Mitä tehdä?

[yksi vain]

En tiedä mitä minun pitäisi tehdä. Olemme naimisissa, meillä on lapsi ja omistusasunto (mistä lainaa vielä), kaikenhan pitäisi olla hyvin, mutta kun ei ole eikä ole ollut pitkään aikaan. Tuntuu että olemme kasvaneet erillemme, en jaksa enää yksin huomioida häntä koska eihän hänkään huomioi minua. Miehen mielestä meidän suhteessa ei ole mitään vikaa, mutta minusta tuntuu että on ja paljon. Mutta jotenkin ero tuntuu kauhean vaikealta, olisi oltava sitten aivan 120 % varma asiasta. Pelottaisi jäädä ihan yksin lapsen kanssa, vaikka pärjäänkin ja tykkään olla hänen kanssaan hyvin paljon, niin silti se voisi olla raskasta. En halua aiheuttaa hänelle kärsimystä. Taloudellinen puoli huolettaa myös, täytyisihän meidän etsiä uusi koti ja siihen löydyttävä vuokratakuut sekä mistä saada hyvä ja edullinen asunto, huonekaluja pitäisi ostaa jne. Millä rahalla me oikein eläisimme sitten (olen pienituloinen), tokihan tulisi elatustuki mutta ei se riitä korvaamaan 2 ihmisen tuloja. Ja jos pitäisi auto ostaa ja maksaa käyttökulut.

Tilanteeni on kiertää noidankehää, koska mielestäni eron pitää olla selvä ennen kuin alan uuteen suhteeseen, mutta en pysty eroamaankaan. Ja missä niitä miehiä sitten tapaisinkaan, koska olen naimisissa. En voisi sanoa mennään vaan treffeille, mutta olen vielä naimisissa. Toisaalta myös pelottaa jos eroaisin, niin löytäisinkö itselleni uutta puolisoa ja olisiko hän sitten parempi. Vai tulisiko minusta kärttyinen yh? Joten ehkä minua pelottaa enemmän eron jälkeinen elämä, kuin elää tätä tämän hetkistä elämää. Ehkä jonain päivänä tapaan sen oman unelmieni prinssin ja nautin elämästä taas paljon enemmän. Vielä ei rohkeus kanna niin pitkälle. Joskus olen hakenut vastausta miettimällä mitä tekisin jos minulla/miehelläni/lapsellani todettaisiin joku vakava mahd. kuolemaan päättyvä sairaus tai jos parantuisin itse vakavasta sairaudesta ja saisin ns. toisen elämän, mitä tekisin sitten jäädäkö vai lähteäkö. Toisaalta tuntuu että hukkaan parhaat vuoteni kun en saa tehtyä päätöstäni. Toisaalta taas meillähän on kaikki ihan hyvin (paitsi pääkopassani), vaikeita aikoja on aina.

Ehkä elämä näyttää mitä se tuo tullessaan. Kiitos jos jaksoit lukea sekavan tekstini.

 

[toinen kans]

Itse taistelen samojen kysymysten parissa juuri nyt.Rohkeutta se vaatii.Eilen totesin itselleni, elämäni menee ihan hukkaan näin,olla pahalla mielellä joka päivä, kun ei miehen kanssa vain tulla juttuun.Raha ei saa ratkaista, aina pärjää, vähemmälläkin,jotenkin vain selviää.Jostakin se on vaan lähdettävä ottamaan ratkaiseva askel...eli päätettävä, huomenna haen asuntohakupaperit.
Voimia!Et ole yksin, meitä muita samassa tilanteessa olevia on,mutta ei tuhlata elämäämme näin.. :headwall:

 

[Minä vaan]

No menkää nyt ÄKKIÄ parisuhdeterapiaan tai ainakin lapset hoitoon, niin saatte olla kahdestaan vähän aikaa.

 

[kolmas vaan]

täällä ollaan, et ole yksin.. meillä kaksi lasta ja tunnen juuri samoin avioliitostani. mies hoitaa lapsia kun KÄSKEN, saa raivareita, puhuu puhelimessa, istuu tietokoneella, käy kaupoissa ym ym, mutta väittää ettei mitään saa tehdä.. en vain uskalla lähteä.

 

[Pirpana]

\

No menkää nyt ÄKKIÄ parisuhdeterapiaan tai ainakin lapset hoitoon, niin saatte olla kahdestaan vähän aikaa.

Et arvaakkaan, kuinka mua ottaa aivoon nämä tälläiset neuvot; ottakaa yhteistä aikaa, keskustelkaa, menkää parisuhdeneuvojalle....

Parisuhdeneuvoja joko vain syyllistää jompaakumpaa tai sitten molempia tai sitten vain istuu ja kuuntelee pariskuntaa hetken ja antaa ohjeita miten toimia, miten keskustelette ym. Kotona sitten kahden kesken sama entinen meininki jatkuu... Höpölöpö juttuja sanon minä.

