Mitä teen?

[masennusmakkara]

Olen totaalisesti hukassa. Olen raskaana ja lapsella laskettu aika 7.11. Mieheni on haltioissaan ja kärttää lupaa kertoa vanhemmilleen, koska tuleva lapsi on heidän ensimmäinen lapsen lapsensa. Ongelmana on vain se, että minä en halua lasta. Minua kuvottaa. Minusta tuntuu että lapsi pilaa kaikki. Vie meidän yhteisen ajan (ollaan muutenki saatu olla aika vähän kahdestaan miehen työn vuoksi). Lisäksi olen tosi masentunut. Olemme asuneet uudella paikkakunnalla nyt 10 kk ja toistaiseksi 0 ystävää saatu. Toki koulussa kavereita löytyy.

Joka tapauksessa, minusta tuntuu että en jaksa. En jaksa odottaa enkä jaksa ottaa vastuuta lapsesta. Olen niin väsynyt elämään muutenkin (rahahuolia, yksinäisyys, miehen työ ym.). Minulla ei ole MITÄÄN tuntemuksia lastani kohtaan. Pelkään että koskaan ei tulekaan. Minä oikeastaan inhoan sitä. Ja ajatus siitä, että ensi jouluna meillä on vauva, tuntuu suorastaan pakokauhulta. Haluaisin keskeyttää raskauden, mutta en voi, koska mieheni ei halua. En vaan tiedä enää mitä teen. Tuntuu että en jaksa enää elää ollenkaan, koska lapsi vaikeuttaisi jo muutenkin vaikeaa elämääni satakertaisesti.

Olen siis kai aika pahasti masentunut. Mutta haluaisin tietää, että voiko kohdussa olevaa lastaan oppia rakastamaan? Onko kenestäkään muusta tuntunut siltä, että ei halua lasta, muta on silti oppinut sitä rakastamaan? Minua pelottaa että kohtelen aina lastani kuin vierasta, ja vältän kanssakäymistä sen kanssa, kun se vain syntyy.

 

[Mira-76]

Luin tekstisi. En ole itse kokenut vastaavaa, mutta kuitenkin raskausaikana muistan tunteneeni aika ajoin ns. huolta siitä pärjäänkö vauvan kanssa ja tosiaan miten se muuttaa meidän elämäämme. Kuitenkin tyttö on paikkansa löytänyt hyvin meidän perheessä. Hyvä että kirjoitit tänne ja kerroit huolistasi, puhua kannattaa...toivon että löydät täältä jonkun jolla omakohtaista vastaavaa kokemusta. Tuo raskauden keskeytys tuntuu aika lopulliselta ja mietin että miltä sen jälkeen mahtaisi tuntua, jossain vaiheessa tuokin asia voisi alkaa sitten taas vaivaamaan ja tosiaan kun miehesi on jo noin innoissaan uudesta tulokkaasta. En tiiä voiko lasta aivan konkreettisesti rakastaa ennenkuin sen oppii tuntemaan ja saa maailmaan. Mielikuvia lapsesta toki voi olla...

Voimia sinulle ja toivon että saat asiat mallilleen ja voit nauttia raskausajasta... Mielestäni ei kannata asioita kuitenkaan ennalta kovin surra...elämä ottaa ja elämä antaa. :hug:

 

[heips]

Mun mielestä sun kannattais nyt ottaa yhteyttä eka esim. neuvolaan tai kunnan mielenterveyspalveluun että pääset jutteleen asioista puolueettoman ihmisen kanssa ja saat apua masennukseen. Jos opiskelet yliopistossa voit käyttää myös YTHS:n mielenterveyspalveluja. Soitat reipppaasti ja yksinkertaisesti sanot miten asia on. Turhia häpeilemättä. Itkeäkkin saa.

Itsekkin masennusta sairastavana tiedän miten tärkeä on saada apua. Pääsin itse "hoitoon" YTHS:n kautta ja olen käynyt nyt useamman vuoden terapiassa. Hakeuduin hoitoon itse soittamalla ja kertomalla tilanteeni.

Tsemppiä!

 

[ivalo]

Kuulostaa tutulta.Muistan omat tuollaiset ajatukset kun aloin odottamaan toista lastamme.Olin todella väsynyt ja masentunut.Pelkäsin ajatuksia että enkö voi tai osaa todella rakastaa omaa kasvavaa lastamme.
Hain apua ja sain apua!! Olin masentunut.
Ja nyt rakastan lasta siina missä toistakin :heart:
Kun väsymys ja masennus hellittää, alkaa ajatukset olla aivan erilaisia.Silloin on tunteet mukana.
Hae apua niin varmasti alkaa oma pieni tuntumaan rakkaalta.
Se on elämä sinusta ja miehestäsi,voiko rakkaus olla enää suurempaa??
Ja kyllä lapselta saa kahdenkeskistä aikaa kun vain järjestää.Tietty vähän vaikeampaa eikä se heti syntymän jälkeen onnistu mut aikanaan..
Tsemppia nyt sinulle ja voimia paranemiseen.
Kyllä asiat järjestyy parhainpäin :hug:

 

[taustalla]

Ehdottomasti kannattaa hakea apua ihan ammatti-ihmisiltä.

Voimia! :flower:

 

[pieniin päin]

Olen kuullut että tuollaista on ollut muillakin ensi alkuun. Ei tunne mitään rakkautta masussa olevaan ihmisen alkuun. Mutta se menee ihan varmasti ohi jossakin vaiheessa raskautta. Se on yleensä vain alun pelkoa ja masennusta saako kaikki asiat järjestettyä ja onko valmis ottamaan vastaan uuden ihmisen alun.
Mutta todellakin noista sinun tuntemuksista pitää puhua ulkopuoliselle päätöksestäsi huolimatta. Ei kannata jäädä yksin murehtimaan asoista.
Toivon teille molemmille voimia ja jaksamista! Varmasti asiat järjestyy. :hug: