mitä minulta puuttuu

[nainen35]

En oikein tiedä mistä aloittaisin..takanani on pitkä suhde ja avioliitto. Koko liiton ajan mies on pettänyt minua mielestäni lähes sairaaloisesti,olen joskus tänne elleihinkin vuodattanut tuskaani. Henkistä väkivaltaa ja fyysistäkin hänen puoleltaan, alkoholismia.
Minkäänlaista seksielämää ei välillämme enää ole ollut viimeiseen vuoteen, sitäkin ennen muutaman kerran vuodessa.
En ole enää puuttunut hänen asioihinsa eli olen antanut touhuta omiaan, enkä ole itkenyt pettämisiä. Tunteet ovat kuolleet häntä kohtaan.
Avioeropaperit olen laittanut eteenpäin, harkinta-aika on meneillään. Silti olen ollut epävarma ratkaisuistani.
Ajattelin että kestän tämän elämän kyllä lasten vuoksi, ettei heidän elämänsä muuttuisi.
Nyt olen kuitenkin tavannut itseäni nuoremman miehen. En elättele mitään pilvilinnoja hänen suhteensa, mutta heräsin kuitenkin huomaamaan mitä minulla voisi olla ja mitä minulta puuttuu. Iloa, naurua,hellyyttä..
Tuntuu hyvältä olla hänen vierellään. Uskokaa pois, vuosia kuolleessa avioliitossa ja pelkkä suutelu on uutta ja ihmeellistä.
Ihan vain kommenttejanne tilanteeseen toivoisin, omia elämänkokemuksianne kiitos.

 

[Epäonnistunut]

Toivottavasti tämä uusi on parempi. Vaikka sinulla on ollut vaikeaa, kulje kuitenkin silmät auki. Älä vertaa entistä ja nykyistä miestä keskenään, koska tuohon sinun ekaan verattuna kaikki taitavat olla loistoyksilöitä. Et varmaankaan ole tehnyt virhettä kun haet avioeroa, en ainakaan usko. Näe tämä uusi miesystäväsi rehellisesti, älä katsele vaaleanpunaisten lasien läpi. Toivottavasti hän on kunnollinen ja olette onnellisia.

 

[mies]

Tuohan vaikuttaa hienolta asialta. Mutta ikäänkuin et antaisi itsellesi lupaa nauttia tai kaikki tuntuu liian hyvältä? Tai sinulla on syyllinen olo?
Minusta sinun pitäisi edetä harkitusti erossa, järjestää asuminen, lasten asiat ja kaikenlaiset käytännön järjestelyt. Näiden asioiden hoito vaatii paljon voimia ja huomiota. Minun mielipiteeni on , että kohdista kohdista energiasi lapsiin ja uuteen kotiin ja vie uutta suhdetta hiljaa eteenpäin ja kun tilanne normalisoituu, niin voit keskittyä enemmän siihen. Se on mielestäni marssijärjestys. Hyvin usein eronaikaiset suhteet eivät kestä, mutta se ei ole sääntö.
Voimia.

 

[nainen35]

Toivottavasti tämä uusi on parempi. Vaikka sinulla on ollut vaikeaa, kulje kuitenkin silmät auki. Älä vertaa entistä ja nykyistä miestä keskenään, koska tuohon sinun ekaan verattuna kaikki taitavat olla loistoyksilöitä. Et varmaankaan ole tehnyt virhettä kun haet avioeroa, en ainakaan usko. Näe tämä uusi miesystäväsi rehellisesti, älä katsele vaaleanpunaisten lasien läpi. Toivottavasti hän on kunnollinen ja olette onnellisia.

Pieni tarkennus. En ole tätä "uutta" tavannut kuin kaksi kertaa, puhutaan kuitenkin lähes päivittäin.
En vielä pidä häntä "uutena" enkä tosiaan uskalla vielä edes haaveilla mitään.
Elämäntilanteemmekin ovat niin erillaisia.
Virallisesti olen vielä naimisissa, saman katon alla mieheni kanssa.

 

[tuli]

"Ajattelin että kestän tämän elämän kyllä lasten vuoksi, ettei heidän elämänsä muuttuisi. "

Mielestäni sinun täytyy lähteä juuri lasten takia, että heidän elämä muuttuisi!
Mitä hyvää on asua perheessä, jossa äiti on alakuloinen ja masentunut ja isä juo, alistaa, lyö, on ilkeä jne.

