Täällä on viimeaikoina keskusteltu paljon itsemurhasta, sen oikeutuksesta ja suurinpiirtein yhtenäisesti oollaan oltu sitä mieltä että tuo teko aiheuttaa paljon kärsimystä läheisille. En halua nyt puhua itsemurhan tekijästästä tai teosta itsestään, kuinka itsekäs ja väärä se kenenkin mielestä on. Haluan nyt kiinnittää huomion jäljelle jääneisiin lähiomaisiin ja siihen miten ja millaisin odotuksin me läheisinä kohtaamme heidät. Mityä voimme vaatia heiltä, kuinka paljon heidän tulisi huomioida kanssa ihmisiä jne. Pystymmekö antamaan heille anteeksi kommentit jotka eivät meitä miellytä vai loukkaannummeko kun emme saa sitä kiitosta minkä katsomme ansaitsevamme kun vilpittömästi ja hyvässä tarkoituksessa tulemme heitä auttamaan?
Lyhyesti taustasta, kuten jotkut teistä varmaan tietävät menetin 21v pikkuveljeni itsemurhan kautta puoli vuotta takaperin. Itse en ole omalta kohdaltani juuri uskaltautunut tätä menetystäni käsittelemään. Kaksi pientä lasta ja työt ovat pitäneet ajatuksia turvallisesti arjessa. Lähinnä olen käsitellyt asiaa muiden perheenjäsenteni kautta, heidän joilla ei ole näin vahvasti arjessa kiinni pitäviä asioita elämässään.
Varmasti suurin huoli minulla on äidistäni jolla nyt sairaseläkkeellä ollessaan on 24h/vrk aikaa poikansa kuolemaa ja tähän johtaneita syitä. Tuo taakka lienee niitä raskaimpia mitä äidille voidaan kannettavaksi antaa. :/ Oman tuskansa tuo päälle yleinen suhtautuminen itsemurhaan ja sen tekijöihin. Läheltä ja kauempaa on löytynyt ihminen jos toinenkin jolla on näkemyksensä siihen mitä veljessäni oli vikana, paljon kommentteja jotka eivät kuulosta kauniilta surevan äidin korvissa. Suurinta mielipahaa on aiheuttanut eräiden, suhteellisen läheisten sukulaisten reagointi. Heiltä saadut kommentit ja syytökset painavat mieltäni päivittäin, haittaavat nukkumistani jne (puhumattakaan siitä mitä tekevät äidilleni...). Siksi niitä haluan tässä esiin tuoda. En enää tiedä mikä on oikein ja mikä väärin kun kaikki on sumussa. Siksi haluaisin kuulla miten te suhtautuisitte lapsensa itsemurhassa menettäneisiin vanhempiin ja mikä olisi reaktionne esimerkiksi seuraavissa tilanteissa.
Kuinka paljon surevan äidin on mielestänne kestettäviä "tyhmiä" kommentteja ja kysymyksiä noiden ensimmäisten viikkojen ja kuukausien aikana? Entä jos hän ei joka kerta jaksa hymyillen kiittää meitä lauseistamme ja lohdutuksestamme - sanoo jopa suoraan ettei nyt jaksa puhua lapsensa kuolemasta vaann haluaa vaihtaa puheenaihetta. Pahimmillaan toteaa että ihmiset ovat joskus idiootteja kommenteineen (siis yleisesti, ei meidän sanomisiin kohdistaen). Onko meillä tällöin oikeus loukkaantua, kun olemme kerran hyvällä tarkoituksella tulleet auttamaan ja saamme tällaisia solvauksia kiitokseksi? Koemmeko silloin tulleemme väärinkohdelluiksi ja otammeko asiaksemme ojentaa surevaa äitiä tällaisesta käytöksestä?
Jos saatuamme tideon itsemurhasta toteamme ettemme tiedä kamalampaa asiaa maailmassa kuin menettää oma lapsensa, tämä äiti vain toteaa väsyneenä tuon kliseeksi. onko meillä tällöin oikeus loukkaantua tästä? Odotammeko kiitosta osanotosta tai ylipäätänsä huomiosta mitä surevalle suomme? Jääkö hän meille kiitollisuudenvelkaa yhteydenotoista tuona aikana josta hän ei itse muista mitään?
