Miten lapsi kärsii vanhemman maltin/itsehillinnän menetyksestä, äkkipikaisuudesta ja lyhyestä pinnasta? Ei väkivaltaa!

  • Viestiketjun aloittaja Viestiketjun aloittaja ap.
  • Ensimmäinen viesti Ensimmäinen viesti
A

ap.

Vieras
Jos vanhempi on (välillä, ei usein) lyhytpinnainen, äkkipikainen ja menettää malttinsa MUTTA ei koskaan lasta kohtaan tai käyttäydy väkivaltaisesti, vaan sanoo AIKUISELLE ihmiselle mielipiteensä, ehkä korottaa ääntään ja osoittaa mielipiteensä tai ei hyväksy kaikkea, niin miten tällainen käytös vaikuttaa lapseen tai miten lapsi kärsii siitä?

Eikö lapsi saa nähdä riitelyä tai äänen korottamista? Eikö lapsi saa oppia, että on olemassa ns. negatiivisiakin tunteita eikä elämä ole vain ruusuilla tanssimista tai muuten tasaista? Aiheuttaako tuollaisen tilanteen/käytöksen näkeminen sen, että lapsi oppii käyttäytymään "huonosti"?

En kaipaa riitelyä, provosoimista tai v**tuilua tms. vaan asiallisia kommentteja, kiitos. :) Tällaista pohdimme tällä kertaa naisporukalla illanvietossa ja ajattelimme kysyä laajemmalta otannalta mielipiteitä. Taustalla ihmettelyä tositilanteesta.
 
Ne tottuu siihen ja ei loppujen lopuksi edes reagoi mitenkään vaikka niille karjuisi pää punaisena. On perheitä jossa kaikki vaan huutaa toisilee jatkuvasti, siitä on tullut tapa kommunikoida.

No näinhän siinä käy. Toisin sanoen lapsi oppii mallin miten käyttäydytään. Hän ei opi, että on mahdollista kuunnella toinen toistaan, katsoa asioita monestakin suunnasta yhtä aikaa, neuvotella; että maltin voi menettää aikuisenakin ja saa huutaa toisille ihmisille. Ehkä hän kokee joskus myös hämmennystä ja turvattomuutta, mutta sitä tuskin kannattaa kenellekään edes mainita - lapsena eikä aikuisenakaan. Kun heille tämä elämä nyt sitten vaan on tämmöistä.

Itse en oikein usko tuon mallin toimivuuteen, ajattelen että jos aikuinen kärsii impulssikontrollin häiriöistä, olisi hyvä jos hän voisi hakea siihen apua; varsinkin jos hänellä on lapsia.
 
No näinhän siinä käy. Toisin sanoen lapsi oppii mallin miten käyttäydytään. Hän ei opi, että on mahdollista kuunnella toinen toistaan, katsoa asioita monestakin suunnasta yhtä aikaa, neuvotella; että maltin voi menettää aikuisenakin ja saa huutaa toisille ihmisille. Ehkä hän kokee joskus myös hämmennystä ja turvattomuutta, mutta sitä tuskin kannattaa kenellekään edes mainita - lapsena eikä aikuisenakaan. Kun heille tämä elämä nyt sitten vaan on tämmöistä.

Itse en oikein usko tuon mallin toimivuuteen, ajattelen että jos aikuinen kärsii impulssikontrollin häiriöistä, olisi hyvä jos hän voisi hakea siihen apua; varsinkin jos hänellä on lapsia.

Jos perheessä aikuiset normaalisti (siis yleensä) käyttäytyy muutoin "normaalisti" eli keskustelee ja kuuntelee, ei huuda eikä riitele, niin satunnaiset tapahtumatko vahingoittavat lasta niin, että hän ei ymmärrä riitatilanteen olevan poikkeus? Että normaali elämä on keskustelua ja kuuntelua hyvässä yhteishengessä ja satunnaiset maltin menetykset ja riitelyt vain kuuluu elämään, eikä niiltä voi välttyä... Että välttämättä lapsi oppii käyttäytymismalliksi sen huonon, satunnaisen tilanteen näyttämän mallin eikä sitä mitä normaalisti aikuiset läheiset ihmiset hänelle näyttävät?

