Mä en imettänyt psyykkisistä syistä. Tämä on aika henkilökohtaista, mutta selitän silti. Mä en voi sietää, että mun rintoihin kosketaan, se tuntuu ahdistavalle. Yritin imetystä lasteni kohdalla, mutta kaikeksi yllätykseksi vauvan oleminen rinnalla sai saman itkun ja ahdistuksen partaalle. Oloni tuntui samalle, kun käyttäisin lasta hyväksi ja sitten itketti ja ahdisti. Se rinnan imeminen tuntui vaan jotenkin niin ikävälle. Mikään järkiajattelu ei auttanut siinä tilanteessa, se tuntui joka kerta pahalle. Saatan olla jonkun mielestä täysi hullu ja kenties epäkelpo äiti, mutta minä koin paremmaksi ruokkia lapseni pullosta. Imetys on luonnollista, mutta mulle se tuntui vaan luonnottomalta.
Mä en nyt ymmärrä miksi mun olisi pitänyt lastani ja itseäni kiusata sillä imetyksellä, kokea ahdistusta ja itkua tuollaisesta asiasta kun siihen on vaihtoehto ja pitää lasta siinä lähellä kun itse tunnen oloni maailman kurjimmaksi. Vaikka syyt minun päänisisällä onkin niin ne on mielestäni kuitenkin oikeuttavia syitä hakea tilanteeseen helpotusta.
Täällä on puhuttu kovasti, että korvikeäidit jättävät imettämisen vartalon takia ja verrattu hollywood äiteihin, jotka tekevät sektioita ennenaikaisesti. Mutta eihän se niin ole, että se imettämättömyys vartaloa muka kohentaisi. Kyllä minulla ainakin raskaudet sekä maidonnousut ovat tehneet rinnoille tehtävänsä, eli sama vartalon kannalta olisinko imettänyt, rinnat riippuvat jokatapauksessa ja minua se ei haittaa pätkääkään. En imettänyt kuopustakaan, vaikka minulla oli jo valmiiksi riippuvat rinnat esikoisen raskauden jälkeen, että kyllä minä en rintojeni puolesta pelännyt ainakaan pätkääkään.
Monella ne syyt on päinvastoin henkisiä syitä. Ei ole mielestäni mitään järkeä itkettää itseään jos sen pienellä toimella voi estää. Okei, toinen hakeutuu terapiaan ja yrittää parantaa tilannetta sitä kautta, toinen tekee hiljaa päätöksen kotonaan ja ostaa tuttipullon.
Ymmärrän kyllä jos imetys on ollut helppoa, niin sitä ei voi käsittää miten stressaavaa tai hankalaa se on toiselle. Ymmärrän, ettei sitä pysty ajattelemaan siltä kannalta silloin, että toinen haluaa lopettaa imetyksen antaakseen lapselleen onnellisemman äidin. Ei se ahdistunut äiti mielestäni vauvalle sen parempia lähtökohtia elämään anna vaikka väkisin imettäisi, kyllähän vauva äitinsä mielialat vaistoaa. Ja imetys voi ihan oikeasti vaan tuntua toisista kurjalta päänsisällä, siitä ei saa sitä nautintoa joka kuuluisi saada.
Itselläni varmaankin ahdistusta lisäsi koko raskausaika. Olen aina ollut hyvin ujo ja epävarma. raskausaikana joutui jatkuvasti käymään lääkärissä ronkittavana ja tuntui, että on yhtäkkiä ihan erimaailmassa. Ääripäästä toiseen, tuntui että olin jotain yleistä omaisuutta kun tulen äidiksi. Mua alkoi inhottamaan kaikki neuvola ja lääkärikäynnit, missä piti aina olla maha paljaana tai levittämässä jalkoja, synnytyksen jälkeen kätilöt kaiveli kolme päivää mun rintoja osastolla. Se kai siinä on ollut laukaisevana tekijänä, musta tuntui jotenkin niin luonnottomalta ja kammottavalta sitten kaikki tuollainen, ja jatkui siihen imetysaikaan. Silloin kun jokapaikassa kyseltiin miten mun rintani jaksaa, riittääkö maito, kätilön mielestä oli ihan ok, että voi väännellä mun tissiä vauvan suuhun kysymättä ja lypsää siitä mukiin maitoa. Sitten sama jatkui kotiuduttua, äidit, anopit, kaikki oli yhtäkkiä niin luonnollisesti puhumassa mun rinnoista vaikka aikaisemmin meidänkin suvussa on oltu hyvin arkoja puhumaan vartalosta tai seksuaalisuudesta. Että kaikki tuo innokkuus ja uusi tilanne mut yllätti ja sai ahdistumaan.
