Mitä tekisitte?

[neuvoton]

Olen kolmeakymmentä lähestyvä ja seurustellut pian kolme vuotta miehen kanssa, joka ei halua vieläkään muuttaa yhteen. Ei kuulemma tunne olevansa valmis vielä, mutta meinaa kyllä olla *joskus*. Seurustelun alusta asti ollaan puhuttu, että jossain vaiheessa muutetaan yhteen ja aloitetaan yhteinen elämä. Itse ehdin muuttaa yli 2 vuoden seurustelun jälkeen yksin toiseen yksiöön, koska jouduin edellisestä asunnosta pois. Tuolloin mies ei yhteen suostunut muuttamaan, vaikka sitä tosissani ehdotin.

Mies alkaa tuntua päätöskyvyttömältä niin yhteenmuuton kuin muidenkin elämään liittyvien isompien asioiden (opintojen loppuun saattaminen, elannon hankkiminen) suhteen, että mietityttää pahasti koko tilanne. Kyllä toki edelleen välitän hänestä, mutta nyt kun on vielä pari vuotta matkaa kolmeenkymmeneen, niin se saa miettimään, kannattaako jäädä parisuhteeseen, jossa näin isot asiat on auki. Ja itse haluaisin naimisiinkin, mies taas ei kuulemma osaa sanoa siitä mitään.

Olenko tyhmä, jos jään toivomaan tästä suhteesta parempaa, yhteenmuuttoa ja yhteistä tulevaisuutta?

 

[neuvoja]

Valmistele mielessäsi perustelut, kerro mitä naimisiin ja yhteenmeno sinulle merkitsevät. Jos mies on täysin selvillä sinun ajatuksistasi, niin ainakin hän sitten tietää mikä vaikutus erilaisilla tekemisillä ja tekemättä jättämisillä on.
Monestihan miehille tuntuu olevan se ja sama, miten ollaan, niinkauan kuin seksiä piisaa, joten ei se itsestään siitä miksikään muutu.

Kun olet informoinut miehen omalta osaltasi, pallo mun mielestäni jää kyllä sitten hänelle. Kukaan ei voi (eikä kannata) toista tuollaisissa asioissa pakottaa. voi ajatella niinkin, että jos mies oikeasti tahtoisi samoja asioita kun sinä, niin ei hän olisi ottanut riskiä, että se asia jää sinulta huomaamatta.
Ei mieskään varmaan tahdoton ole, eikä ketään ihmistä sellaisena voi pitää. Jos on passiivinen luonne, niin sitten on, mutta kyllä kuka tahansa lapatossukin herää siinä vaiheessa toimimaan, jos todella jotain haluaa saavuttaa.

Sitäpaitsi, joistakin asioista kannattaisi jo kolmen vuoden yhdessäolon jälkeen olla varma, tai sitten lähteä jopa eri teille. Muutenhan siinä menee vain aika hukkaan molemmilta.

Muutenkin, jos teillä kommunikointi on sitä luokkaa, että kolmen vuoden jälkeen tuollaiset asiat on jääneet kellumaan, niin ei hyvältä kuulosta. Eiväthän kaikki halua muuttaa yhteen ikinä, tai mennä naimisiin, mutta kyllä ne asiat siltikin pitää yhdessä päättää ja puhua, ja varmistaa yksimielisyys ja tyytyväisyys molemmilta osapuolilta.

Ja jos ero tulee, niin tiedoksi;On olemassa sellaisiakin miehiä, jotka tietävät mitä elämältä haluavat. Ja tekevät myös naiselle selväksi, kuinka tärkeä hän on miehelle.
Ei minunkaan ole tarvinut miestäni kosia ja kerjätä. En voisi kuvitellakaan olevani onnellinen ihmisen kanssa, jota pitää vetää perässään tai odottaa jotain merkkiä tosirakkaudesta.

 

[Tate]

Ahdistelette nuo miehet hengiltä. Malttia naiset ja naikkoset. Kun tapaan tuollaisen kärttäjän, minulta menee heti maku pois. melkein eka iltana aletaan kosiskella yhteen. Hyi. Voi yökkä mitä akkoja nykyään tapaa. Itse ei tarvitse housunnappeja avata, kaikki tehdään valmiiksi. Ei ole pakko naidakaan. Nainen tulee päälle ja alkaa hytkyttää.

 

[Totta]

Mitään vikaa en näe siinä, että haluaa naimisiin ja muuttaa yhteen. Miehethän on aina toista mieltä, se tiedetään jo. Ei saa kärttää ei. Miehille vain kaikki mahdollisimman helpoksi. Joopa joo.

Jos yhdessäasumista on suhteelta hakemassa, niin aivan; kärttäminen sikseen ja jos ei tapahdu niin jatkaa matkaa.
Minä en hyppisi miehen päälle ja alkaisi hytkyttää.
Enkä ala toisaalta kärttämäänkään. Mies mäkeen jos ei kiinnostusta piisaa. Myöskään kärsivällinen ei kannata olla. Jos mies huomaa että ilmaiseksi saa suhteessa elellä ilman, että eväänsä väräyttää niin huonosti siinä käy.

Ap: älä ruinaa miestä, se on täysin säälittävää käytöstä. Anna tekojen puhua puolestaan, mitä siinä kärttämään ja itseään nolaamaan. Heitä pois koko mies.

Jos hänellä ei ole tunteita sinua kohtaan tarpeeksi, niin kun olet huijannut naimisiin niin eräänä päivänä vain pettää kiksauttaa, ja lähtee mieleisensä naisen mukaan. Nythän se elää ihan selvää välivaihetta- Sitä oikeaa odotellessa tyytyy sinuun.

 

[neuvoton]

Tate, ei nyt ihan noin. Ensimmäisen kerran aloin vakavasti yhteenmuuttoa ehdottaa, kun oma kämppä oli menossa alta 2 vuoden seurustelun jälkeen. Että ei ihan eka iltana.

neuvojalla oli hyviä neuvoja. Asioista on kyllä puhuttu, viimeisen vuoden aikana jo ihan kyllästymiseen asti. Siitä ei siis ole kyse, etteikö mies tietäisi, mitä toivon. Ja johan sitä ihan suhteen alussa kartoitettiin toiveita ja ne vaikutti silloin samanlaisilta, mutta ilmeisesti käsitykset yhteenmuuton ym. aikatauluista heittää meillä vähintään 5 vuodella. Siltä ainakin on alkanut tuntua.

 

[Meikämaija]

Asiat muuttuvat vuosien varrella, niin myös tunteet. Taisit saada tuolla yhdeltä edeltäjältä mielipiteen, joka minunkin mieleeni tuli.
Kaveri odottelee suurta ja jalat alta vievää rakkauttaan, jota odotellessa aika nyt sitten kuluukin - myös sinulta.

Jos meinaat perheen saada ja oikean, vastuullisen miehen, niin katsele itsellesi sellainen.

 

[neitonen84]

Jos tama on enemman luonteenpiirre (puhuit myos opiskelu, tyo ym. jutuista) eika vain sitoutumiseen liittyva asia, kannattaa miettia jatkoa ihan vakavissaan. Miehen muuttumisen varaan ei kannata laskea mitaan (""Haluanko jatkaa suhteessa vaikka mieheni ei muuttuisikaan?""), silla siihen saattaa pettya.. Tallaista piirretta on miehen itsenkin aika vaikea muuttaa (siis sanotaanko yleista ""passiivisuutta"" tai mita sanaa sita haluaakin kayttaa nimimerkilla kokemusta lahipiirista loytyy).

