talouteni takaisin hallintaan.
Pelaamista en ole kyennyt lopettamaan, talous on ihan hyvällä mallilla kun edunvalvonta säännöstelee rahavirtoja ja maksaa kaikki vuokrat ja laskut suoraan ennenkuin minulle laittaa rahaa.

Mutta: että tässä nyt selviäisi se että mistä tässä asiassa oikeastaan on kysymys niin kerronpa sen vielä lyhyesti:

Emme siis ole varsinaisesti eronneet lasteni isän kanssa, olemme edelleen jonkinlaisessa parisuhteessa ja hän viettää aikaansa täällä asunnossani ja lasten kanssa paljon. Myös hän on toipunut alkoholisti/nisti/pilleristi ja lopettanut jopa tupakanpolton. Itse en ole siihen kyennyt vaan huonona ihmisenä tupakoin edelleen.
-Tämäkin on yksi henkisen väkivallan ja voimankäytön ilmenemä, miten hän on taistellut irti riippuvuksistaan ja minä en.

Väkivaltaa ja sillä uhkaamista esiintyy säännöllisen epäsäännöllisesti, joka vaikuttaa tietenkin henkiseen jaksamiseeni ja lapsiinkin ja se että koen ettei minulla ole mitään elämää ajaa minut juuri siihen olevinaan ainoaan asiaan joka tuottaa minulle edes jonkinlaista tyydytystä eli pelaamaan.

Kuitenkin, vaikka mies on täysi p''''a niin silti ainakin luulen rakastavani häntä, hän on lapsillekin ihan hyvä isä ja joka ikinen kerta kun ajan hänet täältä pois niin yleensä melkein heti samana päivänä kuitenkin soitan hänelle ja pyydän anteeksi/ olen ymmärtävinäni hänen puolensa vaikka todellisuudessa en ymmärräkään ja pyydän hänet takaisin tänne.

Miksi? Koska pelkään etten pärjää lasteni kanssa yksin. Luulen tarvitsevani häntä esim. siihen että hän vie toisen lapsista päiväkotiin samalla kun minä vien toisen, koska pelkään etten muuten selviydy töihin. ( Esikoisemme on lievän kehitysvammadiagnoosin saanut ja todella vilkas lapsi). Luulen tarvitsevani hänet tähän viereeni siksi että minulla olisi joku joka minua edes vähän, edes joskus rakastaisi ja hyväksyisi edes hetken. Luulen tarvitsevani hänet tähän siksi että pelkään että väsyn, ja etten jaksa vaan huudan lapsille ja saatan jopa tukistaa heitä.

Rakastan lapsiani kovasti, laulan ja leikin heidän kanssaan, leivon, laitan ruokaa jne. Ulkopuolisen silmissä olen kuin kuka tahansa nuorehko äiti. Mutta todellisuus mikä näiden seinien sisällä vallitsee on tällainen, ja tässä oli vaan osa siitä kun en jaksa kaikkea purkaa.

Miten pääsisin irti? Miksi ikävöin miestä joka minua kuitenkin satuttaa, ainakin henkisesti? Miksen osaa antaa olla vaan nöyryytän itseni kerta toisensa jälkeen? Hänessäkin on paljon hyvää, tämä on vain minun totuuteni.

Auttakaa , palstasiskot, auttakaa minua. Mitä minun pitäisi tehdä.

Hei! Olen kolmen äiti ja kokenut elämässäni kovia. Fyysisesti ei ole kuitenkaan ollut noin rankkaa kuin sinulla.

Ensinnäkin sanoisin, että kompromissit eivät nyt tule kyseeseen. Kompromissit vaativat sinun oman itsesi todellisuuden kieltämistä. Sellaista sinun elämäsi on nyt viime aikoina ollut. Sinun on aika seisoa omilla jaloillasi ja elää omaa elämääsi rohkeasti. Oletko unohtanut, että sinulla on kyky oppia menneistä kokemuksistasi? Ethän rakas ihminen loukkaannu, että sanon näin suoraan: Kukaan ei voi sanoa sinulle mitä sinun pitäisi tehdä. Ota vastuu elämästäsi. Kukaan toinen ei voi sitä tehdä. Ole rohkea!

Tarkkaile ajatuksiasi. Myönteisesti suuntautunut mieli on suunnattoman voimakas työkalu, jolla sinä voit muuttaa elämäsi suuntaa. Tulet jättämään paljon taaksesi ja elämässäsi alkaa ihan uudenlainen, myönteinen, positiivinen vaihe. Se ei tule helposti, vaan vaatii paljon työtä. Muutos tarkoittaa ensiksi sisäistä muutosta, joka usein johtaa myös ulkoiseen muutokseen. Sinun pitää hyväksyä itsesi sellaisena kuin olet. Ikäsi on sellainen, että olet kolmenkympin muutoksen kourissa. Se oli raskasta aikaa itsellenikin. Muutos palkitsee sinut. Olet vielä nuori ja paljon on sinulle varattu vielä edessäpäin.

Käytännön pikkuasian kerron tupakasta. Se on riippuvaisuus, josta vieroittuminen onnistuu sinulta vähän myöhemmin, kun on sen aika. Älä murehdi sitä nyt, äläkä häpeä itseäsi sen vuoksi, äläkä minkään vuoksi! Sinä olet arvokas ihminen. Rakkaat lapsesi ovat sinulle kaikkein tärkeintä tässä maailmassa. Heidän vuokseen sinä selviät tästä ahdingosta. Sinä olet heille esimerkki. Millaisen kuvan he saavat sinusta, jos et nyt lähde etsimään henkisesti rikkaampaa ja tasapainoista elämää?

Vain meistä vahvimmille annetaan vaikeimmat elämänkokemukset, koska kukaan ei saa enempää kuin jaksaa kantaa. Sinullakin on ympärilläsi paljon auttajia, kun vaan huomaat heidät ja pyydät apua. Voimia!

 

[nostoa]

Sinua jäin miettimään, miten jakselet?