O
"Onneton"
Vieras
Takana erittäin traumaattinen parisuhde, väkivaltaa kaikissa muodoissaan. Tuosta jo kuitenkin useampi vuosi aikaa, oon elänyt sinkkuna siitä lähtien. Oon jo mielestäni käsitellyt tuon kaiken, ja kaivannutkin rakkautta elämään. Mun rima on ollut kuitenkin sen verran korkeella, etten ole huolinut ketä tahansa, enkä ainakaan ketään sellaista, jolla olisi jotain ongelmallista taustalla (päihteet, mielenterveysongelmat, rikollisuus jne).
Ja sittenpä tässä päivänä eräänä tapasin ihan sattumalta, ihmeellisten sattumusten kautta miehen. Mies vaikuttaa ihanalta ja fiksulta, arvot samanlaiset kuin mullakin. Ollaan juteltu avoimesti kaikesta, mä kerroin omaakin taustaa ja omia tuntemuksia. Ja mies on ymmärtäväinen, sanoo että antaa mulle niin paljon aikaa kuin ikinä tarvitsen ja että on jo ihastunut muhun. Mutta ei halua painostaa mua mihinkään, ei kiirehtiä yhtään.
Mutta mä huomaan koko ajan ajattelevani, että onkos tuo nyt sitten normaalia. Että onko ne vaan pelkkiä lipeviä sanoja, eikä niissä ole lopultakaan todenperää yhtään. Että onko tää mies sittenkin samanlainen luonnehäiriöinen tapaus kuin eksäni, onko liian aikaista jo puhua tunteistaan ja ymmärtää mua noin täydellisesti?
Enkä mä kestä itteeni. Mä haluaisin vaan nauttia ja antaa kerrankin tunteiden viedä, ja nyt yhtäkkiä mulla onkin jarrut ihan totaalisen pohjassa ja huomaan epäileväni ihan jokaista sanaa mitä mies sanoo. Etsin koko ajan merkkejä siitä, että hän ei olekaan sitä mitä sanoo
Mitä mä teen? En haluaisi samantien luovuttaakaan, jos mä oonkin nyt vihdoin ja viimein tavannut sen oikean? Mä olen aiemminkin tapaillut ihan kivoja tyyppejä, mutta näin täydellisesti mulle sopivia ja mun salaisia unelmia vastaavia ne ei ole olleet. Niitten kanssa en ole pelännyt joutuvani ansaan, mutta nyt mua pelottaa. Kai siksi, kun mies vaikuttaa just semmoiselta, josta oon aina haaveillut. Ehkä mä ajattelen syvällä sisimmässäni, ettei mua varten olekaan ketään oikeasti, siitäkö tää vaan johtuu?
Ja sittenpä tässä päivänä eräänä tapasin ihan sattumalta, ihmeellisten sattumusten kautta miehen. Mies vaikuttaa ihanalta ja fiksulta, arvot samanlaiset kuin mullakin. Ollaan juteltu avoimesti kaikesta, mä kerroin omaakin taustaa ja omia tuntemuksia. Ja mies on ymmärtäväinen, sanoo että antaa mulle niin paljon aikaa kuin ikinä tarvitsen ja että on jo ihastunut muhun. Mutta ei halua painostaa mua mihinkään, ei kiirehtiä yhtään.
Mutta mä huomaan koko ajan ajattelevani, että onkos tuo nyt sitten normaalia. Että onko ne vaan pelkkiä lipeviä sanoja, eikä niissä ole lopultakaan todenperää yhtään. Että onko tää mies sittenkin samanlainen luonnehäiriöinen tapaus kuin eksäni, onko liian aikaista jo puhua tunteistaan ja ymmärtää mua noin täydellisesti?
Enkä mä kestä itteeni. Mä haluaisin vaan nauttia ja antaa kerrankin tunteiden viedä, ja nyt yhtäkkiä mulla onkin jarrut ihan totaalisen pohjassa ja huomaan epäileväni ihan jokaista sanaa mitä mies sanoo. Etsin koko ajan merkkejä siitä, että hän ei olekaan sitä mitä sanoo
Mitä mä teen? En haluaisi samantien luovuttaakaan, jos mä oonkin nyt vihdoin ja viimein tavannut sen oikean? Mä olen aiemminkin tapaillut ihan kivoja tyyppejä, mutta näin täydellisesti mulle sopivia ja mun salaisia unelmia vastaavia ne ei ole olleet. Niitten kanssa en ole pelännyt joutuvani ansaan, mutta nyt mua pelottaa. Kai siksi, kun mies vaikuttaa just semmoiselta, josta oon aina haaveillut. Ehkä mä ajattelen syvällä sisimmässäni, ettei mua varten olekaan ketään oikeasti, siitäkö tää vaan johtuu?