Jos taas kyseessa on se, ettei miehesi yksinkertaisesti ole valmis/kypsa ottamaan seuraavia askeleita, aika voi auttaa asiaa. Painostaa ei kannata, mutta vakavissaan voi aina keskustella.
Tsemppia

 

[lisa]

Minä en jäisi odottelemaan. Minusta tuollaisten asioiden odottelu on elämän hukkaan heittämistä. Olen itse ollut samantaipaisessa tilanteessa, jossa mies ei ottanut vastuuta esim. elannon hankkimisesta. En voinut kuvitellakaan tekeväni lapsia miehen kanssa, jota ei työnteko kiinnosta. Tuntuu, että miehesi pitää sinua varalla etsiessään uutta ja jännää suhdetta. Sinuthan on helppo ns. heittää menemään, kun jännempi nainen tulee kohdalle. Rohkeasti vaan eteenpäin. Löydät varmasti miehen, jota kiinnostaa yhteisen tulevaisuuden suunnittelu sinun kanssasi ja hän huomioi sinut tärkeimpänä ihmisenä elämässään.

 

[Inhorealisti]

Tassa sita ollaan taas perustavaa laatua olevan sukupuolieron aarella. Miehesta kaikki on hyvin, joten yhteenmuuttaminen on riski, etta elama alkaa liukumaan alamakea. Nainen saattaa osoittautua pirttihirmuksi ja oma vapaus karsii.

Nainen taasen haluaa menna elamassaan eteenpain ja elaman pysahtyneisyys tekee levottomaksi. Mies siis pitaisi saada uskomaan, etta muutokeset tekevat hanen elamastaan entistakin onnellisemman.

Ylensa se tapahtuu, kun mies tuntee menettamisen pelkoa. Sita taasen ei tunne vaimoksi sopimattoman tyttoystavan kanssa. Jokainen vetakoon tilanteesta omat johtopaatoksensa.

 

[heh]

Jos miehen mielestä on mahdollisuus että nainen muuttuu pirttihirmuksi yhteenmuutettuaan, niin eikö kannattaisi ottaa siitä ajoissa selvä ja muuttaa yhteen.
Miksi mies haluaisi elää naisen kanssa, joka on luonteeltaan sellainen että muuttuu pirttihirmuksi?
Mies vain ei osaa päättää mitään ja sillä siisti.

 

[muumi]

hei!
Pidä kiinni omista unelmistasi!

Kysy mieheltä suoraan mitä hän haluaa elämältään ja mitä aikoo asioiden eteen tehdä, kyllä sellaisia asioita saa kysyä, jos mies siitä säikähtää niin jo on meleko vahvero!

Ja jos käy ilmi että ette haaveile samanlaisista asioista ja halua elämältä ollenkaan samoja asioita/samalla ""aikataululla"" niin kannattaa miettiä varmaan suhde uusiksi, niin kurjaa kuin se onkin. Karu totuus kun on se, että toista ei voi muuttaa eikä se oikein olisikaan. Mutta voit itse valita katseletko tuollaista elämäntyyliä enää vai lähdetkö kohti uusia tuulia!

Sinä varmasti pystyt unelmasi toteuttamaan ilman häntä, jonakin päivänä! Tsemppiä ja usko omiin unelmiisi!!!

 

[hmm..]

olen itse vähän samassa tilanteessa - tosin seurustelua on takana vasta vajaa vuosi enkä minä halua vielä muuttaa yhteen. mutta tässä luonteenpiirteitä ja tulevaisuudensuunnitelmia kartoittaessa on hiipinyt mieleen pieni epäilys, ettei mies olisikaan ihan sellainen kuin haluan. hiukan tuota päättämättömyyttä ja yleistä haahuilua esiintyy turhan paljon. ei tiedä vielä käykö tätä tutkintoa loppuun, ei tiedä haluaisiko muuttaa eri paikkakunnalle töihin, ei osaa päättää sitä tai tätä. sen kyllä että haluaa olla minun kanssani, mutta johtuisiko se siitä, että minun elämäntilanteeni ja luonteenlaatuni onkin huomattavasti jämptimpi..? ehkä hän haluaakin minusta huolenpitäjän eikä tyttöystävää/vaimoa..?

katsotaan, pistetään poika tarkkailuun. jos ei ryhdistäytymistä rupea ilmenemään niin sitten etsimään sellaista jolla esiintyy. joka on jämpti ihan perusluonteeltaan, mieluiten.

miksikö olen ylipäätään tämän haahuilijan kanssa? nokkela keskustelukumppani, hauskaa vapaa-ajan seuraa, komea ulkomuoto, upea sängyssä. jos ei ole aviomiesainesta niin ei voi mittää. nuoria ollaan vain kerran, voi sitä ihan huvinkin vuoksi seurustella.

toki voisin tällä hetkellä kuvitella ottavani hänet ihan loppuiäksi mutta en jos hän ei aikuistu. rakastua saa, mutta ei saa mennä sekapäiseksi!