Entä jos olemme sopineet vierailun surevan äidin luo hautajaisia seuraavana päivänä. Soitamme kotoa lähtiessämme että olemme siellä noin puolen tunnin päästä, mutta perille päästyämme sureva äiti ei vastaakaan kännykkäänsä. Loukkaannummeko syvästi, koska tajuamme tämän ihmisen silkkaa ilkeyttään juoksuttaneen meitä turhaan? Kohoaako suuttumuksemme entisestään kun huomaamme käyttäneemme viimeiset rahamme bensaan ja kukkaan? Tulkitsemmeko tämän käytökseksi mitä ei voi hyväksyä keneltäkään -ei edes surevalta äidiltä? Vai voisiko jollain herätä tuossa huoli äidistä? Pelko että tälle on sattunut jotain, hän on romahtanut täysin, mennyt psykoosiin tai jopa päätynyt samaan ratkaisuun kuin eilen hautaama lapsensa? Tai voisiko olla mahdollista että hän ei vaan jostain syytä saanut puhelua (kuten tässä tosielämän esimerkissä kävi) ja suuttuneena pois lähtemisen sijasta soittaisimme summeri jonka edessä seisomme tai kokeilisimme vaikka tavoittaa kyseistä ihmistä lankapuhelinnumerosta.
En tiedä, kulunut 6kk on ollut äidilleni elämänsä tuskaisinta aikaa, jopa pahempaa kuin ne kuukaudet mitkä seurasivat hänen menetettyä äitinsä 11v iässä. Tiedän että hänellä on velvollisuuksia kanssaihmisiä kohtaan, ei hän saa loukata ketään. Mutta voimmeko ajatella että tuona vaikeana aikana hän ei ole oma itsensä. Että hänelle jokainen hengenveto tekee kipeää eikä elämänhalua ole lainkaan. Ei hän varmasti jätä läheisiä huomioimatta ilkeyttään. Kieltämättä hänen kykynsä eläytyä asioihin iloita toisten puolesta ja antaa sitä kiitosta, positiivista ja kannustavaa palautetta mitä lohduttajat häneltä kaipaavat. Hänelle on vaikeaa herättää edes jonkinlaisia tunteita omaa pientä lapsenlasta kohtaan joka syntyi muutama päivä enonsa hautajaisten jälkeen.
Onko mahdollista että tuossa tilanteessa hänen käytökselleen asetettuja vaatimuksia voitaisiin edes hiukan madaltaa?
Lyhyesti taustasta, kuten jotkut teistä varmaan tietävät menetin 21v pikkuveljeni itsemurhan kautta puoli vuotta takaperin. Itse en ole omalta kohdaltani juuri uskaltautunut tätä menetystäni käsittelemään. Kaksi pientä lasta ja työt ovat pitäneet ajatuksia turvallisesti arjessa. Lähinnä olen käsitellyt asiaa muiden perheenjäsenteni kautta, heidän joilla ei ole näin vahvasti arjessa kiinni pitäviä asioita elämässään.
Varmasti suurin huoli minulla on äidistäni jolla nyt sairaseläkkeellä ollessaan on 24h/vrk aikaa poikansa kuolemaa ja tähän johtaneita syitä. Tuo taakka lienee niitä raskaimpia mitä äidille voidaan kannettavaksi antaa. :/ Oman tuskansa tuo päälle yleinen suhtautuminen itsemurhaan ja sen tekijöihin. Läheltä ja kauempaa on löytynyt ihminen jos toinenkin jolla on näkemyksensä siihen mitä veljessäni oli vikana, paljon kommentteja jotka eivät kuulosta kauniilta surevan äidin korvissa. Suurinta mielipahaa on aiheuttanut eräiden, suhteellisen läheisten sukulaisten reagointi. Heiltä saadut kommentit ja syytökset painavat mieltäni päivittäin, haittaavat nukkumistani jne (puhumattakaan siitä mitä tekevät äidilleni...). Siksi niitä haluan tässä esiin tuoda. En enää tiedä mikä on oikein ja mikä väärin kun kaikki on sumussa. Siksi haluaisin kuulla miten te suhtautuisitte lapsensa itsemurhassa menettäneisiin vanhempiin ja mikä olisi reaktionne esimerkiksi seuraavissa tilanteissa.