Neuvoisin sinua, tosin ilman omaa kokemusta vastaavasta asiasta, näin. Jos sinulla on hyvä ystävä, uskoudu hänelle ja ota hänet tukihenkilöksesi. Jos ei ole, löytyy kunnastasi varmasti apua? Tee toimintasuunnitelma, ala etsimään asuntoa itsellesi ja lapsille, tavoitteena mahdollisemman rivakka muutto. Ihanneratkaisu tietenkin olisi, jos mies muuttaisi ja sinä ja lapset voisitte jäädä vanhaan kotiin, näin lapsille ei tulisi liikaa muutoksia yhdellä kertaa.

Lapsille muutokset ovat joka tapauksesa isoja asioita, eivätkä he välttämättä ymmärrä kaikkea, eli tärkeää on myös heille kertoa syistä ja mitä tapahtuu seuraavaksi. Tietysti lasten iät huomioiden. Uutta ihmistä en lasten elämään vielä toisi, vaan jos tapailet uutta miestä, niin tee sitä harkiten ja muistaen, että lapset tarvitsevat aikaa sopeutua uuten tilanteeseen. Kuten tarvitset myös sinä itse. Jos tämä uusi mies oikeasti välittää sinusta ja arvostaa sinua, hän jaksaa kyllä ensi alkuun tavata harvemminkin, kuten sinäkin, vaikka kaipuu toisen syliin ja hellyyden jano pitkästä aikaa houkuttaisi yhdessä oloon tiiviisti.

Hetkinä, joina olet epävarma, tee mielikuvamatka uuteen elämääsi... sisusta, vietä rauhallisia syys-talvi-iltoja lastesi kanssa kynttilöiden palaessa jne.

 

[TrauMaria]

Isämme oli luonnevikainen diktaattori, vaimon ja lastensa alistaja, itsekäs ja vittumainen perheenisä ja puoliso. Lapsena olisin tehnyt mitä vain, että äitini olisi tosiaan olisi muuttanut meidän elämäämme ja ottanut eron äijästä, mutta jostakin syystä sitä ihmettä ei koskaan tapahtunut! Eikä meillä ole ikinä keskusteltukaan siitä, mitä lapsena eläminen perheemme ympäristössä ja ilmapiirissä meille vaikutti. Äitihän oli marttyyri ja suuri uhrautuja meidän takiamme, kun hän kesti kiusaamista,alistamista, kiristämistä (rahaa oli kyllä ukolla mutta äidillä ja lapsilla ei), mielikuvituksellisia "kasvatuksellisia" sääntöjä, karaisemalla kasvattamista (=eli mollaamista ja alistamista) ynnä muuta.

Mitä meistä lapsista sitten tuli: kaikki ovat kouluttautuneet lahjojansa alemmin, yksi ryntäsi rikkoutuvaan avioliittoon alistavan miehen kanssa jo nuorena. Mieheksi kasvaminen veljelläni ukon kurssituksen jälkeen on ollut vaikeaa: itseluottamusta ei ole eikä työelämässä löydy kunnianhimoa tai kykyä puolustaa itseään, toiset vahvemmat menee ohi, omalla varmuudellaan. Minulla on kahdet opinnot jääneet kesken, työelämässä hakeudun helppoihin, suorittaviin töihin, vaikka päätä olisi muuhunkin.

Olen katkera nynnylle, martyyri äidille, joka jatkoi luonnevikaisen despootin kanssa avioliittoa, vaikka mitään, siis mitään syytä ei ollut jatkaa. Tai jos oli joku syy, sitä ei tiedä kukaan. Lasten takia ei ainkaan ollut syytä, päinvastoin.

Koko lapsuuden muistan, kuinka äiti hoki, että "älkää nyt suututtako isää, koittakaa nyt olla, ettei tule mitään". Ikinä en muista että mikään meidän tekeminen tai tekemättä jättäminen olisi kuitenkaan ukon kohtauksia estänyt. Että kylläpä kannatti.

Tulen vihaiseksi lukiessani näitä aviovaimojen kirjoituksia, jotka ensin kuvailee jotain täysin mahdotonta ihmissuhdetta ja persoonallishäiriöistä puolisoa, ja sitten sivulauseessa toteavat, että jatkan kuitenkin lasten takia. Wtf!?? Lasten takia pitäisi jaksaa lähteä, vähintään. Jos vaikka itse onkin sitä mieltä ettei itse ansaitse parempaa tai että marttyyrin kruunu on kirkkain.

Voi olla, että meni ohi alkuperäisen pohdiskelujen, mutta tunnekuohussa kirjottajessa lapsuusmuistojen nousetessa mieleen ei jaksa niin pysytellä aiheessa. Uhg. Olen puhunut.

 

[Kaija]

Ensinnäkin TrauMarialle: kiitos. Olen se äiti joka lopulta jahkailun jälkeen teki päätöksensä ja lähti. Tytär tuli mukaani, poika jäi isälleen. Sitä kuvittelee valheellisesti että perheen kasassa pitäminen on se tärkein asia vaikka sen seuraukset olisivat todellisuudessa vahingollisempia kuin perheen "rikkominen". Ihminen on vaan joskus niin kykenemätön tai haluton näkemään ja tajuamaan vaikka se piirrettäisiin silmien eteen.

Nainen 35: en näkisi mitään syytä jatkaa liittoa jos olisin samassa tilanteessa kuin sinä. Kun tunteet ovat kuolleet ei niitä saa edes väkisin takaisin. Jokaisella ihmisellä on oikeus onnellisuuteen ja hyvään elämään, se voi alkaa vasta myöhemmin mutta pääasia on että se aika koittaa. Tiedän kuinka ihanalta elämä voi tuntua kaiken koetun kärsimyksen ja piinan jälkeen, silloin osaa todellakin nauttia pienistä mutta tärkeistä asioista kuten kosketuksesta tai toisen lämpimästä katseesta. Jossain laulussakin taidettiin sanoa että elämä on ihanaa kun sen oikein oivaltaa. Tee elämästäsi onnellinen, sinäkin olet sen ansainnut.

 

[tuli]

TrauMaria, mielestäni juuri nämä vertaiskokemukset niiden toisten ihmisten silmin, ovat parasta opastusta vaikeiden asioiden kanssa pähkäileville ihmisille, kuten nyt ap:lle.

 

[Alkoholistin tytär]

Tässäpä myös yksi nainen, joka on elänyt perheessä, jossa isä harrasti aktiivisesti pettämistä ja äiti aina hyssytteli ja käski olemaan kiltisti, kun isä sai raivareita tai isä poti krapulaansa. Äiti ei ikinä puolustanut itseään, vaan alistui nöyryytyksille ja haukuille. Fyysistä väkivaltaa ei perheessä ollut lukuunottamatta sitä, että isä kiukuspäissään tukisti tai antoi luunapin.

Minäkin olin peruskoulussa yli 9,5 keskiarvon oppilas, mutta itsetunto oli niin huono, että vaikka huonommin pärjänneet koulukaverit menivät yliopistoon, minä olen valinnut opinnot ja työpaikat taitojeni ja kykyjeni alakanttiin varmanpäälle.

Myös miessuhteissa aluksi valitsin isäni kaltaisia henkilöitä, mutta onneksi olen aikuisiällä tietoisesti muuttanut ajattelutapaani ja yrittänyt katkaista lapsuuden traumojen kierteen, etten tekisi samoja virheitä kuin äitini. Otin eron lasteni isästä. Vaikka ero kirpaisi lapsia, elämme nyt ihan erilaisen ilmapiirin vallitessa. Meillä on nyt hyvä yhteishenki, on naurua, onnellisuutta ja turvallisuutta. Ei ole ketään miestä komentamassa ja määräilemässä vain sillä perusteella, että mies on perheen pää.

Olen todella onnellinen, että lapsillani on nyt turvallinen koti. Isänsä luona käyvät vähän vastentahtoisesti, koska hän ei ole halunnut muuttua mihinkään. Eron isänsä ja minun luona on suuri, mutta uskon, että heille aikuisikää ajatellen on hyväksi nähdä se, että perhe-elämä voi olla ihanaa eikä vain pelkkää kidutusta, mitä se olisi ollut, jos olisin jatkanut avioliittoa.

Olen miettinyt, että minusta on ollut kauheaa, että äitini on jatkanut avioliittoa meidän lasten vuoksi. Se on hirveä taakka kantaa enkä minä ainakaan jaksa tuntea siitä kiitollisuutta. Äiti olisi varmasti ihan hyvin pärjännyt taloudellisesti yksinkin ja ihana suloinen äitini olisi varmasti löytänyt uuden miehen itselleen. En voi kuitenkaan elää elämääni äitini puolesta enkä tehdä ratkaisuja hänen puolesta. Nyt aikuisena teen itse omat ratkaisuni ja kannan niistä vastuun.

En ymmärrä, miksi nykyään roikutaan liitossa, jossa on väkivaltaa ja niin lapsilla kuin aikuisillakin paha olla. Avioero ei ole enää häpeä eikä pelkän rahan takia saisi joutua olemaan yhdessä. Ainakin minulle avioero oli iso taloudellinen ongelmakimppu, mutta halusin selvitä ja selvisinkin. Rahaa ei jää mihinkään ylimääräiseen, mutta eipähän tarvitse ainakaan kantaa viinaa kotiin eikä tarvitse tehdä tiliä ostoksistaan.

 

[ongelmakimppu]

"Avioero ei ole enää häpeä eikä pelkän rahan takia saisi joutua olemaan yhdessä. Ainakin minulle avioero oli iso taloudellinen ongelmakimppu, mutta halusin selvitä ja selvisinkin."