Tottahan se toki on, että lapset voivat pelätä tilanteita, joissa huudetaan tai ei edes huudeta, vaan korotetaan ääntä ja riidellään... mutta eikös ne tilanteet vain kuulu elämään? Eihän toki hyväksi ole (kellekään) jos tilanteet ovat arkea eli usein toistuvia. Yleensä kuitenkin riidan tms. päätteeksi sovitaan ja tilanne näyttäytyy lopulta lapsellekin positiivisena.

Ehkäpä lapsenkin kuitenkin kuuluu oppia elämän eri tilanteita, jotta osaa myöhemmin elämässä ottaa ne vastaan isommin säikähtämättä ja järkyttymättä. Mitäs siitä tulisi, jos lapsen kasvattaisi "tynnyrissä" ja sitten aikuisena tämä lapsi riitelee tyttö- tai poikaystävänsä (tai kenen tahansa) kanssa ja ihmettelee, että mikäs tämä tilanne on, kun en koskaan aiemmin ole tähän törmännyt eikä äiti ja isä tai kukaan muukaan ole ikinä näin käyttäytynyt...
 
Jos perheessä aikuiset normaalisti (siis yleensä) käyttäytyy muutoin "normaalisti" eli keskustelee ja kuuntelee, ei huuda eikä riitele, niin satunnaiset tapahtumatko vahingoittavat lasta niin, että hän ei ymmärrä riitatilanteen olevan poikkeus? Että normaali elämä on keskustelua ja kuuntelua hyvässä yhteishengessä ja satunnaiset maltin menetykset ja riitelyt vain kuuluu elämään, eikä niiltä voi välttyä... Että välttämättä lapsi oppii käyttäytymismalliksi sen huonon, satunnaisen tilanteen näyttämän mallin eikä sitä mitä normaalisti aikuiset läheiset ihmiset hänelle näyttävät?

Tottahan se toki on, että lapset voivat pelätä tilanteita, joissa huudetaan tai ei edes huudeta, vaan korotetaan ääntä ja riidellään... mutta eikös ne tilanteet vain kuulu elämään? Eihän toki hyväksi ole (kellekään) jos tilanteet ovat arkea eli usein toistuvia. Yleensä kuitenkin riidan tms. päätteeksi sovitaan ja tilanne näyttäytyy lopulta lapsellekin positiivisena.

Ehkäpä lapsenkin kuitenkin kuuluu oppia elämän eri tilanteita, jotta osaa myöhemmin elämässä ottaa ne vastaan isommin säikähtämättä ja järkyttymättä. Mitäs siitä tulisi, jos lapsen kasvattaisi "tynnyrissä" ja sitten aikuisena tämä lapsi riitelee tyttö- tai poikaystävänsä (tai kenen tahansa) kanssa ja ihmettelee, että mikäs tämä tilanne on, kun en koskaan aiemmin ole tähän törmännyt eikä äiti ja isä tai kukaan muukaan ole ikinä näin käyttäytynyt...

Kuten ehkä huomasit (tai ehkä et, jos teitä siellä naisporukka ja viinit päässä?), kommenttini oli vastauskommentti Puuhipan kommenttiin, jossa tämä totesi että lapsi tottuu siihen ja lopulta ei edes reagoi. Eikös tuommoinen tilanne ole sitten jo sitä että huutaminen ja tempperamentin mahdollisimman komea ilmaiseminen on jo arkea...

Satunnaisesti sattuu ja tapahtuu. Mutta määriä ja laatua sopii miettiä kunkin kohdallaan.
 
Kuten ehkä huomasit (tai ehkä et, jos teitä siellä naisporukka ja viinit päässä?), kommenttini oli vastauskommentti Puuhipan kommenttiin, jossa tämä totesi että lapsi tottuu siihen ja lopulta ei edes reagoi. Eikös tuommoinen tilanne ole sitten jo sitä että huutaminen ja tempperamentin mahdollisimman komea ilmaiseminen on jo arkea...

Satunnaisesti sattuu ja tapahtuu. Mutta määriä ja laatua sopii miettiä kunkin kohdallaan.

Ilta on vasta alussa, vaalien tuloslähetystä katsotaan ja viinipulloakaan ei ole vielä aukaistu, vasta saunasiiderit otettu... :D No joo, se nyt ei tähän liity. :P

Tässä meidän miettimässä tilanteessa huutaminen ja/tai maltin menettäminen ei ole arkea, vaan käsityksemme mukaan kerran-pari kuukaudessa tapahtuva juttu. Lapset eivät ole aktiivisesti tilanteessa mukana olleet, vaan seuranneet sivusta (esim. leikkien omassa huoneessa tai olleet jo nukkumassa) ja perheen äiti on nyt miettinyt että kuinka paljon lapset oikeasti kärsivät tilanteesta. Osa meistä on sitä mieltä, että lasten kuuluu nähdä riitelyä ja tällaista, jotta oppivat mitä elämä on ja osa meistä on sitä mieltä, ettei lasten ikinä kuulu nähdä mitään negatiivista ja loput sitten siitä välistä mielipiteineen... niin ja ollaan siis 9 kpl 28-37-vuotiaita naisia.
 
Ne tottuu siihen ja ei loppujen lopuksi edes reagoi mitenkään vaikka niille karjuisi pää punaisena. On perheitä jossa kaikki vaan huutaa toisilee jatkuvasti, siitä on tullut tapa kommunikoida.

Näin se menee meilläkin. Kaikki oppii huutamaan väkisin tai jää sitten ilman omaa tahtoa. Tyyli huutaa on kaikilla lapsillani erilainen ja ne huutaa eri kohdissa ja riippuu ketkä aloittaa riitelemään. Mä en itse enää jaksa huutaa niin kauan kovaa kun joskus ennen huoh.
 
Ai naisporukalla mietitte kun tää sama avaus on ollut täällä ennenkin melkein samoilla sanoilla :D

Edelleen satunnainen riitely kotona ei vahingoita lasta mutta kyllä vanhemman äkkipikaisuus ja arvaamattomuus voi olla ongelmallista ja aiheuttaa turvattomuutta.
 
Kuulostaa aivan hirveältä.

Voi kuulostaa muttei se ole sitä. Meillä on muutenkin elämisen ääniä aina ja ilman korvatulppia ei kukaan nuku. Ovesta rampataan jatkuvasti edes takaisin ja ovikello soi ja varmasti aika sekavaa sellasen mielestä joka ei ole tottunut. Meillä viihdytään hyvin ja ihan varmasti paljon paremmin mitä monissa muissa perheissä koska meillä tykätään olla.
 
Olen itsekin äkkipikainen ihminen, vaikka vuosien karttuessa rauhoittunut äärimmäisen paljon. En silti pidä ajatuksesta, että lasten edessä tapeltaisiin niin että huuto raikaa ja tavarat lentää. Jos ja kun niin kuitenkin käy, on hyvä jälkeenpäin selittää lapselle hänen ymmärtämistasonsa huomioiden, mitä tässä nyt kävi ja miksi ja että mitään hätää ei ole. Jotkut lapset voivat ottaa vanhempien riitelyn itseensä ja luulla, että se on heidän syynsä, vaikkeivät oikeasti olisi mitenkään osallisia asiaan. Välillä aikuiset tuppaavat unohtamaan, että lapsi ei välttämättä ymmärrä asioita samalla tavalla kuin toinen aikuinen. He ovat kuitenkin vain lapsia. Selittäkää siis ja varmistakaa, että lapsi ymmärtää. Varsinkin jos menee ihan överiksi, niin on hyvä kertoa myös se, että tämä ei ollut oikea tapa selvittää asiaa, vaan äiti/isi teki tyhmästi, asioista kuuluu keskustella, ei huutaa. jne.
 
Ainakin itseäni ahdisti lapsena aivan hirveästi vanhempien väliset riidat ja huudot. Sitä sitten yritti tehdä vaikka mitä, saada mahakipua tai olla kiltisti tai olla tuhmasti kunhan ne eivät riitelisi. Ja sitten pelkäsi että ne aloittaa riitelemään silloin kun ne ei justiinsa riidelleet, ja yritti taas olla vaikka millailla päin ettei ne aloittaisi.

Että ei ollut kivaa se.
 

Yhteistyössä