Mitä teet jos/kun suutut lapsille?

[kiukkumamma]

Täälläkin on puhuttu paljon lasten kiukuttelusta ja raivareista. Mutta suututteko te muut äidit koskaan (lapsille) ja mitä silloin teette? Huudatteko, uhkailetteko, alatteko itkeä tms. vai jaksatteko aina olla kärsivällisiä ja rauhallisia? Toimitteko eri tavalla kotona kuin "julkisella paikalla"? Miten lapset reagoivat suuttumiseen? MIten sovittelette tilanteet jälkikäteen?

 

[Jeps vanhempi..]

Riippuu vähän tilanteesta. Itse olen temperamenttinen mutta en oikeastaan suutu lapselle siten kuin suuttuisin esim. miehelle. Jotenkin siedän lapsen kiukuttelua aivan eri tavalla, en osaa ajatella sitä mitenkään itseeni kohditettuna vaan jos lapsi kiukuttelee niin se on vain "siedettävä harmi". Vaikea selittää.

Kyllä itseltänikin pääsee ärräpäitä, esim. jos lapsi kaataa mehut uudelle parketille, niin voipi lipsahtaa ärräpää. Mutta en oikeastaan huuda lapselle. Vaan komennan, varoitan ehkä yritän pienimuotoista lahjontaa mutta jos ei edm. asioilla ei vaikutusta niin sitten tehdään kuten äiti sanoo, kiukun kera.

Vielä ei ole lähdetty kaupasta pois kiukuttelun takia mutta lähellä on ollut. Jollei totaalinen pakko ole juuri saada ko. ostoksia, niin lähtisimme kaupasta pois, en jäisi huutavan lapsen kanssa kauppaan. En lapsen kiukuttelulle tietenkään anna periksi, esim. kaupassa. Silloin ollaan menossa suohon.

 

[Jeps vanhempi..]

Meillä on vainen yksi tyttö, joten "rangaistukset" on helppo kohdentaa vain häneen. En tiedä miten toimisin jos olisi kaksi tai useampi lapsi. Jos ei osattaisi käyttäytyä, niin eihän sitä tavallaan voisi poiskaan lähteä ja "rangaista" lähtemällä pois kaupasta, puistosta jne. myös toisia lapsia.

Meillä ei oikeastaan tarvitse sovitella, kun tyttö on mököttävää sortia, kun tarpeeksi "suuttuu ja kiukkuaa" menee omaan nallepuh tuoliinsa purkamaan kiukkuaan, omaehtoinen jäähy. Tulee sitten harmin loputtua itse pois ja kaikki hyvin. Joten meillä ehkä helpompi toimia, kuin vieläkin uhmapäistempien lapsien kanssa.

 

[kata...]

Olen kyllä huutanut,itkenyt ja uhkaillut...
Myös olen selittänyt ja pyytänyt anteeksi jälkeenpäin.

Pääsääntöisesti asiat keskustellaan,mutta ihminen minäkin olen ja kohta 14 vee ollut äiti.Mukaan mahtuu niin iloja kuin suruja,itkuja ja nauruja.

Julkisella paikalle ei juuri ole tarvinnut kinata,joskus tullut puhetta ostetaanko jotain kaupasta,mutta siinä se.

Useampi lapsi on ja sanon että esimerkki on kova sana.Ja jos esim reissussa joku ei osaa käyttäytyä,hän istuu vanhempien vieressä tovin ja jutellaan asiasta.

 

[ap.]

"Kiva" kuulla, että on edes joku muu, joka ei ihan koko ajan jaksa pysyä kärsivällisenä. Musta tuntuu, että pinna palaa itsellä turhankin helposti, varsinkin väsyneenä. Lähipiirissä tuntuu olevan kaikki muut sellaisia supermammoja, jotka jaksavat joka tilanteessa keksiä jonkin jännittävän sadun tai hauskan leikin tai muuta kivaa saadakseen kiukuttelevat lapset taas hyvälle tuulelle. Itse en aina kyllä ihan aina jaksa, vaikka tiedän että pitäisi...

 

[katju']

Valitettavasti tulee välillä huudettu ja kirottuakian pojalle (miten kiroamisestakin pääsee). Itse olen välillä hyvinkin tempperamenttinen ja kiivasluontoinen, joten joskus ei paljoa tarvita, kun räjähdän... inhottava kyllä myöntää.
Olen huomannut, että mulla ihan selvästi kuukautiskierto vaikuttaa aikalailla siihen, milloin on pinna todella kireällä ja kaikki asiat potuttaa ja tulee kiukuttua.

Joka kerta kyllä pyydän lapselta anteeksi ja selitän, että äiti teki nyt tuhmasti ja sanoi rumasti.

Ja sikäli jännä juttu, että välillä uhmaikäinen saa tehdä vaikka mitä kiellettyä tai kiukuta minkä kerkiää, niin olen itse tyyneys ja en menetä hermojani, vaan selviän tilanteesta tyynenrauhallisesti, mut sit on tosiaan näitä toisenlaisia päiviä =(((...

