Miten määritellään sanonta: ihminen jaksaa sen mikä annetaan?

[vierailija]

Tai ihminen on vasta puolitiessä siitä mitä jaksaa kun tuntee ettei enää jaksa?

Kun kashmir vaihtuu tekokuituun..
Oltiin oltu 10v naimisissa. Oltiin muutettu uudelle paikkakunnalle miehen työn perässä. Oli kaksi lasta. Minä aloitin opiskelun uuteen ammattiin. Asuimme vuokralla ja olimme tekemässä tarjousta kahdesta kodista. Lapsi aloittanut koulutien ja toinen sopeutunut uuteen päiväkotiin.

Sitten se mulkku petti. Meni sänkyyn vieraan naisen kanssa. Nyt tiedän miltä tuntuu kun elämä romahtaa sekunneissa. En ole koskaan kokenut samaa tuskaa, vihaa tai itkenyt niin monta päivää että en enää näe turvonneiden luomien alta eteeni. Mies lähti. Minä olis shokkitilassa, mietin mitä tehdä ja minne mennä. Olin satojen kilometrien päässä ystävistäni ja sukulaisistani täysin yksin. He olivat kyllä tukena niin hyvin kuin pystyivät ja jotenkin vain selvisin eteenpäin. Mietin miksi jäisin enää tänne, paikkaan johon olin lähtenyt mieheni perässä kun olimme vielä perhe, eihän täällä ole minulle enää mitään. Silti jäin, olin liian väsynyt miettimään muuta.

Toinen kouluvuosi alkoi lapsella, minulla viimeinen vuosi opintojani. Olin jäänyt lasten kanssa vuokra-kolmioomme, joka oli kaupungin, jonka piti olla väliaikainen.

Kaikesta on nyt 7kuukautta. Elämä on yksinäistä ja uuvuttavaa. Rakastan lapsiani ja saan heistä voimaa. Silti on päiviä kun kyselen koulukuulumiset, päiväkotikuulumiset, otan syliin ja hymyilen, vaikka tekisi vain mieli huutaa että antakaa minun olla edes joskus rauhassa, en jaksa enää sekuntiakaan. Opiskelen päivät, olemme kotona puoli viisi, käymme kaupassa, teen ruuan, annan aikaa, pidän lähellä ja rakastan. Illalla laitan molemmat nukkumaan, siistin kodin, organisoin kaiken uikkareista vanhempainvartteihin, yömyöhään teen koulutehtäviäni, aamulla hoidan itseni ja lapseni uuteen päivään. En edes muista koska olisin nukkunut yli 5-6 tuntia yössä. 2-vuotiaamme ei ole koskaan nukkunut yötä heräämättä. Herää 3-6kertaa huutamaan ilman syytä. Olen väsynyt, silti yritän kaikkeni ettei se näy lapsille.

Viimeviikolla koululaiseni sai lähetteen terapiaan. Epäily ADHD:sta. Muserruin. Olen syyttänyt itseäni hänen tuskastaan. Kaikesta vilkkaudesta ja keskittymättömyydestä. Siitä miten olen äitinä voinut saattaa elämämme siihen tilanteeseen että hän oireilee niin voimakkaasti. Nyt mietin vain onko tämä elämän aiheuttamaa vai todella neurologista. Syyllisyys on valtava.

Olen taloudellisessa umpisolmussa. Pärjäämme, mutta mitään ylimääräistä ei ole. Illalla istun yksin sohvalla ja tuijotan muovilattiaa ja repsottavia lattialistoja. Itkettää. Haluaisin pois täältä, mutta lapseni takia en voi lähteä. Kun olen ottanut asian puheeksi hän alkaa itkeä; äiti älä tee sitä minulle, en halua taas aloittaa alusta, haluan olla tässä koulussa ja pitää nämä kaverit. Niin rakas lapseni, tiedän, en koskaan aiheuttaisi sinulle enempää tuskaa.

Yksinäisyys on pahinta ja se että to do listoille on to do listat, eikä ole ketään joka jakaisi mitään mitä elämässä tapahtuu. Olen aina yksin. Pelkään viikonloppuja, jos en keksikkään mitään tekemistä meille, usein vain toivoisin olevan jo ilta. Opiskelu on helpotus, voin hetken olla jotain mitä en ole, eikä kukaan tiedä.

Isä näkee lapsia noin 2pv kuukaudessa. Se on ainoa aika jolloin olen yksin. En jaksa enää kuunnella ystäviäni, jotka soittavat ja valittavat etteivät ehdi lenkille kun mies on ylitöissä tai ystävää joka pelkää ettei uusi autotalli valmistu ajallaan.

Kuinka pitkälle te olette eläneet ilman toivoa ja miten te olette selvinneet? Vertaistukea ehkä kaipaan...ja selviytymistarinoita siitä, että vaikka koko elämä romahtaa, sieltä pääsee vielä ylös.

 

[.....]

Rankalta kuulostaa. Yritä lohduttautua sillä, että aika tekee kyllä tehtävänsä. Erosta on vielä aika vähän aikaa, mutta suru ja pettymys helpottavat kyllä ajallaan.
Koita keskittyä siihen, että tulevaisuus näyttää valoisammalta kuin tämän hetkinen tilanteesi. Kohta valmistut koulusta ja pääset töihin, jolloin rahatilanne helpottaa.

 

[vierailija]

Mä kirjoitan vaikka tilanteeni ei olekaan vastaava. Mä muutin nuorena ja rakastuneena miehen kotipaikalle ja omat sukulaiset ja muut tukijoukot jäi kauas.
Vuosia meni hyvin. Saatiin neljä lasta, elettiin arkea ja tehtiin työtä. Sitten vaan yhtenä päivänä mies kertoo että ei rakasta enää, ei halua viettää elämäänsä näin negatiivisen ihmisen kanssa (ikään kuin hän nyt olis ollut 100% unelmamies, mutta mä olin asennoitunut niin, että myötä- ja vastoinkäymisissä).
Olisinhan mä suostunut eroon, kun ei toista voi väkisin yhdessä pitää, mutta kun eroa alettiin hommaamaan selvis koko tilanteen karuus... mies oli sotkenut yhteiset raha-asiat ja nyt on mahdoton lähteä omaa elämää rakentamaan, rahattomana, luottotiedot vuosiksi tärvättynä, mielenterveys palasina ja työkyvyttömänä (tää nyt varmasti muuttuu ajan oloon, mutta just nyt). Eli mun näkemys on se, että joillekin todella kasaantuu pa*kaa enemmän kun jaksaa kantaa. Eikä kärsimys jalosta, se vaan katkeroittaa.

 

[Bimbotenssi]

Kannattaa suhteuttaa ongelmat oikein. Ei kannata suhteuttaa unelmiin tai verrata muihin, vaan siihen yksinkertaiseen totuuteen, että olette elossa ja teillä on mahdollisuuksia. Maailma on avoin paikka elää, mutta menestyminen vaatii sitä, että osaa käyttää toisia ihmisiä ja järjestelmää hyväkseen. Jokainen päättää itse sen, minkä verran antaa toisten käyttää itseään hyväkseen.

Yhteiskunta myös tukee, mutta tukea on osattava vaatia. Masentuneena tai väsyneenä se voi olla vaikeaa. Jos missä, niin avun hakemisessa kannattaisi niiden ystävien auttaa.

 

[vierailija]

Yksinäisyys on pahinta ja se että to do listoille on to do listat, eikä ole ketään joka jakaisi mitään mitä elämässä tapahtuu. Olen aina yksin. Pelkään viikonloppuja, jos en keksikkään mitään tekemistä meille, usein vain toivoisin olevan jo ilta. Opiskelu on helpotus, voin hetken olla jotain mitä en ole, eikä kukaan tiedä.

Miksi viikonlopuksi pitää keksiä aina tekemistä? Miksette vaan löhöä ja ole ja leiki välillä? Luet vaikka lapsille ääneen ja annat heidän välillä hommailla omiaan ja teet itse vaikka niitä omia koulutehtäviäsi. Kuulostaa, että olet tehnyt elämästäsi suorittamista suorittamisen jälkeen, välillä tekee hyvää vähän rentoutua.

Miten niin olet opiskellessa jotain muuta kuin mitä olet? Se on yksi puoli sinusta.

Hanki jostain tukea ja etenkin lastenhoitoapua, että saat väliin ihan omaakin aikaa ja tee silloin jotain sinua rentouttavaa, ei mitään suorittamista.

Missä tuo 2 v yöhuutaja nukkuu? Vieressä ollessa ei tarvitsisi nousta ylös lohduttelemaan ja pääsisi vähemmällä vaivalla.Ylösnousemisen jälkeen menee aina enemmän aikaa omaan nukahtamiseen kuin että puoliunessa taputtelee sitä vieressä olevaa lasta. Jos lapsi on levoton nukkuja, jonka pyöriskely häiritsee, niin silloin lapsen sänky omassa sängyssä kiinni ajaa saman asian.

 

[vierailija]

Sun on pakko saada nukkua välillä. Väsymys pahentaa sun olotilaa ja masennusta, aivot ei vaan toimi ilman lepoa.
Oletko hakenut tukiperhettä lapsille? Isommalla varmasti on jo yökyläpaikkoja, mut se taitaa olla tää pienempi joka valvottaa.

Itse hakisin ensi kesäksi kesätöitä samalta paikkakunnalta, missä sun tukiverkostot ovat. Jos siis vain sukulaiset voivat auttaa sua lastenhoidossa päivisin. Saisit kesän miettiä, olisiko muutto sittenkin järkevä ratkaisu teidän kaikkien hyvinvoinnin kannalta. Kuitenkaan kenenkään elämä ei vielä menisi tästä kokeilusta sekaisin. Tukiverkostot ovat oikeasti hirveän tärkeitä. Vaikka koululaiselle muutto voi olla raskas ratkaisu lyhyellä aikavälillä, voi se olla pitemmällä aikavälillä hänellekin hyvä ratkaisu, koska sukulaisten tuki ja rakkaus on tärkeää lapselle, joka on stressiherkkä. On tärkeää, että lähellä on aikuisia jotka rakastaa huonoinakin päivinä kun lapsi ei ole parhaimmillaan.
Olen itse muuttanut lähemmäs sukulaisia, jotta elämä olisi helpompaa, ja elämä todella on helpompaa. Siis ihan todella, todella paljon helpompaa. Kun arkea kantaa niin moni muukin ihminen, siis ihan vaan olemalla olemassa siltä varalta että joskus sitä apua tarvitaan, niin se oma kuorma on paljon pienempi.

 

[ap tässä]

Kiitos viesteistä. Yritän suhtautua elämään niin, että en vertaa muihin tai menetettyihin unelmiin. Olen kauan näin jaksanutkin, mutta tuntuu että otan kaksi askelta eteen ja kaksi taakse (mm. Isomman lapsen ongelmat vaikka yritän kaikkeni, kasaantuvat koulutyöt vaikka pihistän yöuneni, pienemmän jatkuva valvominen vaikka otan viereen ja olen tehnyt kaikkeni, suunnitelmat muuttaa täältä pois ja samalla aiheuttaa lapselle tuskaa ja pahaaoloa itsekkäästä päätöksestä)

Miksikö en voi vain löhötä kotona? Me teemme sitä aina. Olemme tässä kotona kaikki viikonloput. Heräämme aikaisin, katsomme telkkaria, pyykkään, teen ruokaa ruuan perään, yritän järjestellä seuraavan viikon koulujuttuja, lasten menoja, luen kirjoja lapsille, olen kokoajan saatavilla koska on pakko, en pääse täältä pois, en lenkille, en kauppaan yksin. Siksi yritän joskus keksiä muutakin ja se on raskasta. On vaikea kuulla muiden suunnitelmia kun menevät laskettelemaan, reissuun sukulaisille ja leffaan. Meillä ei ole rahaa reissata. 60e bensoihin+muut kulut on liikaa ja jos 4kk välein käymme, on säästettävä. Haluaisin viedä esikoisen edes joskus keilaamaan tai leffaan, mutta en voi kun on pienempi otettava mukaan.