Ja yhteistä aikaa en halua koska aivan eri aaltopituuksilla mennään miehen kaa. Minä haluaisin kotoa pois tuulettumaan, ilman lapsia välillä ja hän haluaisi olla kotona, rauhassa ilman lapsia...

Kun ollaan siinä pisteessä parisuhteessa kuin mitä taitaa aika moni täällä olla niin ei siinä enää ko neuvot auta, kuulostavat ennemminkin aika tekopyhiltä t.m.s

Ennemmin kaipaisin neuvoja kuinka saisin miehen haluamaan eroa. Hän ei sitä halua, mutta kuitenkin asutaan kuin kämppikset tai jotain.

 

[perustetaan kommuuni]

\

täällä ollaan, et ole yksin.. meillä kaksi lasta ja tunnen juuri samoin avioliitostani. mies hoitaa lapsia kun KÄSKEN, saa raivareita, puhuu puhelimessa, istuu tietokoneella, käy kaupoissa ym ym, mutta väittää ettei mitään saa tehdä.. en vain uskalla lähteä.

SIIS EI VOI OLLA TOTTA! KUINKA IHMEESSÄ MEITÄ SAMANKALTAISESSA TILANTEESSA OLEVIA VOI OLLA NÄIN PALJON?

PERUSTETAAN VERTAISTUKIRYHMÄ/KERHO, PERUSTETAAN OMA KOMMUUNI TAI IHAN MITÄ VAAN...

 

[kivisiipi]

Pakko vastata, niin tutulta kuulostaa! Me kävimme parisuhdeterapiaa reilun puoli vuotta - se oli minun kannalta tosi tärkeä juttu siinä mielessä, että vasta ne keskustelut käytyäni olin valmis luopumaan liitosta. Toki sitä ennenkin tuskailin haluavani eroa, tai muutosta - mutta kun ei se pelkkä toive riitä. Eli kaikki rakkaat kanssasisaret: tehkää arjen eteen jotakin ratkaisuja, niin että voitte itse hyvin. Ottakaa aikalisä, muuttakaa erilleen alustavasti. Ei tukkoon menneessä liitossa osaa nähdä metsää puilta. Kukaan ei tule niitä kipeitä ratkaisuja tekemään teidän puolesta. Joku kyseli neuvoja, kuinka saada mies haluamaan eroa. no ei mitenkään! meilläkin mies olisi halunnut hampaat irvessä jatkaa, ja haluaisi vieläkin. Mutta kuka haluaa elää arkea ihmisen kanssa, joka on jatkuvasti ailahtelevainen, kiukuinen, raivoaa, on passiivinen ja usein poissa kotoa? Voimia ja rohkeutta kaikille!! Ette ole yksin, ja kaikesta selviää. Päätös on vaikein, ja sitten helpottaa. lupaan niin.

 

[kalsareita vedän]

Hei vaan!

Aika tuiterissa olen, eikä hiiri ja nää nappulat enää meinaa löytyä....
Muuta mahdollisuutta ei ole kuin että kotona naukkailen hissukseen sitten kun muut nukkuu... ja sittenkin sillein että on mies jo tullut kotiin iltareissultaan. jos vaikka lapset sattuisi herää yöl. enää en muista että mitä piti kirjoittaa. Sitä vaan vissiin että mitään muuta en toivoisi kuin että mies vaikka rakastuisi johonkin toiseen, nuorempaan naiseen ja "lemppaisi" minut. Pääsisin pois tästä ja saisin elää rauhassa lasten kanssa. En ole juoppo enkä mikään semmoinen. olen vaan edellisen kerran päässyt yksin ilman lapsia viihteelle viime kesänä. nyt sitten oten vähän punaviintä. ottaa päähän kun multa vaan vaaditaan aina, lapset huutaa ja pyytää aina vaanmua, äiti, äiti huutaa ja sit kun heidät saan iltaisin nukkuu ja alkais oma aika, ni sit isäntä vaatii sexiä vaikka en yhtään halua. mieluummin hoidan itse itseni, kuin mieheni kaa.

 

[plääh]

Koittakaa joskus tehdä jotai hyvääki miehillenne. Jos kerta mies tykkää olla kotona ilman lapsia, sun joka niin sanoi, pitäis olla onnellinen:se ei siis halua kattoon muita naisia kaupungille.

Ei muuta kuin sitten viettään iltaa kotona.
Jotai uutta ja kivaa (ja houkuttelevaa) päälle (alerekistä), hyvä leffa, EI ALKOHOLIA ja hämärä valaistus. EIKÄ mitään odotuksia illan suhteen, ettei tartte pettyä sitten.