 

[ap.]

Lisäksi kysyisinn vielä teiltä, jotka jaksatte aina keksiä jotain kivaa tekemistä kiukuttelun sijaan, mistä saatte ne ideat silloin kun itseäkin väsyttää, harmittaa ja pää on ihan tyhjä? Minusta tuntuu, että just silloin ei keksi mitään, kun niitä ideoita eneiten tarvittais. Vai olenko vaan luonteeltani sopimaton äidiksi?? Kaikki muutkin vinkit ovat tervetulleita, miten toimia silloin, kun itseä alkaa lasten kiukuttelu ja rähinä harmittaa niin, että itsekin suuttuu?

 

[joskus hermostuttaa]

Komppaan täysin katju'a. Paitsi harvemmin kiroilen. Riippuu myös paljon, miten paljon on itse saanut virikkeitä. Jutella toisten aikuisten kanssa tai omaa aikaa. Nyt ollaan oltu koko viikko neljän seinän sisällä, kun ollaan kaikki kipeitä ja ulkona vaan sataa. On hermo niin tiukalla että!! Lapsillakin. Harmittaa niin vietävästi, että miksi pitää olla tällainen. En ikimaailmassa olisi halunnut omille lapsilleni tällaista kasvatusta. Mutta vaikka kuinka päättää, että mä en enää huuda ja hermostu, ni ei vaan auta. Tietysti suuremman osan ajasta olen rauhallinen, mutta kun en haluais räyhätä koskaan. En edes niitä muutamia kertoja. En vaan haluais näyttää lapsille väärää mallia, kuinka hermostumisista selvitään. Nyt vaan siirrän tätä tapaa eteenpäin. Mulla ehkä pahinta on se, että kuopus on niin kauhean huonotuulinen kokoajan ja nyt on vielä alkanut tosi paha uhma. Ei esikoisen kanssa ollut koskaan mitään ongelmia. Monet ihmettelivätkin, että kuinka mä jaksan olla niin kärsivällinen. Silloin ihmettelin suuresti tätä kysymystä. Mutta nyt mä ymmärrän täysin!!! Ei vaan aina jaksa olla kärsivällinen... Ihmisiähän mekin ollaan ja kai se on pääasia että pyytää anteeksi, eikä tosiaan käy fyysisesti käsiksi.

Eli siis vastauksia ap:lle. Suutun lapsilleni joskus ja silloin huudan ja uhkailen (näin minutkin on kasvatettu, ei ole kuitenkaan mikään syy). Useimmiten pystyn nielemään suuttumukseni. Jos hermo menee julkisilla paikoilla, "huudan" silloinkin, mutta normaalilla äänellä, eli lähinnä puhun vihaisesti ja sellasella äänensävyllä, että kannattais tosiaan uskoa. Useimmiten tepsii. Suuttumuksen aiheet ovat melkein pääsääntöisesti lasten turha kiukuttelu, eli uhmaan liittyvät seikat. Lapset eivät juurikaan reagoi huutamiseen, joskus nuorempi käy itkemään jos kovasti sanoo. Isompi saattaa vaan tyynesti sanoa, että älä huuda. Jälkikäteen pyydän anteeksi.

 

[ap.]

Hassua, muuten nyt muistan että esikoisen ollessa vielä ainokainen, mullekin joskus sanottiin, että miten voit aina olla noin rauhallinen

 

[yks]

Useamman lapsen äitinä ei todellakaan jaksa aina (varsinki väsyneenä) lasten kiukuttelua.Tulee uhkailtua ja huudettua joskus.ja laitettua lapsi jäähylle toiseen huoneeseen.Ihmisiä me äiditki ollaan ja saadaan negatiiviset tunteet näyttää.Ja silloinhan lapsi tietää,että nyt on joku raja ylitetty ja mitä siitä seuraa...

 

[yks vielä]

Luin joskus jonku kasvatusgurun neuvoja,ni muistan,että siinä annettiin lupa äänen korottamiseen,että lapsi tietäisi,että tosiaan nyt on toteltava ja rauhotuttava.

 

[hermari]

Yritän pitää siinä rajoissa että suutun vain jos lapsi tekee jotain tosi kiellettyä tai typerää jotka varmasti tietää kielletyksi. Eli että en suuttuisi ja turhautuisi siitä että lapsi raivoaa ja itkee koko ajan jostain tai ei tajua jotain tai että jos vahingossa jotain sattuu.

