Miten lapsiin saa kunnon ns armeijakurin??

["vieras"]

Tuolla oli pari niin hyvää kommenttia, etten lähde omia neuvoja antamaan vaan peesaan niitä. Eli kommentit siitä että komenna vähemmän, tee lapsen kanssa kädestä pitäen jos ei tottele ja ole johdonmukainen.

Ja sitten tuo Dechsin kommentti... Samaa mieltä, kyllä itseään pitää oppia arvostamaan niin ettei automaattisesti kunnioita kaikkia kusipäisiäkin vanhoja ihmisiä. Jossain määrin kunnioitus pitää ansaita, vaikka minun mielestäni kaikkia ihmisiä pitääkin pyrkiä kohtelemaan hyvin.

 

[Armeija äiti]

"Olisin tosi onnellinen jos meidän perheessä olis kuri niinkuin ennen vanhaan kun lapset todella tottelivat vanhempia ja osasivat käyttäytyä."

Mitä helvettiä? Kai ne nyt tottelivat sokeasti joka käskyä, kun pelkäsivät vanhempiaan paska jäykkänä. Tiesivät, että tottelemattomuudesta seuraisi vähintään remmiä, parhaimmillaan turpaan. Että siitä vaan, jos vanhaa mallia haikailet lastenkasvatukseen, niin ala piestä lapsiasi. Sitten on niitä aikuisia pelkääviä lapsia, ihan niinkuin ennenvanhaan. Eivät sano mummolle eivätkä papalle vastaan, kun pelkäävät saavansa vähän rankkaa rakkautta.

Mikään ei ole kyllä niin perverssi ajatus kuin automaattisen vanhempien ihmisten kunnioituksen opettaminen lapsille. Vanhempien ihmisten joukosta kun löytyy niin paljon idiootteja ja kusipäitä, etten kuollaksenikaan keksi, miksi niitä pitäisi kunnioittaa. Mitä ihmettä tapahtui kunnioituksen ansaitsemiselle?

No jopas löyty silmiin pistävä kohta minun tekstistä. Tiedän kyllä että ennen vanhaan lapset pelkäsivät vanhempiaan ja siksi tottelivat, mutta onko tämä nykyajan maailma sinusta mallillaan nyt??! Onko nyt hyvä kun nuoret haistattelee ja tekee mitä ikinä haluaa? Kyllä olen edelleen sitä mieltä että vanhempia ihmisiä PITÄÄ KUNNIOITTAA, olla kohtelias ja puhua nätisti!!
Mulle on ainaki opetettu jo pienestä pitäen se, että vanhempia kunnioitetaan. Ikinä en ole sanonu omille vanhemmille vittua enkä ollu ees murrosiässä mikään ääliö joka ei osaa käyttäytyä. Enkä ole saanut "rankkaa rakkautta".
Opin sen arvomaailman että ollaan kohteliaita, ja ala-asteella jo opettaja opetti käytöstapoja jos niitä ei sattunut muuten tietämään.
En ymmärrä nykyajan kasvatusmallia että pitäis vaan silitellä päätä ja ymmärtää jos lapsi tekee tai sanoo jotaki tosi tyhmää.

Ja ehkä se pieni pelko joka auttaa lapsia kunnioittamaan vanhempiaan, oli hyväksi. Enkä sanonut nyt että hakkaaminen on hyväksi. En ole hakannu lapsiani, enkä toki aiokkaan, mutta haluaisin että he todellakin oppisivat käyttäytymään.

 

[Keittiönoita]

Ja ehkä se pieni pelko joka auttaa lapsia kunnioittamaan vanhempiaan, oli hyväksi. Enkä sanonut nyt että hakkaaminen on hyväksi. En ole hakannu lapsiani, enkä toki aiokkaan, mutta haluaisin että he todellakin oppisivat käyttäytymään.

Mä olen tästä eri mieltä. Minusta lapsen ei pidä koskaan eikä missään tilanteessa pelätä vanhempiaan. Vanhemmathan ovat lapsen turva ja miten lapsi voi turvautua ihmiseen, jota hän joutuu pelkäämään. Kaikki lapset tekevät joskus väärin. Myös me aikuiset teemme. Mun mielestä vanhempien ja odotettavissa olevan rangaistuksen ei pidä olla sellaisia, että esim teini-iässä lapsi siirtää ikävää asiaa jättämällä tulematta kotiin. Kotiin pitää aina uskaltaa tulla.

 

[armejakuri on persiistä]

Armeijakuri on huonoa kuria, koska armeijassa hommat hoidetaan vain rangaistuksen pelon takia. Sen sijaan orkesterikurissa jokainen haluaa tehdä parhaansa yhteiseksi hyväksi ja se on hyvää kuria, mutta enpä osaa kertoa miten siihen pääsee satavarmasti.

 

[Keittiönoita]

Armeijakuri on huonoa kuria, koska armeijassa hommat hoidetaan vain rangaistuksen pelon takia. Sen sijaan orkesterikurissa jokainen haluaa tehdä parhaansa yhteiseksi hyväksi ja se on hyvää kuria, mutta enpä osaa kertoa miten siihen pääsee satavarmasti.

Näinpä. Ja rangaistuskin tulee vain, jos jää kiinni. Eli kaikkea saa tehdä, kunhan ei jäädä kiinni.

 

[Armeija äiti]

Meillä on ollut ehkä joidenkin mielestä natsimeininki, mutta opetin lapseni jo alusta asti siihen, että sanon vain kerran. Pienen lapsen kohdalla, kun kielsin tekemästä jotain, sen jälkeen seurasin lapsen puuhia ja jos huomasin, että lapsi oli menossa taas tekemään sitä kiellettyä asiaa, nostin lapsen pois. Eli en yksinkertaisesti antanut lapsen tehdä sitä toista kertaa, koska kielletty mikä kielletty. Lähipiirissä näin, miten lapsi tekee, äiti kieltää, lapsi tekee, äiti kieltää, lapsi tekee, äiti kieltää korottaen ääntään, lapsi tekee, äiti karjuu...ja lapsi tekee edelleen. Mulla ei olisi ollut aikaa eikä kärsivällisyyttä moiseen.

Vähän isomman lapsen kohdalla sitten jos esim käskin laittaa telkkarin kiinni eikä lapsi laittanut, minä laitoin. En vaan suostunut siihen, että puoli tuntia väännän tenavan kanssa siitä, laitetaanko telkkari kiinni vai ei. Mä kyllä selitin ja perustelin lapsilleni asioita ja erityisesti kieltoja, koska eihän heidän ollut tarkoituskaan totella sen vuoksi, että minä sanon, vaan sen vuoksi, että sillä teolla olisi voinut olla jokin ikävämpi seuraus. Sitä mukaa, kun lapset oppivat kieltojen syyt, eivät he kokeneet tarpeelliseksi niitä kieltoja uhmatakaan.

Pyrin aina siihen, että kieltoja ja rajoja olisi melko vähän. Tarkoitan sitä, että lapsilla oli tietty "oma alue", jossa itseään koskevista asioista saivat päättää. Esimerkkinä vaikka se, että lapsi sai päättää, laitetaanko siniset vai vihreät lapaset, mutta ei kuitenkaan sitä, laitetaanko lapaset vai ei. Mitä isommiksi lapset tulivat, sitä laajemmaksi heidän "oma alueensa" muuttui.

Noin 12-13 -vuotiaina nuo vähän kokeilivat kepillä jäätä tyyliin "joo, joo", "emmä viitti" jne. Jos olin pyytänyt viemään roskapussin eikä sitä ollut viety, saatoin lueskella kirjaa tai katsoa telkkaria, kun teini tuli kyselemään iltaruuan perään. Hyvin hämmästyneenä katsoin teiniä, sitten keittiön suuntaan ja sanoin "mitä? eikö sinne ole ilmestynyt ruokaa? ompa kummallista" ja jatkoin kirjan lukemista tai telkkarin katsomista. Tuota vaihetta kesti max pari kuukautta. Muutenkin olen käyttänyt aina paljon konditionaalia: voisitko viedä..., et viitsisi käydä..., ehtisitkö imuroida olohuoneen... jne. Eikä mun ole tarvinnut odottaa minuuttia kauempaa, kun teinillä on jo tekemässä sitä, mitä pyysin.

Nämä on toiminut meillä, jollain muulla toimii paremmin muut konstit.

Minäkin tein noin silloin kun olivat vauvoja. Jos ei ensmäisestä kiellosta uskonu, nostin pois. Aina vaan uuestaan ja uuestaan. En tiiä sitten missä vaiheessa aloin tekemään toisin.. :/

 

[Armeija äiti]

Mä olen tästä eri mieltä. Minusta lapsen ei pidä koskaan eikä missään tilanteessa pelätä vanhempiaan. Vanhemmathan ovat lapsen turva ja miten lapsi voi turvautua ihmiseen, jota hän joutuu pelkäämään. Kaikki lapset tekevät joskus väärin. Myös me aikuiset teemme. Mun mielestä vanhempien ja odotettavissa olevan rangaistuksen ei pidä olla sellaisia, että esim teini-iässä lapsi siirtää ikävää asiaa jättämällä tulematta kotiin. Kotiin pitää aina uskaltaa tulla.

Sinä olet tuota mieltä ja se on ok. Kaikki tehään virheitä, ja virheistä oppii, kotiin saa ja pitää uskaltaa tulla. En tarkottanu semmosta pelkoa mikä vie lapsen vaan kauemmas omista vanhemmista, vaan semmosta pientä pelon sekaista kunnioitusta, jolloin yleensä se tyhmyys jää tekemättä kokonaan. Ja jos ei jää tekemättä niin ainakin siitä seuraavaa rangaistusta tottelee mukisematta, esim se kotiaresti. En nyt osaa tarkemmin pukea sanoiksi sitä mitä tarkotan, mutta ehkä ymmärsitte sen jo muutenki.

 

[haluton noutaja-kuluttaja]

Oon tuota pelkoa miettiny. En oikein usko, että ihmiseksi kasvetaan tuntematta mitään pelkoa niitäkin kohtaan, joita rakastetaan. Sillä reseptillä mun mielestä kasvaa vain kultaisia noutajia. Kissanpentu, joka ei pelkää mitään eikä ketään, on liikuttava olento, mutta kettu vie sen.

Pelkäänpä, että nyky-yhteiskunnan suhteellisuudentajuttomuus tulee osittain nimenomaan siitä, että lemmikin kasvatuksen saaneet ihmiset eivät halllitse pelkoaan. Heidät on aina vain suostuteltu ja lahjottu asioihin, jotka pelottavat tai eivät miellytä.

En silti tykkää väkivallalla kasvattamisesta, ei mua niin tartte lukea.

Ja tuo Dechsin lausunto, että kunnioitus pitää ansaita - siitäkään en oikein tykkää. Se on vastakkainen äärimmäisyys. Lähtökohta täytyy mun mielestä olla, että luottamuksen voi menettää, mutta silloinkin tietty peruskunnioitus täytyy säilyä. Ei niin kuin koulussa, että lähtökohtana on sijaisen rääkkääminen, ellei se sattumoisin osoita yli-inhimillisiä ominaisuuksia, joita voi sitten kunnioittaa (ja se sitten tehdäänkin keskenkasvuisella tavalla, idolisoimalla). Mun mielestä se on vastenmielistä.

Musta tuntuu, että kunnioituksen puute on niin laaja ilmiö, että nykyihmiset eivät edes tunnista mitä se on, ja mitä se kunnioittaminen sitten olisi. Mielestäni yksi keskeinen syy tähän on siinä, että toisia ihmisiä kohdellaan kulutuskulttuurin mukaisesti. Saatetaan jopa lähestyä madellen, mutta lapsellisen nälän vallassa: tyydyttäisiköhän tämä ihminen minun tarpeeni. Ensimmäisestä vastakkaisesta merkistä sitten heittäydytään hylkäämään, ja käytetään kuluttajan äänioikeutta ja äänestetään jaloillaan.

Sitten tilanteissa, joihin semmoinen äänestäminen ei ihan sovi (parisuhteet, suhteet työtovereihin, pomoihin, alaisiin, naapureihin, ystäviin...), joudutaan ongelmiin, koska osataan vain käyttäytyä hylkäävästi. Riidellä ei osata, eikä neuvotella, eikä etsiä kompromissia tai rauhanomaisen rinnakkaiselon mahdollisuuksia. Seurauksena on turhaa stressiä, kun odotukset ovat luonnottoman korkealla, ja sopeutumistaidot matalalla.

Tuosta nykykasvattajien vaikeuksista vielä: vanhemmat pelkäävät menettävänsä lastensa rakkauden jos silittävät vastakarvaan. Tämä pelko kertoo minusta siitä, kuinka epävarmoja kultaisista noutajista heti tulee ristiriitatilanteissa, kun osataan ainoastaan nuoleskella tai väistää. Kuluttajaa ei kukaan oikeasti rakasta; vain hänen rahojaan rakastetaan.

Tuloksena on jaettu pohjaton yksinäisyys.