 

[Reetta]

""ehkä hän haluaakin minusta huolenpitäjän eikä tyttöystävää/vaimoa..?""

Voi hyvät hyssärät. Te naiset analysoitte ja mietiskelette ihan käsittämättömän turhia asioita! Tämäkään nimim. hmm..:n poikaystävä mitä todennäköisimmin ei halua vielä yhtään mitään!

Eikä siinä asiassa ole mitään pohtimista. Eikä siinä ole mitään vikaa.

Kunhan eletään tätä päivää, jota nuoren ihmisen pitääkin saada ja voida elää, ilman lukkoonlyötyjä sitoumuksia ja sopimuksia. Miksi ihmeessä on aina oltava täysin varma ja vakuuttunut siitä, että nimenomaan tämä juttu johtaa avioliittoon ja perheen perustamiseen?

Vasta sittenkö sitä voi olla tyytyväinen, ja voi alkaa elää sitä elämäänsä onnellisena, kun sadan prosentin varmuudella tietää, että hääkellot tulevat soimaan tiettynä päivämääränä?

Muutaman vuoden seurustelu ei kuulkaaas nyt sano vielä yhtään mitään. Elämä on ihan riittävän pitkä, kyllä se avioliitto sieltä tulee jos on tullakseen. Sen asian jotenkin tietää heti, kun tapaa tietynlaisen ihmisen. Nämä teidän analysoimisenne täällä vain todistavat, että sitä ei teidän kohdallenne ole vielä tullut. Painostatte nämä miehet kanssanne naimisiin, ja jonkun ajan kuluttua on sitten ero edessä. Koska nämä eivät olleet teille niitä oikeita.

""katsotaan, pistetään poika tarkkailuun"" - Kauheata justiinameininkiä. Seuraavassa kappaleessa sitten kirjoitetaan, että voi sitä huvinkin vuoksi seurustella. No niinhän se mieskin varmaan ajattelee, tuskin hän sinua tarkkailuun on pistämässä.

Sitäpaitsi, jos suoraan sanotaan, avioliitto ei ole mikään onnen ja autuuden satama. Sitä se on vain, jos kaksi toisilleen täysin sopivaa löytää toisensa, ja jos heillä on samat päämäärät ja ihanteet. Suurin osa avioliitoista on sellaisia, että ensin tehdään lapset ja hankitaan oma koti, se kaikki on uutta ja hauskaa ja siinä tuntee itsensä tärkeäksi. Sitten pitäisi ruveta oikeasti elämään sitä perhe-elämää, ja yhtäkkiä ei olekaan mitään ihmeellistä eikä uutta odotettavissa. Mies ei ole sellainen, kuin sitä toivoi. Alkaa se pitkäveteinen, tympeä arkielämä, josta enimmäkseen kaipaa pois. Ne nuoruuden vapaat ajat alkavat muistua yhä useammin mieleen, ja lopulta sitä kysyyy itseltään, että miksi helvetissä minä tämän kaiken itselleni niin väen välttämättä halusin?

 

[Samoin joskus tuntenut]

Kerronpa oman näkemykseni omien kokemusteni kautta. Noin kolmekymmentä vuotta sitten tutustuin nuoreen mieheen. Koulut jääneet kesken, armeija suoritettu jotenkuten lusmuillen, töissä kyllä kävi ja eli säästäväisesti vanhempien kotona. Kotona hoidettiin kaikki valmiiksi.

Rakastuimme, kivaa seuraa hän oli. Vuoden seurustelun jälkeen minun vihjeestäni hän sitten kosi, koin, että asiassa pitäisi päästä eteenpäin. Kihloihin, naimisiin ja muutettiin yhteiseen asuntoon. Ajattelin, että saan hänet suorittamaan kesken jääneet koulut loppuun ja vielä vähän aikuisopiskelua lisäksi, nyt kun on hieman enemmän järkeä päässäkin. Ei se oikein onnistunut, jotain hän suoritti, mutta suuttui, kun ehdotin, että iltakoulussa pitäisi se kesken jäänyt koulu suorittaa. Hyvä isä hän on aina ollut lapsellemme. Mutta minun oma urakehitykseni tuntui tyssäävän siihen, että en voinut menestyä, koska kotona oli mies, joka ei pysynyt minun vauhdissani.

Olemme nyt eronneet, koska halusimme elämältä eri asioista. Tai siis minä halusin, hän ei koskaan halunnut oikein mitään muuta kuin, että elämä ympärillä ei saisi muuttua. Eikä hän haluaisi tehdä mitään muutosten eteen. Elämämme kuitenkin muuttui, enkä minä halunnut polkea paikallani. Yritin uskotella itselleni, että ei minua haittaa, vaikka hän onkin aika saamaton ja minä hoidan kaiken.

Nyt kun olen elänyt jo muutaman vuoden itsekseni ja rakentanut omaa elämääni itselleni, uskallan myöntää, että olisin halunnut kumppanin, jolla on myös omalle elämälleen tavoitteita. Olen edennyt ammatillisesti ja se tuottaa minulle tyydytystä. Toivon, että jonain päivänä löydän rinnalleni vielä kumppanin, joka voi tukea minua ja olla kuitenkin itsellinen omassa elämässään.

Summa summarum: nuorena en nähnyt kuinka tärkeää on löytää kumppani, jonka kanssa on henkisesti suurinpiirtein samalla tasolla ja arvostukset omat samaa luokkaa.

Katso omaa tilannettasi etäisyyden päästä, arvioi sitä objektiivisesti ja tee ratkaisusi, kun olet vielä nuori. Haluat perhettä ja läheisyyttä elämääsi. Saat sen kyllä, kun annat sille tilaisuuden, etkä roiku luuserissa, jolla nyt ei ole muita odotuksia omalle elämälleen. Elämänne eivät ilmeisesti kohtaa. Olet fiksu ihminen, kun pohdit asiaa monelta kantilta.

Onnea sinulle matkallasi omaan hyvään ja onnelliseen elämään oikean kumppanin seurassa. Kyllä se siellä sinulle on varattuna.

 

[saamaton]

Minäkin olen nyt varmaan täyspaska ihminen, kun en ole päättänyt kaikkea. Mieheni, joka käy töissä ja tietää mitä elämältään haluaa, voi lähteä kaikin mokomin jonkun sellaisen mukaan joka ns. tietää elämänsä etukäteen.
Mutta eipä ole lähtenyt vielä..no ehkä sekin päivä koittaa, kun kerran elämässä on kiellettyä olla olematta jatkuvasti huolissaan siitä ja tästä. Ihan kuin olisimme matkalla johonkin muuallekin kuin hautaan.

 

[hmm..]

enhän minä sanonut, että poikaystäväni on täyspaska, päinvastoin. minäkään en halua vielä edes avoliittoa, muusta puhumattakaan. mutta realisti pitää olla vaikka kuinka tykkäisi toisesta. jos joskus haluan (niin kuin todennäköisesti teen) ""perinteisen"" parisuhteen perheineen ym., sitä on melko turha yrittää saada aikaan miehen kanssa, joka ei osaa päättää haluaako sitoutua, naimisiin, lapsia, vakityöpaikan jne sillä perusteella että ""entä jos myöhemmin kaduttaa/joudun luopumaan jostakin muusta"". olen vain havainnut että silloin on helpompi etsiä sellainen ihminen, joka tietää mitä tahtoo - ja tahtoo mielellään suunnilleen samoja asioita kuin minä. nyt minulla ei yleisen elämäntilanteeni vuoksi ole kiire mihinkään, joten voin ""elää hetkessä"" tämän ihanan miehen kanssa.

