V
"vieras"
Vieras
Yhdellä meidän lapsista todettiin joitakin vuosia sitten 6kk ikäisenä lonkkaluksaatio. Se oli minulle todella vaikea paikka. Olin suoraan sanottuna ihan rikki ja atomeilla asiasta. Yksi syy siihen oli se, että asia oli pitkään epäselvä ja välillä oli ihan varmaa, että tyttö joutuu olemaan vuoden navasta alaspäin kipsattuna. Jokaien voi vain kuvitella, että minkä verran hankaloituu elämä, kun 6kk-1,5v ikäinen lapsi on navasta alaspäin kipsattu täydelliseen sammakkoasentoon. Millaiset vaatteet sille on mahdollista pukea, mihin rattaisiin se mahtuu, mihin nukkumaan, millainen turvaistuin, ihonhoito, pesut jne jne. Ja voitte vaan arvata paljonko sellainen lapsi painaa. Lista erilaisista pohdinnoista on loputon ja siihen päälle tietysti jatkuvat sairaalakäynnit ja muut.
No meidän kohdalla kävi hyvin ja tyttö selvisi 12viikon lastahoidolla, vaikka ihan samoja kysymyksiä se lastahoitokin asetti tielle arkipäivään. Kipsistäkin saatiin esimakua magneettikuvauksen takia neljän päivän ajalta ja se oli todella sydäntä raastavaa touhua.
Ja minä myönsin ihan avoimesti kaikille sen, että suren asiaa. Ja kaikki ymmärsi. Paitsi yksi ystävä jaksoi hokea sitä, että miten huonosti niin monella muulla ihmisellä on asiat. Jaaha... kas kun ei oma murhe poistu sillä, että toisella puolella maailmaa joltain lapselta puuttuu jalat. Se ei tee minun elämästäni helpompaa. Ja minun suruni ei sillä häviä. Toki olen iloinen siitä, että omalla lapsellani oli vaiva, joka voitiin hoitaa mutta en minä sitäKÄÄN hänelle toivonut.
Nyt sitten eräs toinen kaverini sai vauvan ja hänellä on todettu lonkkaluksaatio nyt heti vastasyntyneenä ja olen luvannut antaa vertaistukea ja otinkin heti yhteyttä, kun asia korviini kantautui. Asiasta oli sitten puhetta tämän minun nyt jo entisen ystäväni kanssa ja hän taas teki erittäin selväksi miten mitätön vaiva ja josta pitäisi selvitä ihan olkia kohauttamalla. Ja kertoi vuolaasti miten hänen joku tuttunsa oli ihan vain, että "jassoo tämmönen, ei paljon hetkauta", kun hänen vauvallaan oli se sama vaiva todettu aikoinaan. Yritin sanoa, että varmaan moni ulkopuolinen voisi minustakin sanoa samaa, ei niitä tunteita tuolla kaupoissa vuodateta jokaiselle. Mutta ei, kyllä hän nyt vain otti sen ihan lunkisti. Ja sitten vielä korosti sitä, että hänen omalla lapsellaan on pitkäaikaissauraus eikä paljon jaksa hetkauttaa tälläiset helposti hoidettavat jutut.
Voi kun teki niin paljon mieli sanoa, että minulla on kaveri, jonka lapsella on syöpä ja hän ottaisi varmaan niin kovasti mielellään omalleen jonkun pitkäaikaissaurauden sen syövän tilalle. Mutta itse en harrasta tuollaisia asiattomuuksia, joten jätin väliin.
Mutta pointtini on se, että miten toiset oikeasti voi sanoa niin, että äidillä ei ole oikeutta surra lapsensa lonkkaluksaatiota sen takia, että toisilla on asiat huonommin. Minusta tuo on epäempaattista ja loukkaavaa ja tiäs mitä.
Ja kyllä - olen kohdannut elämässäni myös muita vaikeita asioita eli lonkkaluksaatio ei ole elämäni ainut vastoinkäyminen todellakaan.
Mutta mitä olette mieltä? Onko se tosiaan niin, että lonkkaluksaatiot ja muut "helposti hoidettavissa" olevat jutut on sitä sarjaa, että turpa kiinni äläkä kitise.
No meidän kohdalla kävi hyvin ja tyttö selvisi 12viikon lastahoidolla, vaikka ihan samoja kysymyksiä se lastahoitokin asetti tielle arkipäivään. Kipsistäkin saatiin esimakua magneettikuvauksen takia neljän päivän ajalta ja se oli todella sydäntä raastavaa touhua.
Ja minä myönsin ihan avoimesti kaikille sen, että suren asiaa. Ja kaikki ymmärsi. Paitsi yksi ystävä jaksoi hokea sitä, että miten huonosti niin monella muulla ihmisellä on asiat. Jaaha... kas kun ei oma murhe poistu sillä, että toisella puolella maailmaa joltain lapselta puuttuu jalat. Se ei tee minun elämästäni helpompaa. Ja minun suruni ei sillä häviä. Toki olen iloinen siitä, että omalla lapsellani oli vaiva, joka voitiin hoitaa mutta en minä sitäKÄÄN hänelle toivonut.
Nyt sitten eräs toinen kaverini sai vauvan ja hänellä on todettu lonkkaluksaatio nyt heti vastasyntyneenä ja olen luvannut antaa vertaistukea ja otinkin heti yhteyttä, kun asia korviini kantautui. Asiasta oli sitten puhetta tämän minun nyt jo entisen ystäväni kanssa ja hän taas teki erittäin selväksi miten mitätön vaiva ja josta pitäisi selvitä ihan olkia kohauttamalla. Ja kertoi vuolaasti miten hänen joku tuttunsa oli ihan vain, että "jassoo tämmönen, ei paljon hetkauta", kun hänen vauvallaan oli se sama vaiva todettu aikoinaan. Yritin sanoa, että varmaan moni ulkopuolinen voisi minustakin sanoa samaa, ei niitä tunteita tuolla kaupoissa vuodateta jokaiselle. Mutta ei, kyllä hän nyt vain otti sen ihan lunkisti. Ja sitten vielä korosti sitä, että hänen omalla lapsellaan on pitkäaikaissauraus eikä paljon jaksa hetkauttaa tälläiset helposti hoidettavat jutut.
Voi kun teki niin paljon mieli sanoa, että minulla on kaveri, jonka lapsella on syöpä ja hän ottaisi varmaan niin kovasti mielellään omalleen jonkun pitkäaikaissaurauden sen syövän tilalle. Mutta itse en harrasta tuollaisia asiattomuuksia, joten jätin väliin.
Mutta pointtini on se, että miten toiset oikeasti voi sanoa niin, että äidillä ei ole oikeutta surra lapsensa lonkkaluksaatiota sen takia, että toisilla on asiat huonommin. Minusta tuo on epäempaattista ja loukkaavaa ja tiäs mitä.
Ja kyllä - olen kohdannut elämässäni myös muita vaikeita asioita eli lonkkaluksaatio ei ole elämäni ainut vastoinkäyminen todellakaan.
Mutta mitä olette mieltä? Onko se tosiaan niin, että lonkkaluksaatiot ja muut "helposti hoidettavissa" olevat jutut on sitä sarjaa, että turpa kiinni äläkä kitise.
