Miten lakata toivomasta turhaan...

["onneton"]

...olevansa raskaana?

Olen sinkku, mulla on ehkäisykierukka, säännöllistä seksielämää on kuitenkin, joskin miehen kanssa, joka ei missään tapauksessa halua ikinä lapsia, ainakaan minun kanssani. Raskautumisenmahdollisuudet eivät sikäli ole kovin valtavat. Vauvakuume sensijaan on, lisääntymiselle erittäin epäsuotuisasta elämäntilanteestani huolimatta.

Mut silti sitä toivoo, joka ikinen kuukausi, että vahinko olisi käynyt. Ah onnea kun tässä kuussa oli menkat myöhässä 3 päivää. Riemu oli valtava jokaikisellä vessassakäynnillä, kun huomasin ettei verta vieläkään. En muista, milloin olisin ollut viimeksi niin onnellinen ja toiveikas elämäni suhteen, vaikka yritin tietysti toppuutella itseäni jatkuvasti ja selittää, että kyllä ne sieltä vielä tulee. Kun vuoto alkaa, tunne on joka ikinen kuukausi musertava ja olen aina vaan pahemmin rikki.

Pitäiskö tässä selibaattiin alkaa...tosin epätoivoa sekään ei tapa. Musertavaa se aina on saada todiste ettei vieläkään ole mun vuoro, vaikkei mitään mahdollisuuksia olisi ollutkaan.

Miksen voi vaan osata olla normaalisti ja unohtaa koko asiaa?

 

[emppu75]

ns "normaalia" olisi mennä kimppaan sopivan kumppanin kanssa ja raskautua siinä sivussa sitten, kun se hyvältä tuntuu ja ihan tahallisesti ja molempien toiveesta... mutta mitäs minäkään normaalista tietäisin

 

["onneton"]

ns "normaalia" olisi mennä kimppaan sopivan kumppanin kanssa ja raskautua siinä sivussa sitten, kun se hyvältä tuntuu ja ihan tahallisesti ja molempien toiveesta... mutta mitäs minäkään normaalista tietäisin

Luuletko, ettei toi olis mun suurin ja hartain haave, että noin kävisi? Tottakai mielummin toivoisin että se kävisi noin, en mitään niin paljon toivokaan! Te onnelliset, joilla elämä menee niin! Mut kun sitä sopivaa kumppania ei ole löytynyt...ei etsimällä, ei olemalla etsimättä, ei nähtävästi millään muullakaan keinolla.

Sille en voi mitään, että ajatuskin siitä että voisin saada edes sen vauvan saa mut järjiltäni.