Kirjoitin jo pitkän lätinä tälle samalle palstalle samasta aiheesta nimimerkillä kadunkulmassa, joten yritän olla toistamatta samaa levyä.

Avioerossa on hyvät ja huonot puolensa. Yritin jarruttaa avioeroa, sillä mies oli täysin sekaisin. Hän suoraan sanoen joi kurkusta alas oman osuutensa. Jos ositus oli tehty vuosia myöhemmin, en minäkään olisi joutunut rahallisesti näin ahtaalle.

Vanhin tyttäremme on erittäin voimakastahtoinen nainen. Hän pisti murrosikäisenä isälleen lujasti vastaan.

Huutokaupasta ostetut huonekalut aiheuttivat tragikoomisen tilanteen.
Isä veti vanhaa antiikkituolia toiseen suuntaan ja tytär toiseen. Jaloista jäi mustat jäljet seiniin. Kerroin jutun exälle sisarelle ja häntä juttu nauratti puhelimessa kovasti.

Sitten huonekalut vietiin kesämökille ja rauha palasi kotiin.
Elokuussa tytär ei suostunut lähtemään viikonlopuksi mökille. Kaikki oli jo pakattu ja auto odotti pihassa lähtöä. Mies sekosi täysin. Olen aina sanonut ja kirjoittanut, että minut olisi voinut sahata kahtia. Toinen puoli olisi jäänyt kotiin ja toinen lähtenyt mökille.

Jälkikäteen jossitellen tilanteen olisi voinut hoitaa toisinkin. Olisin hommannut lapselle peräänkatsojan.

Mutta ehkä kaikki piti mennä niin kuin meni. Hyvin meille kävi.
Sain tuo vuosia kestäneen kriisin avulla hoitaa itseäni. Olen kääntänyt jokaisen kiven ja männynkävyn. Mitään en ole jättänyt selvittämättä enkä voi enää yhtään huonosti.

Suurin ongelmani oli, että sain elää rauhassa. Onneksi ulkonäköni on jo niin rapistunut, että tuotakaan ongelmaa ei enää ole.

Ihmettelen monesti näissä Ellien kirjoituksissa aikuisten naisten juttuja.
He selvästi haaveilevat äidille uutta onnea.

Ettekö te lapsirukat tajua, että itsenäisen ja vahvan naisen suurin onni on elää yksin omaa elämää. Tätä vapautta ei vaihtaisi yhtään mihinkään.

Lapsilla on hyvät välit isäänsä ja rakastamme häntä enemmän kuin koskaan.
Liekö Suomessa ihmistä jonka puolesta ei olisi enemmän rukoiltu.
Kun minä en enää osannut enkä jaksanut, niin sitten muut osasivat ja jaksoivat.

Minun isä kuoli heti sen jälkeen, kun mökkinaapuri hirttäytyi. Omia vanhempia minulla ei ole ollut aikaa surra. Miksi surisinkaan. He saivat elää pitkän ja ihan hyvän elämän. Minulla ei ole mitään hampaankolossa vanhempiani kohtaan.

 

[ap]

Luin mielenkiinnolla vastauksianne. Tunnistin myös itseni, olen se hyssyttelevä äiti, joka katsoo ettei mies hermostu. Ei mitenkään mairittelevaa.
Kulissithan tässä ovat pystyssä, en tiedä ketä varten. Vanhempia, miehen vanhempia varten varsinkin.
Lapsia kohtaan mies on ok. Minä olen kuitenkin ollut aina se joka on hoitanut arjen ja lapset. Oikeastaan olen lasten kanssa elänyt omaa elämäämme jo kauan.
Kannustajia ja tukijoukkoja minulta onneksi löytyy rakkaista ystävistä ja äidistäni ja sisaruksistani. Olen vain kauan toivonut että asiat muuttuisivat paremmiksi ja avioliittoni korjaantuisi. Se on kuitenkin mahdotonta jos toinen osapuoli ei sitä halua.
Sanasta sanaan mieheni on sanonut että miksi emme voisi elää kuin ennenkin, olisin kuin en huomaisi mitään tai välittäsi, ja hän ei tule koskaan muuttumaan. Hän pitää kovasti nuorista naisista ja siinä kilvassa olen tullut häviämään koska takanamme on jo lähes 20 v. yhteistä elämää.
Olen kuitenkin tyytyväinen itseeni ja ikääni, lasten odotus ja synnytykset näkyvät kropassani mutta sitä se elämä on.Mies ei vain voi sitä hyväksyä.
Nyt kun olen tapaillut tätä toista miestä pari kertaa, tuntuu ihmeelliseltä että hän hyväksyy minut ihan omana itsenäni.