Yritä tuntea ihtes viehättäväksi, jos koko ajan mollaat itseä miehen kuullen niin mies rupee oikeesti aatteleen susta niin. Ne on nii yksinkertaisia.

Ja teille jotka ihannoitte unelmaprinssistä ja uudesta suhteesta, ettekö vieläkään oo oppinu lööpeistä lehtien sivuilla: se johtaa kierteeseen ja lopulta ootta yksin plus että lapset on kans vähän niinko out. Paljon parempi teille kun ei tarvi niitä uusio: mun sun meidän lapsiperheitä ja sitä kaikkea mustasukkaisuutta jota se tuo mukanaan.

PAITSI jos teidän miehenne pahoinpitelee tai pettää niin ei muuta kuin kerrasta poikki ja omaan lasten kans!

 

[taustalla]

\

En tiedä mitä minun pitäisi tehdä. Olemme naimisissa, meillä on lapsi ja omistusasunto (mistä lainaa vielä), kaikenhan pitäisi olla hyvin, mutta kun ei ole eikä ole ollut pitkään aikaan. Tuntuu että olemme kasvaneet erillemme, en jaksa enää yksin huomioida häntä koska eihän hänkään huomioi minua. Miehen mielestä meidän suhteessa ei ole mitään vikaa, mutta minusta tuntuu että on ja paljon. Mutta jotenkin ero tuntuu kauhean vaikealta, olisi oltava sitten aivan 120 % varma asiasta. Pelottaisi jäädä ihan yksin lapsen kanssa, vaikka pärjäänkin ja tykkään olla hänen kanssaan hyvin paljon, niin silti se voisi olla raskasta. En halua aiheuttaa hänelle kärsimystä. Taloudellinen puoli huolettaa myös, täytyisihän meidän etsiä uusi koti ja siihen löydyttävä vuokratakuut sekä mistä saada hyvä ja edullinen asunto, huonekaluja pitäisi ostaa jne. Millä rahalla me oikein eläisimme sitten (olen pienituloinen), tokihan tulisi elatustuki mutta ei se riitä korvaamaan 2 ihmisen tuloja. Ja jos pitäisi auto ostaa ja maksaa käyttökulut.

Tilanteeni on kiertää noidankehää, koska mielestäni eron pitää olla selvä ennen kuin alan uuteen suhteeseen, mutta en pysty eroamaankaan. Ja missä niitä miehiä sitten tapaisinkaan, koska olen naimisissa. En voisi sanoa mennään vaan treffeille, mutta olen vielä naimisissa. Toisaalta myös pelottaa jos eroaisin, niin löytäisinkö itselleni uutta puolisoa ja olisiko hän sitten parempi. Vai tulisiko minusta kärttyinen yh? Joten ehkä minua pelottaa enemmän eron jälkeinen elämä, kuin elää tätä tämän hetkistä elämää. Ehkä jonain päivänä tapaan sen oman unelmieni prinssin ja nautin elämästä taas paljon enemmän. Vielä ei rohkeus kanna niin pitkälle. Joskus olen hakenut vastausta miettimällä mitä tekisin jos minulla/miehelläni/lapsellani todettaisiin joku vakava mahd. kuolemaan päättyvä sairaus tai jos parantuisin itse vakavasta sairaudesta ja saisin ns. toisen elämän, mitä tekisin sitten jäädäkö vai lähteäkö. Toisaalta tuntuu että hukkaan parhaat vuoteni kun en saa tehtyä päätöstäni. Toisaalta taas meillähän on kaikki ihan hyvin (paitsi pääkopassani), vaikeita aikoja on aina.

Ehkä elämä näyttää mitä se tuo tullessaan. Kiitos jos jaksoit lukea sekavan tekstini.

Jotenkin taas itseäni alkoi kaikki ahdistaan ja on jo pidemmän aikaa.. Ajattelin tulla tänne purkamaan oloani ja sitten luin sun kirjoituksesi, ihan kuin minä olisin sen kirjoittanut!!