Kotona olo sujuu kyllä, mutta se on sitä joka ikinen aika. Olemme pienessä olohuoneessa tai lastenhuoneessa ja sekin ahdistaa jatkuvana ja ainoana paikkana missä vapaa-aikaa voi viettää. Käymme kirjastossa ja uimassa, yritän kyllä. Kotipäivinä kaikki turhautuvat sisällä vaikka yritämme ulkoilla jne mutta se on sitä yksin oloa aina, ei ole ketään joka kävisi tai jonne menisimme. Isommalla on omat kaverit, minä olen pienemmän kaverina ja usein yritän tehdä myös koulujuttuja mutta se on mahdotonta kun kokoajan joku tarvitsee jotain.

Kun lapset ovat 2yötä kuussa isän kanssa, on minun valittava nukunko ja lepäänkö, teenkö koulujuttuja vai siivoanko tätä kotia jossa muuten teen vain pakolliset perussiivoukset arjessa. Olen yrittänyt usein vähän kaikkea. Niinä hetkinä on kyllä ihanaa kun saa vaikka tunnin kävelylenkin yksin ulkona.

Vaikeaa on vain katsoa totuutta silmiin ja ymmärtää saaneensa elämä jota ei halunnut ja jota on niin vaikea tässä hetkessä muuttaa. En halunnut tätä, mutta tämä annettiin, pyytämättäni. Ja tiedän, olen kyyninen, olen katkera ja olen surullinen. Sellainen joksi en koskaan kuvitellut tulevani. Itkettää...

 

[*¿*]

Kirjoituksestasi pisti ensimmäisenä silmääni, että sulla on nyt viimeinen vuosi opintoja menossa. Tämänhetkinen tilanteesi erityisesti talouden osalta on siis vain väliaikainen. Toivottavasti saat työpaikan pian valmistumisesi jälkeen. Minusta sun kannattaa myös miettiä, olisiko valmistumista mahdollista siirtää puolella vuodella tai vuodella, jos se auttaisi sua jaksamaan. Aikoinaan, kun kahden lapsen yh:na työn ohessa opiskelin ja kuopus onneton meni telomaan nilkkansa, tajusin, että nyt on pakko ottaa aikalisä, koska jo työssäkäynti muuttui haastavaksi, kun kuopuksella oli toinen jalka kipsissä ja piti olla aamulla laittamassa sitä koulutaksiin ja vastaanottamassa iltapäivällä koulutaksista. Siirsin valmistumistani vuodella.

Tein aikoinaan yhden pienen muutoksen päivärytmiin, millä oli yllättävän suuri vaikutus: vaihdoin päivällisen ja iltapalan paikkaa. Meillä syötiin "kello viiden tee". Nälkäiset lapset saivat heti kotiin tultua nopeasti jotain napaansa ja samalla lapset kertoivat päivän kuulumiset. Sen jälkeen sain huilitauon ennenkuin aloin laittamaan varsinaista ruokaa, kun lapset malttoivat taas puuhata omiaan.

Mä neuvoisin sua myös tutustumaan asuinalueesi muihin yksinhuoltajiin. Yksikin, joka itsekin kamppailee jaksamisensa kanssa, riittää. Kun tarjoatte puolin ja toisin hoitoapua, se auttaa molempia jaksamaan. Lisäksi kannattaa kysellä mahdollisuutta tukiperheeseen.

Olet nyt tilanteessa, joka tuntuu susta lohduttomalta ja toivottomalta. Ja niin se normaalisti tuossa vaiheessa tuntuukin. Mutta...sulla on kaksi ihanaa lasta, katto pään päällä, ruokaakin riittää ja olet opiskelemassa uuteen ammattiin. Lapset kasvavat ja parissa vuodessa nuorempi lapsistasi on jo paljon helppohoitoisempi kuin nyt. Viiden vuoden päästä molemmat lapsesi viipottavat pitkin pihoja kavereidensa kanssa ja sinä istut olohuoneessa miettien, mihin tämän kaiken ylimääräisen vapaa-ajan oikein käyttäisi

 

[9mmm]

siis tarkotikko et toi opiskelu ei ookkaan se sun juttusi ja kyl mä varmaan muuttaisin lähemmäksi sitä perhettä ja ystäviä et ei olisi yksin lapset nyt tutustuu kuitenkin aika hyvin viellä uusiin kavereihin muuallakin mun mielestä aikuinen tekee päätökset muutoista olisko siellä minen muuttaisit myös muita tuttava lapsi perheitä josta voisi saada lapset uusia frendei? hei sä sanoit et oot jakanut paljon rakkutta lapsillesi ja huolenpitoo kyllä se on tärkeää ja muistaa aina et äitille voi kertoa kaiken aj olla rehellinen ja tukee niitä lapsia unelmissaaan ehdoitta et jos haluaa kokeilla tuota niin koikelkoon ja jos rahasta on pulaa selittää et sitä varten täytyy tehdä jotain töitä muuten adhilla on yleensä joku asia missä on äärimmäisen taitavia ja sit siihen menee se keksittyminen sellasta puuhaa mistä tykkää onkohan muuten adh just myö sellasia jotka aina oireilee pahemmin jos ei saa juuri toteutttaa itseään parhaiten eli perjaatteessa elävät täydesti sitä mitä rakastaa ja ne huonot asiat karisee ja se turha esittäminen.

tiiän itekkin totuin eron jälkeen yksinoloon mut nyt kyl jo aatokset muuttuneet ja seuravaa kohtelen ku prinsessaa elämänloppuun asti hyvää tehden ku ei voi jättää tekoi tekemättä ja tunteita puhumatta kaiken jakaminen ja niistä pitäminen on mun motto tänään kun ei tosiaankaan halau enään pahaa verta se luo kepeyden tässäpä biisi ainiin ja omien unelmien edes niiden pienten ja rohkeasti kokeileminen tuo virtaa ja siit kun puhuu ääneen esim ahdistuksesta niin se häviää ja sydänn kepenee yks ongelma kerrallaan ja sen mitä huomannut et aian sillonkun sanon oikeesti mitä ajattelen keskuteluissa niin silloin pysyn energisenä kun olen totuudenmukainen itslleni ja toiselle

 

[vierailija]

Tuo sanonta on silkkaa pötyä. Jossain se raja menee, jonka jälkeen ei enää jaksa. Tuo sanonta on pahin tekosyy sille, ettei haeta apua, kun sanonnan mukaan kaikki mitä annetaan pitäisi jaksaa. Jos tuntuu siltä, ettei jaksa, pitää silloin hakea apua, eikä uskotella itselleen, että kaiken niskaan satavan paskan pystyy aina jaksamaan.

Tsemppiä!

 

[vierailija]

Muutama vinkki:

Tee kerralla viikon ruoat. Isompi satsi kerralla, ja sen jälkeen loppuviikon kaiken voi lämmittää mikrossa. Tällä tavalla ruoanlaittoon menee paljon vähemmän aikaa. Ei meillä laiteta ruokaa joka päivä, eikä myöskään siivota joka päivä, kerran viikossa riittää vallan mainiosti.

Kaverisi ovat aika eriskummallista porukkaa. Meillä käydään leffassa noin kerran vuodessa, laskettelemassa ei ikinä, jne. ja me sentään olemme hyvätuloisia. Eivät nuo aktiviteetit ole millään tavalla tarpeellisia tai edes yleisiä, niitä tekee hyvin pieni vähemmistö.

Jos viikolla on tullut univelkaa, mennään meillä sitten viikonloppuna nukkumaan jo seitsemän aikaan. Kyllähän tuo tokaluokkalainen joskus yrittää protestoida, mutta kun kaikki muut nukkuvat ja talo on pimeänä ja lapsen kännykkä vanhempien huoneessa, menee hänkin nukkumaan.

 

[ap tässä vielä]

Kiitos kaikille vastauksista. Sain paljon hyviä ajatuksia teiltä. Toisaalta mietin olisiko aika käydä selvittämässä ajatuksia myös ulkopuolisen tahon kanssa. En tunne olevani masentunut, paitsi elämäntilanne masentaa mutta ei itse elämä. Jaksan lapsia, arkea ja saan asiat hoidettua kun on pakko, mutta ehkä olisi myös hyvä käydä petetyksi tulemista läpi jossain ja päästä miettimään ääneen elämän tärkeitä asioita ja päätöksiä, kun nyt tuntuu että kaikki on aivan solmussa päässäni.

Viikolla saan siirrettyä ajatuksia kun en ehdi miettimään, mutta iltaisin tai kun voimat tuntuvat loppuvan arjessa ja jatkuvassa paineessa siitä että olenko riittävä lapsilleni äitinä ja samalla olisi saatava tehtyä miljoonaa muutakin asiaa, tuntuu ajatukset todella surkeilta. Pahinta on sekin kun en tiedä kauan tätä kestää. Kyllähän minä pärjään, mutta kuinka kauan elämän on oltava pärjäämistä? Sitä mietin. Kaikki se huolettomuus hävisi kun perheemme hajosi ja ajauduin tahtomattani tilanteeseen, jossa koko perheen elämän hallinta on minun käsissäni. En tiedä...ennen en pidin itsestäänselvyytenä elämää jossa haettiin lapsia vuorotellen harrastuksita, hoidosta, tehtiin ruokaa, käytiin kaupassa, hoidettiin kipeitä lapsia ja annettiin toiselle aikuiselle mahdollisuus mennä lenkille, nyt ymmärrän miten paljon se merkitsi kun siihen kaikkeen on pystyttävä yksin ja sen on menettänyt kertaheitolla. Tuntuu että elämänhallinta on jotenkin aivan hukassa ja arki todella on usein pelkkää suorittamista kuten joku sanoi. Enkä ole tehnyt siitä sitä, vaan sitä se vain on. En istu päivästä juuri hetkeäkään, enkä nyt tarkoita että kokoajan olisin menossa jossain, vaan sitä, että kun on täysin vastuussa kaikesta, on jatkuvasti vähintään ajatukset kaikessa siinä mitä pitäisi ja pitäisi. Osaan nauttia ajasta lasten kanssa, mutta samalla mietin miksi en voi tehdä koulutehtäviä jotka pitää saada valmiiksi, tai mietin että pyykkiä on kaksi korillista vaikka kuinka sitä pesen tai en voi esikoisen kanssa mennä pyydystämään pokemoneja vaikka se olisi hänelle tärkeää, koska pikkusisko ei jaksa kun juuri tulimme pitkästä hoitopäivästä. Riittämättömyys, sitä se on. Tämä kaikki onnistuisi jos olisi puoliso ja onnistuikin. Nyt tuntuu että yritän antaa molemmille lapsille aikaa ja silti he eivät koskaan saa nauttia vain äidin huomiosta kaksin. Esikoisella oli viikonloppuna turnaus johon en päässyt kun oli oltava laittamassa pienempää nukkumaan. Itkin musertuneena kun hän tuli kotiin kultamitali kaulassa ja silti suru silmässä siitä että en ollut ollut katsomassa. Pää painuksissa hän sanoi, että ei se mitään, tiedän että sinulla oli tärkeämpää täällä kotona. Oliko, mietin? Ei ollut, mutta en vain pystynyt tulemaan ja se sattui aivan tolkuttomasti...näitä tapahtuu elämässämme aivan kokoajan ja minulla on siitä kauhea olo. Kaikki on niin väärin, ja vaikka kuinka haluaisin en vain pysty kaikkeen.

Sitten on esikoisen adhd ja kuopuksen uhma, oman eron käsitteleminen, pettämisen käsitteleminen, sen totuuden ymmärtäminen että omakotitalo on vaihtunut kaupungin vuokra-asuntoon, se että ainoat ihmiset viikonloppuisin joille juttelen ovat lapseni ja kaupan kassa. Ja kun esikoinen saa raivarin huomiota tarvitessaan, en voi turvautua keneenkään joka auttaisi tilanteen jaksamisessa..ja näitä tulee usein. Suorittamista tai ei, mutta ainakin helkatin rankkaa puurtamista päivästä toiseen yksin.

Ja ihana vinkki tuo ruokajuttu! Alan tehdä niin että syödään klo 17 toinen välipala ja ruoka 19 kun on halikiintiöt taas täytetty. Ja ettei menis pelkäksi valittamiseksi niin että uskokaan kuinka valtavan paljosta olenkaan myös kiitollinen! Ihan kaikesta mitä minulla on, mutta se ei poista sitä tosiasiaa ettenkö miettisi onko tämä nyt sitten sitä hyvää elämää? Tätäkö elämän kuuluu olla? Ja olisiko se voinut olla edes hitusen inhimillisempää?