En nyt jaksanut lukea koko ketjua, mutta tuo alotus kuulosti siltä, että jotenkin odotat parempia aikoja.. :/ Mä voin omasta kokemuksesta sanoa, että ihminen ei muutu. Mä seurustelin monta vuotta alkoholisti narsisti miehen kanssa, ja oikeastaan ainoa, mikä sai mut jaksamaan sitä vaikeaa suhdetta oli ajatus siitä, että ehkä mies joskus muuttuu tai "kasvaa aikuiseksi". Aina kun mä ajattelin eroa, niin sit tuli sellanen ajatus, että no mä katon joulun yli tai mä katon tän kesän vielä, ja jos ei muutu, niin sit mä lähden. Meni neljä joulua, neljä kesää ennen kuin mä tajusin, että ei helvetti, tuo ihminen ei ole neljään vuoteen muuttunut mihinkään...
Meillä oli paljon riitoja, mies joi paljon ja oli silloin tosi arvaamaton. Tappouhkauksia tuli monta kertaa ja lisäksi mies oli vakaasti sitä mieltä, että mun pitäis saada kunnolla turpaan, jotta mä oppisin ymmärtämään elämän realiteettejä... Tarjoutui jopa itse hoitamaan koko homman. Muutaman kerran löi ja muutaman kerran heitteli tavaraoita mua päin. Riehui ja hajotti asuntoa. Ja aina mä jäin, koska mä aattelin, että kyllä se tästä...
Mies ei myöskään tehnyt kotitöitä, joskus jos imuroi, sitä piti ylistää monta viikkoa, kuinka ihana mies se on, kun se tekee kotitöitä. Useimmiten kuitenkin aina valitti siitä, kuinka ei taaskaan ole puhtaita vaatteita kaapissa.
Meillä oli koirakin, miehen toivomuksesta, mutta mä annoin sen pois, koska en kestäny hoitaa sitä yksin siinä elämäntilanteessa ja en kestäny katsoa, kun mies raivosi koiralle ja kävi siihen käsiksi. Miehen mukaan ei voi tehdä lapsia kanssani, koska mä kuitenkin kyllästyisin niihin ja antaisin ne pois. Luojan kiitos meille ei sitten lapsia tullutkaan...
Mies myös suuteli muita naisia suhteemme aikana ja olisi halunnut mennä pidemmällekin. Hän myös iski ja vonkasi muita naisia mun silmien edessä.
Nyt, kun erosta on jo muutama vuosi, oon alkanut miettimään, että miten paljon sitä ihminen kestää vaan sen takia, että uskoo sen rakkauden muuttavan toisen. Mä kestin väkivallan (henkisen ja fyysisen), alistamisen, kaiken sen paskan vaan sen takia, että mä vakaasti uskoin siihen, että kun mä vaan tarpeeks rakastan... Jätin miehen sitten kun kuulin, että hänellä oli ollut toinen suhde kuukausia mun selän takana. Miehen mukaan tämäkin oli mun vika, koska mun olis vaan pitäny antaa hälle lupa käydä vieraissa, niin mitään tämmöstä ei olis koskaan tapahtunu...
Mies on nyt 29 ja mitä oon kuullu, ei vieläkään ole meno muuttunut mihinkään... Enkä usko, että ikinä muuttuukaan, koska miehen mukaan hänen käytös on normaalia ja mulla ei vaan ollu tajua oikeesta elämästä....
Mut ap, :hug: ja oikeesti voimia!! mulla ei ollut ton kusipään kanssa lapsia, mutta vaikka toinen olis miten ihana tahansa ja vaikka olis miten hyviä hetkiä, mutta jos et sä ole onnellinen niin... Mä en usko enää siihen, että toista ihmistä voi väkisin muuttaa, varsinkin jos toinen ei koe tekevänsä väärin... mieti oikeesti nainen!!! Sä ansaitsen parempaa!! Mä olin niin varman, että mä en koskaan löydä ketään, mutta niinpä vaan löysin ja oon nyt onnellisesti naimisissa ja meillä on ihana pieni tyttö eikä mun tarvii enää koskaan kyseenalaistaa suhdetta tai olla ainoa "antava" osapuoli... Maailma on ihania miehiä täynnä (vaikka tietysti mulla on se ihanin
)
:hug: :hug:
Paitsi että mulla ei ole niitä enää tallessa. Sillon kun mä lähdin tota suhdetta käsittelemään, siis eron jälkeen, niin mä luin ne päiväkirjat kertaalleen läpi ja elin ne kipeimmätkin hetket mielessäni uudestaan ja sitten mä revin ne päiväkirjat ja heitin pois (ja kuvainnollisesti heitin pois sen ajanjakson mun elämästä). Ja se vapautti. Tottahan se on, että en mä niitä kauheuksia koskaan unohda. Mutta ne ei enää vaikuta muhun samalla tavalla. Ne kuuluu mun elämään menneisyytenä . Mulla on se asenne, että mitään en kadu, koska mitään ei saa tekemättömäks, mutta mä opin siitä ajanjaksosta ihan helvetin paljon! Vaikea sitä on selittää. Mä olin niin tavattoman ylpeä itsestäni sillon kun lähdin siitä suhteesta. Mä olin miettiny eroa monta kertaa ja pari kertaa me erottiinkin mutta mä menin aina takas. Ja kun mä viimesen kerran lähdin niin mä olin niin ylpee itestäni ja mä tiesin, että se oli viimenen kerta!! 