Kuinka paljon surevan äidin on mielestänne kestettäviä "tyhmiä" kommentteja ja kysymyksiä noiden ensimmäisten viikkojen ja kuukausien aikana? Entä jos hän ei joka kerta jaksa hymyillen kiittää meitä lauseistamme ja lohdutuksestamme - sanoo jopa suoraan ettei nyt jaksa puhua lapsensa kuolemasta vaann haluaa vaihtaa puheenaihetta. Pahimmillaan toteaa että ihmiset ovat joskus idiootteja kommenteineen (siis yleisesti, ei meidän sanomisiin kohdistaen). Onko meillä tällöin oikeus loukkaantua, kun olemme kerran hyvällä tarkoituksella tulleet auttamaan ja saamme tällaisia solvauksia kiitokseksi? Koemmeko silloin tulleemme väärinkohdelluiksi ja otammeko asiaksemme ojentaa surevaa äitiä tällaisesta käytöksestä?
Jos saatuamme tideon itsemurhasta toteamme ettemme tiedä kamalampaa asiaa maailmassa kuin menettää oma lapsensa, tämä äiti vain toteaa väsyneenä tuon kliseeksi. onko meillä tällöin oikeus loukkaantua tästä? Odotammeko kiitosta osanotosta tai ylipäätänsä huomiosta mitä surevalle suomme? Jääkö hän meille kiitollisuudenvelkaa yhteydenotoista tuona aikana josta hän ei itse muista mitään?
Entä jos olemme sopineet vierailun surevan äidin luo hautajaisia seuraavana päivänä. Soitamme kotoa lähtiessämme että olemme siellä noin puolen tunnin päästä, mutta perille päästyämme sureva äiti ei vastaakaan kännykkäänsä. Loukkaannummeko syvästi, koska tajuamme tämän ihmisen silkkaa ilkeyttään juoksuttaneen meitä turhaan? Kohoaako suuttumuksemme entisestään kun huomaamme käyttäneemme viimeiset rahamme bensaan ja kukkaan? Tulkitsemmeko tämän käytökseksi mitä ei voi hyväksyä keneltäkään -ei edes surevalta äidiltä? Vai voisiko jollain herätä tuossa huoli äidistä? Pelko että tälle on sattunut jotain, hän on romahtanut täysin, mennyt psykoosiin tai jopa päätynyt samaan ratkaisuun kuin eilen hautaama lapsensa? Tai voisiko olla mahdollista että hän ei vaan jostain syytä saanut puhelua (kuten tässä tosielämän esimerkissä kävi) ja suuttuneena pois lähtemisen sijasta soittaisimme summeri jonka edessä seisomme tai kokeilisimme vaikka tavoittaa kyseistä ihmistä lankapuhelinnumerosta.
En tiedä, kulunut 6kk on ollut äidilleni elämänsä tuskaisinta aikaa, jopa pahempaa kuin ne kuukaudet mitkä seurasivat hänen menetettyä äitinsä 11v iässä. Tiedän että hänellä on velvollisuuksia kanssaihmisiä kohtaan, ei hän saa loukata ketään. Mutta voimmeko ajatella että tuona vaikeana aikana hän ei ole oma itsensä. Että hänelle jokainen hengenveto tekee kipeää eikä elämänhalua ole lainkaan. Ei hän varmasti jätä läheisiä huomioimatta ilkeyttään. Kieltämättä hänen kykynsä eläytyä asioihin iloita toisten puolesta ja antaa sitä kiitosta, positiivista ja kannustavaa palautetta mitä lohduttajat häneltä kaipaavat. Hänelle on vaikeaa herättää edes jonkinlaisia tunteita omaa pientä lapsenlasta kohtaan joka syntyi muutama päivä enonsa hautajaisten jälkeen.
Onko mahdollista että tuossa tilanteessa hänen käytökselleen asetettuja vaatimuksia voitaisiin edes hiukan madaltaa?