(joidenkin, ei tässä ketjussa kirjoittavien ihmisten mielestä sekin muuten on väärin - ei saisi seurustella ilman hääkakun kiiltoa silmissä kun silloin on vaan kaikille antava huora... mutta se jätettäköön omaan arvoonsa.)

korostan edelleen kuitenkin järjen käytön tärkeyttä rakkaudessakin - siten säästyttäisiin monelta onnettomalta tuhoon tuomitulta liitolta. mutta ihminen on erehtyväinen, minäkin ja voihan olla että muutaman vuoden päästä kitisen täällä onnetonta avioliittoa. mutta *yritän* kumminkin elää siten ettei niin kävisi.

jutut pistetään poika tarkkailuun jne. oli kirjoitettu huumorilla. justiinahuumorilla ehkä, mutta huumorilla nevertheless.

 

[AnNeli]

En jaksanut lukea koko viestiäsi, mutta asian ymmärsin.
Olet ryhdikäs nainen jota mies ei osannut arvostaa.
Niin meilläkin. Olen yli viiskymppinen ja omilla ansioillani työelämässä edennyt. Torpan tyttö jolla ei ole akateemista koulutusta, johtavassa asemassa. Kahdeksanvuotinen avioliitto, kymmenen vuotta nuorempi mies.
Neljä viikkoa sitten sunnuntaiaamuulla krapulassa seksiä. Minulle tärkeää läheisyys ja hellyys. Kelle naiselle ei olisi.
Tuli tänään kotiin messuilta, jotka päättyivät tunti aiemmin, kaatokännis. Haukkui lesboksi, (kaikki tuttavat olivat homoja), ja sanoi että tapan sut.
Päätin että hankin uuden kämpän, vuokrakämpän, vaikka talo jossa asumme on mun.
Ei koskaan mitään mukavaa yhdessä. Baareissa emme ole käyneet vuosiin. Kotona hän määrää koska ""elämme"" muutenkin kuin TV:tä katsellen.
Olen alkamassa uutta tehtävää, haasteellisempaa kuin koskaan. Hän sanoi tänään siitäkin, että kaikkihan nauraa sulle!
Olen väsynyt ja kypsynyt. Ikinä hän ei sano että olisin hänen rakas tai että välittää.
Onko aika nelikymppisen äidinpojan (ainut lapsi, poika jota äiti paapoo puolen kilometrin päästä), lähteä etsimään naista elämäänsä. Minulla on kolme tytärtä ja neljä lastenlasta jotka ovat hänelle tärkeitä.

Elikkäs lähden itse omasta talostani elämään elämää ja toivottavasti saan muutakin kuin sunnuntaikrapulanainnin, kerran kuukaudessa.

 

[muumi]

Olet oikeassa siinä, että ei ne hääkellot ole mikään tae yhtään mistään. Mutta siitä ei tässä alkuperäisessä asiassa varmaan neuvottomalla ollut kysekään, näin ymmärsin.

Mutta fakta on se, että jokainen varmaan jotakin elämältä haluaa ja jostain haaveilee, ja jos on parisuhteessa tietoinen siitä, että omat ja kumppanin haaveet ei satu yksiin ei sitten millään, niin silloinhan ei varmaan kauhean tyytyväinen ja onnellinen suhteessaan ole. Minä en ainakaan ollut. On vaan puntaroitava ei sitä ""jätkää"" vaan omat halunsa ja tarpeensa vs. hänen vastaavat.

Ja toki se on ihan hyvä, ettei ota liikaa stressiä ja paineita, ja seurustelu ilman suurempia ajatuksia yhteisestä tuleveisuudesta ja perheestä on ihan ok sekin - mikäli suhteen kumpikin osapuoli tietää tilanteen ja hyväksyy sen. Siinä lie se pointti...