Suuttuessa sitten korotan ääntäni, ja selitän mitä tuli tehtyä väärin ja nyt äiti suuttuu ja niin edelleen. Nuhtelen joka kantilta että varmasti tulee selväksi. Jos olen huutanut kovasti pyydän anteeksi jälkeenpäin. Minäkin päätän joka aamu että tänään en suutu vaan harvassa on ne päivät ettenkö hermostuisi. Eniten harmittaa että lapsi ei tunnu enää edes reagoivan paljoa, eli ajattelee kai että taas toi huutaa...mutta yritän tosiaan aina jälkeenpäin jutella asiasta että "äiti suuttui kun sinä teit niin ja anteeksi että äiti huusi mutta äitiä hermostuttaa" jne. Eipä itseltäni ole vanhemmat koskaan pyytäneet anteeksi hermostumisiaan, mutta mulla tulee paha mieli jos olen huutanut turhaan. Ja oppiipa ipanakin että asiat sovitaan.

Meilläkin tuntuu että kaveripiirissä kaikki muut äidit on niin suvaitsevaisia ja pitkäpinnaisia ja minä vaan hermostun lapselleni. Oma onkin melko menevä ja kovapäinen poika ja kavereilla lähinnä rauhallisia tyttöjä.

Mutta toisaalta mua ihmetyttää että leikkikentällä joku saattaa toistuvasti heittää kivellä tai raapia naamasta niin jotkut äidit on vaan että "voi voi ei saa". Kyllä minä ainakin torun lasta tosi tiukasti ja vaadin pyytämään anteeksi jos sellaista sattuu. Eli siinäkin on eroja että miten lapsensa kasvattaa. Jos haluaa vilpertistä kauniisti käyttäytyvän ja muut huomioon ottavan niin silloin joutuu joskus vähän hermostumaankin.

 

[kata...]

Musta ei aina tarvitse keksiä jotain kivaa suuttumisen tilalle.
On hyvä että lapsikin ymmärtää että ihminen se äitikin on.Ja siinähän sitä harjoitellaan niitä vuorovaikutustataitoja.
Ei kukaan ihminen kestä jatkuvaa kiukkuamista.

Toisinaan saan hämättyä,esim pukeutumistilanteessa jollain että muistatkos eilen sen ja sen...
Taikka muistaako lapsi mihin äiti laittoi avaimet,puhelimen tms.
On pienisuuri auttaja tuo 3 vee ja se auttaa.

1 vuotiaan kanssa ei ihan niin helppoa,useinmiten puen vaan ja sanon että tämä on nyt vaan tehtävä.
Pieni ei vielä ole niin haastava,mutta tuo emmä haluu,mä haluun enkä tuu enkä tee on varsin haastava ikä.
Pinnaa voi venyyttää mutta tiettyyn pisteeseen asti vain.
Olen sanonutkin että äiti menee terassille hetkeksi jos oikein tiukkaa tekee.
Ja siellä itkut tirauttanut.

Olen myös temperamenttinen ja isojen kanssa pärjään paremmin kun suostuvat kuuntelemaan.3 vee on pelkkää haluamista,ja aina päinvastaista.

Pukemiset ja lähtemiset on meillä niitä vaikeampia.
Kun PITÄÄ tehdä jotain.
Silloin koitan saada avuksi on tytön avuliaisuuden,se auttaa usein muttei aina.
Ja en jaksa jankuttaa,jollei useammista pyynnöistä huolimatta tee asiaa joka PITÄÄ tehdä,otan pois,laitan päälle tms.vähän väkisin.
Kuten eilen leikkipaikalta lähdettiin huudon kanssa ja äidin sylissä.Isosisko sanoi että jo on noloa.EI voi mitään....=)

 

[...,,]

Luin joskus jonku kasvatusgurun neuvoja,ni muistan,että siinä annettiin lupa äänen korottamiseen,että lapsi tietäisi,että tosiaan nyt on toteltava ja rauhotuttava.

Tuo on totta, mutta äänen korottaminen ei ole sama kuin huutaminen.

 

[ap.]

Yllätys yllätys, meilläkin 3-vuotias on just se, johon hermot menee. Toivottavasti isompana on vähän helpompaa (sit on tietty jo pikkusisko samassa iässä...)

 

[ap.]

Mulla on myös joskus ollut paha tapa laittaa poika jäähylle omaan huoneeseen, usein vielä paidan niskasta "taluttaen" tai mistä nyt yhdellä kädellä saa kiinni (kun on vauva toisessa kainalossa). Itsestänikin on tuo tuntunut turhan kovakouraiselta, joten nyt olen sen sijaan alkanut laittaa itseni jäähylle kylpyhuoneeseen ja oven lukkoon, jos alkaa liikaa keittää... Tosin vauva pitää ottaa mukaan, kun ei noita kahta uskalla kauaksi aikaa jättää kahdestaan valvomatta.
Julkisilla paikoilla tulee usein riitaa siitä, kun 3-vuotias roikkuu rattaissa niin että niitä ei saa työnnettyä eteen eikä taaksepäin, ja lisäksi saa pelätä että vaunut menevät nurin ja vauva putoaa. Usein ei auta, vaikka kuinka monta kertaa kieltäisi, mutta sivustaseuraajilta saa kyllä paheksuvia katseita, kun yrittää kiskoa rattaita...