Itse olen ihan samanlaisessa pattitilanteessa, en tunne itseäni onnelliseksi ja mietin melkein päivittäin, että miten ihanaa olisi olla kaksin lapseni kanssa. Sitten tuleekin tämä rahatilanne, ja ajatus lähtemisestä tuntuu mahdottomalta. Olen vielä lapseni kanssa kotona ja minulla ei ole vakituista työtä mihin palata, eli millä oikein eläisin, maksaisin vuokran, laskut, lapselle kaiken tarpeellisen. No saishan sitä toimeentulotukea, mutta minusta tu´ntuisi niin kamalalta jotenkin mennä sitäkin pyytämään. En kanssa tiedä, mitä teen... kohta vain tuntuu, että tukehdun!!! Lastani rakastan enemmän, kuin mitään muuta tässä maailmassa ja senkin takia ero lapsen isästä tuntuu lapsen vuoksi pahalta, sillä hyvä isä hän on lapselleen...(noniin, nyt sit niiskutetaan :'( ) Mutta onko oikein, että minä tuhlaan elämäni sen takia, että lapsi saa asua myös isänsä kanssa? Kyllähän minäkin miestäni rakastan...mutta luulempa, että osaltani rakkaus on muuttunut ystävyydeksi... pettämään en haluaisi ruveta, sitä en pystyisi itselleni anteeksi antamaan.. Läheisyyttä kaipaan, mutta mieheni minua ei vain hirveästi kiinnosta. Jotenkin oloani helpottaisi, jos mies olisi ilkeä tms., mutta hän itseasiassa on kultainen ja koittaa tehdä oloni paremmaksi. Ei se vaan auta, mutta siltikään en uskalla tehdä sitä ratkaisevaa askelta elämässä..... apua ja neuvoja kaipailen!!!

 

[Minä vaan]

\

En tiedä mitä minun pitäisi tehdä. Olemme naimisissa, meillä on lapsi ja omistusasunto (mistä lainaa vielä), kaikenhan pitäisi olla hyvin, mutta kun ei ole eikä ole ollut pitkään aikaan. Tuntuu että olemme kasvaneet erillemme, en jaksa enää yksin huomioida häntä koska eihän hänkään huomioi minua. Miehen mielestä meidän suhteessa ei ole mitään vikaa, mutta minusta tuntuu että on ja paljon. Mutta jotenkin ero tuntuu kauhean vaikealta, olisi oltava sitten aivan 120 % varma asiasta. Pelottaisi jäädä ihan yksin lapsen kanssa, vaikka pärjäänkin ja tykkään olla hänen kanssaan hyvin paljon, niin silti se voisi olla raskasta. En halua aiheuttaa hänelle kärsimystä. Taloudellinen puoli huolettaa myös, täytyisihän meidän etsiä uusi koti ja siihen löydyttävä vuokratakuut sekä mistä saada hyvä ja edullinen asunto, huonekaluja pitäisi ostaa jne. Millä rahalla me oikein eläisimme sitten (olen pienituloinen), tokihan tulisi elatustuki mutta ei se riitä korvaamaan 2 ihmisen tuloja. Ja jos pitäisi auto ostaa ja maksaa käyttökulut.

Tilanteeni on kiertää noidankehää, koska mielestäni eron pitää olla selvä ennen kuin alan uuteen suhteeseen, mutta en pysty eroamaankaan. Ja missä niitä miehiä sitten tapaisinkaan, koska olen naimisissa. En voisi sanoa mennään vaan treffeille, mutta olen vielä naimisissa. Toisaalta myös pelottaa jos eroaisin, niin löytäisinkö itselleni uutta puolisoa ja olisiko hän sitten parempi. Vai tulisiko minusta kärttyinen yh? Joten ehkä minua pelottaa enemmän eron jälkeinen elämä, kuin elää tätä tämän hetkistä elämää. Ehkä jonain päivänä tapaan sen oman unelmieni prinssin ja nautin elämästä taas paljon enemmän. Vielä ei rohkeus kanna niin pitkälle. Joskus olen hakenut vastausta miettimällä mitä tekisin jos minulla/miehelläni/lapsellani todettaisiin joku vakava mahd. kuolemaan päättyvä sairaus tai jos parantuisin itse vakavasta sairaudesta ja saisin ns. toisen elämän, mitä tekisin sitten jäädäkö vai lähteäkö. Toisaalta tuntuu että hukkaan parhaat vuoteni kun en saa tehtyä päätöstäni. Toisaalta taas meillähän on kaikki ihan hyvin (paitsi pääkopassani), vaikeita aikoja on aina.

Ehkä elämä näyttää mitä se tuo tullessaan. Kiitos jos jaksoit lukea sekavan tekstini.

mulla tuli itku ku luin tota sun tekstiä..mulla aivan samanlainen tilanne,paitsi en ole naimisissa!joku pvä mä sen teen otan itteäni niskasta kii ja heitän ton ukon ulos,vaikka sitä rakastanki,ni tästä meijän yhteis elosta ei tuu mitään
:'( :'( sille on paljon tärkeempää kaverit ja niitten kanssa hilluminen vkl,ku me..mä tiiän et siit tulee raskasta,kun jään tytön kanssa kaskin,mut tiedän et tuun olee niin paljon onnellisempi!mun kaveri eros just pari kuukautta sitten sen ukosta ja jäi lapsensa kanssa kaksin ja sanoi,että on todella onnellinen nyt vaikeeta se tulee olemaan,mut mä en suostu heittää elämääni hukkaan ton ukon takii,ku voin tulla vielä onnelliseksi!jaksamisia sullekkin :hug: :hug: