Miten musta on tullut tämmönen? Taidan jo tarvita apua.

[Avun tarpeessa??]

Eli millainen olen? En luota ihmisiin enkä halua päästää ketään lähelle. Töissä välttelen yleisiä keskusteluja esim kahvipöydässä enkä ota osaa mihinkään työporukan tyky-juttuihin yms. Yritän olla mahdollisimman ilmeetön ja eleetön ettei kukaan tulkitse musta mitään. En halua kertoa itsestäni mitään syvällistä. Mitä lähemmäs joku ihminen pääsee, sitä enemmän vetäydyn kuoreeni. Viihdyn kotona yksinäni. En käytä alkoholia, koska se vaikuttaa käytökseeni. Itsehillintä pettää. En tee mitään typerää tai harkitsematonta, mutta alkoholi saa hillityn ulkokuoreni rapisemaan enkä halua sitä. Kukaan ei tunne mua oikeasti ja sen takia tunnen välillä yksinäisyyttä. Enkä tasan voi löytää miestä, koska kuka voisi rakastua tällaiseen ihmiseen, joka on pelkkä kuori. Olen näkymätön.

 

[eikä ketään kiinnostanu]

tämäkään viesti. Mitä mä oikeesti teen? EN halua olla tämmönen lopun elämääni.

 

[ljkn]

Aika hankala tuota on varmaan yksin lähteä purkamaan. Ehkä terapia tai vertaisryhmä voisi jeesata?

 

["Merike"]

Jostainhan tuo käytöksesi juontaa. Onko tapahtunut ikäviä asioita? Toisaalta tuntuu niin moni ihminen olla just sitä sorttia ettei tee mieli avautua, kertoilla ainakaan mitään henk. kohtasta. Mulla on kalpea aavistus tuntemuksistasi.

 

[Pikkuinen Jättiläinen]

Entä jos pikkuhiljaa yrittäisit itse tehdä sitä muutosta? Vaikka työpaikalla kahvipöytäkeskusteluihin pyrit osallistumaan vaikka yhdelläkin lauseella päivässä.. edes jotain kannanottoa johonkin. Tai jos siellä on joku joka voisi tuntua läheiseltä työkaverilta niin yrität ottaa enemmän kontaktia siihen, ei kaikille välttämättä tarvitse avautua tai näyttää sitä sisintään.

Ainoa pelko mikä siinä avautumisessa ja itsensä näyttämisessä muille on se että luottamus petetään. Olisiko se niin kamalaa, jos niin edes kävisi? Minusta sinulla ei ole ainakaan mitään menetettävää siinä että kokeilet lähestyä jotakuta

 

[Pikkuinen Jättiläinen]

[QUOTE="Merike";27456346]Toisaalta tuntuu niin moni ihminen olla just sitä sorttia ettei tee mieli avautua, kertoilla ainakaan mitään henk. kohtasta. Mulla on kalpea aavistus tuntemuksistasi.[/QUOTE]

Samoin, mutta se on tietoinen valinta esim. työpaikalla eikä häiritse ollenkaan. Jos sitten on joku ystävä/luottohenkilö vaikka työpaikan ulkopuolella niin tilanne on tietysti eri kun jollekin kuitenkin voi tarvittaessa avautua.

 

[LisaMarie]

Ehdotan Martti Paloheimon kirjaa Suomalaisen lapsuuden haavat, kuinka sinua kohdeltiin? Kirjasta on useampi painos ja kaikki hiukan eri nimisiä, mutta kaikissa puhutaan kotivammaisuudesta, eli niistä syistä, jotka voisi olla näkymättömyyteen pakenemisen takana.

 

[Avun tarpeessa??]

[QUOTE="Merike";27456346]Jostainhan tuo käytöksesi juontaa. Onko tapahtunut ikäviä asioita? Toisaalta tuntuu niin moni ihminen olla just sitä sorttia ettei tee mieli avautua, kertoilla ainakaan mitään henk. kohtasta. Mulla on kalpea aavistus tuntemuksistasi.[/QUOTE]

Luulen, että tämä on ihan lapsuudesta lähtöisin. On vaan pahentunut ajan myötä. On tapahtunut joitakin kertoja sellaista, että ihminen joka on päässyt lähelle, johon olen luottanut ja jolle olen avautunut, on käyttänyt räikeästi hyväkseen avautumistani (esim. levittänyt juoruja) tai hylännyt/pettänyt. Olen avautunut väärille ihmisille. En sitten avaudu enää kenellekään. En edes siskolleni.

 

[Avun tarpeessa??]

Ehdotan Martti Paloheimon kirjaa Suomalaisen lapsuuden haavat, kuinka sinua kohdeltiin? Kirjasta on useampi painos ja kaikki hiukan eri nimisiä, mutta kaikissa puhutaan kotivammaisuudesta, eli niistä syistä, jotka voisi olla näkymättömyyteen pakenemisen takana.

Onko tämä samaa asiaa kuin tunnelukot? Niistä olen paljon lukenut ja yrittänyt työstääkin, kovin laihoin tuloksin.

 

["Sini"]

Luulen, että tämä on ihan lapsuudesta lähtöisin. On vaan pahentunut ajan myötä. On tapahtunut joitakin kertoja sellaista, että ihminen joka on päässyt lähelle, johon olen luottanut ja jolle olen avautunut, on käyttänyt räikeästi hyväkseen avautumistani (esim. levittänyt juoruja) tai hylännyt/pettänyt. Olen avautunut väärille ihmisille. En sitten avaudu enää kenellekään. En edes siskolleni.

Mulla on ihan sama tilanne. En luota enää kenenkään. En pysty kertomaan oikeita tunteitani, en sitä mitä pään sisällä liikkuu. Puhun kyllä paljon ja aika arkaluontoisista asioistakin, mutta en niitä syvimpiä ja "oikeita" asioita.

Mun luottamus on niin monta kertaa petetty, että en vaan enää pysty. Ikävä kyllä ympärilläni on ollut vaan pettureita. Ennen mulla oli edes mies, keneen voi luottaa, mutta nyt hänkin veti maton alta.. Se siitä sitten. Loppuviimeksi kuitenkin niinhän se menee, että ihminen ei voi luottaa kuin itseensä!

 

[kotipsyka]

äärimmäistä epäluottamusta muihin ihmisiin, ei saa paljastaa mitään ettei tule satutetuksi. huono itsetunto ja epävarmuus, sosiaalisten tilanteiden pelko. aikalailla täyttäisi jo joko sosiaalisten tilanteiden pelon tai estyneen persoonallisuushäiriön kriteerit. sinuna hankkisin apua tilanteeseen (tk-lääkäri->psykiatri) esim. vertaistukiryhmä tai kognitiivinen terapia, aluksi keskusteluapu ja mahdollisesti rauhoittava lääkitys.

 

[LisaMarie]

Onko tämä samaa asiaa kuin tunnelukot? Niistä olen paljon lukenut ja yrittänyt työstääkin, kovin laihoin tuloksin.

Kyllä, tunnelukko on kotivammaisuuden/tunnevammaisuuden oire tai ilmenemismuoto.

 

[Tsup]

Toivottavasti löydät jostain hyvän terapeutin.
Kirjoja voi tietty aluksi lukea, mutta tuskin niistä koko tilannetta saa ratkaistua.
Koska itsekin tiedostat tilanteen ja erityisesti koska sinulle itsellesi on tullut siitä arkeasi haittaava asia, apua kannattaa hakea pikaisesti.

 

[LisaMarie]

esim. vertaistukiryhmä tai kognitiivinen terapia, aluksi keskusteluapu ja mahdollisesti rauhoittava lääkitys.

Rauhoittavaa lääkitystä en suosittelisi, koska se vaikeuttaa itse syyn käsittelyä.
Se voi auttaa hetkellisesti oireeseen, mutta lopulöta syvensää sitä, koska syy pääsee voimistamaan otettaan ihmisessä, joka lamaa tunne-elämänsä rauhoittavalla lääkityksellä.
Vertaistukiryhmät on havaittu parhaaksi apukeinoksi, koska niissä ihminen saa tunteen, ettei ole epänormaali vaan itseasiassa se tapa, jolla hän reagoi onkin normaalia reagointia epänormaaliin tilanteeseen ja jos hän ei ragoisi mitenkään, se olisi epänormaalia, se olisi psykopatiaa.
Terapia sitten avuksi syyn kartoittamiseen ja asian käsittelyyn. Lopulta on niin, että kun itse olen sinut elämäni kanssa, kukaan ei voi satuttaa minua! Vaikka joku vuotaisi asioitani johonkin, se ei minua loukkaa, kun olen nuo asiat itse käsitellyt ja kohdannut.

 

[niinpä niin]

ite oon aikalailla samanlainen. en päästä ihmisiä kovin lähelle itseäni. pidän välimatkan päässä.
pystyn kyllä kertomaan tietynlaisia henkilökohtaisiakin asioita itsestäni mutta silti suurin osa ihmisistä ei todella tunne minua. ei edes mies eikä suurin osa perheestä. mulla on oikeestaan vain muutama ihminen jotka oikeesti tuntee mut. veikkaisin silti että suurin osa ystävistäni kuvittelee tuntevansa mut.
mulla meni vuosia tajuta mistä tämä kaikki johtuu ja se on kyllä lapsuudesta kumpuavaa. me muutettiin todella usein kaupungista toiseen. kävin ala-astetta 10nessä eri kaupungissa. silloin kai se jotenki alkoi kun tiesi ettei kannata hirveen läheisesti tutustua ihmisiin kun kohta jo taas muutetaan. nyt aikuisenakin mun on jotenkin hirveen vaikee tajuta että ihmiset haluavat pysyä ystävinäni, koska itse aina elämän tilanteen muuttuessa helposti jätän sen hetkiset kaverit. esim. kouluttauduin uuteen ammattiin ihan vasta. ystävystyin sinä aikana 4 aivan mahtavan ihmisen kanssa ja olimme todella paljon tekemisissä myös vapaa-ajalla koulutuksen ajan. kun koulu loppui, jotenkin oletin että ystävyys loppuu. olinkin aivan ällikällä lyöty kun ystävyys ja tiivis yhteydenpito on jatkunut sen jälkeenkin. tämä on oikeastaan esimmäinen kerta kun ns.otan ystävät mukaani toisesta elämäntilaanteesta. minun on jotenkin hirveän helppo jättää ihmiset taakseni.

 

[Avun tarpeessa??]

ite oon aikalailla samanlainen. en päästä ihmisiä kovin lähelle itseäni. pidän välimatkan päässä.
pystyn kyllä kertomaan tietynlaisia henkilökohtaisiakin asioita itsestäni mutta silti suurin osa ihmisistä ei todella tunne minua. ei edes mies eikä suurin osa perheestä. mulla on oikeestaan vain muutama ihminen jotka oikeesti tuntee mut. veikkaisin silti että suurin osa ystävistäni kuvittelee tuntevansa mut.
mulla meni vuosia tajuta mistä tämä kaikki johtuu ja se on kyllä lapsuudesta kumpuavaa. me muutettiin todella usein kaupungista toiseen. kävin ala-astetta 10nessä eri kaupungissa. silloin kai se jotenki alkoi kun tiesi ettei kannata hirveen läheisesti tutustua ihmisiin kun kohta jo taas muutetaan. nyt aikuisenakin mun on jotenkin hirveen vaikee tajuta että ihmiset haluavat pysyä ystävinäni, koska itse aina elämän tilanteen muuttuessa helposti jätän sen hetkiset kaverit. esim. kouluttauduin uuteen ammattiin ihan vasta. ystävystyin sinä aikana 4 aivan mahtavan ihmisen kanssa ja olimme todella paljon tekemisissä myös vapaa-ajalla koulutuksen ajan. kun koulu loppui, jotenkin oletin että ystävyys loppuu. olinkin aivan ällikällä lyöty kun ystävyys ja tiivis yhteydenpito on jatkunut sen jälkeenkin. tämä on oikeastaan esimmäinen kerta kun ns.otan ystävät mukaani toisesta elämäntilaanteesta. minun on jotenkin hirveän helppo jättää ihmiset taakseni.

Peesaan täysillä tätä. Erityisesti viimeistä lausetta. En kovin kiinny ihmisiin, koska he jättävät minut kuitenkin jossain vaiheessa. Lapsuudessa menetin kaksi parasta ystävääni, koska molemmat muuttivat ja yhteydenpito jäi. Teininä menetin kaikki kaverini. Yksi porukka meni toiseen lukioon ja yhteydenpito jäi. Toinen porukka hylkäsi minut syistä, joita en nyt tässä kerro. Yksi ystävä jäi, mutta hänellä on niin paljon muita ystäviä että näemme todella harvoin. Viimeisimmältä opiskeluajaltani sain 2 hyvää kaveria, jotka ovat nyt (toistaiseksi) pysyneet. Vaikuttaa siltä, että olen alkanut etäännyttää itseäni heistä. Moni "ystävä" on mua puukottanut selkään. Ex-mies oli kontrolloiva ja mustasukkainen mutta itse piti ties mitä pelejä muiden naisten kanssa. Selvisi nämä vasta eron jälkeen. "Ystäväni" oli näistä tiennyt mutta ei kertonut mulle.

Töistä vielä sen verran, että keskustelen kyllä kaikkien kanssa, mutta vain jos heitä on max 5 henkilöä samaan aikaan paikalla. Minun jälkeeni on aloittanut uusia työntekijöitä ja he ovat päässeet paremmin porukkaan sisään kuin minä. Tunnenkin oloni usein ulkopuoliseksi, enkä välttämättä edes mene kahvitunnille sen takia. Tai käyn vaan juomassa kahvin ja sen jälkeen takaisin töihin.

En jaksa tutustua uusiin ihmisiin enkä varsinkaan miehiin. Uskottelen itselleni, että olen tyytyväinen yksin. Suurimman osan ajasta olenkin, mutta välillä iskee epätoivo. Tunnen, että voin olla oma itseni vain kun olen yksin. Silloin kukaan ei arvostele, paheksu tai edes kommentoi tekemisiäni.

Voi kun voisin nappia painamalla saada tämän kivettyneen ulkokuoreni pois ja olla se kuka oikeasti olen.