Miten olette selvinneet erosta?

  • Viestiketjun aloittaja Viestiketjun aloittaja muuttanut
  • Ensimmäinen viesti Ensimmäinen viesti
M

muuttanut

Vieras
Meillä on kriisivaihe menossa avioliitossa, ollut jo vähän pitempään. Olemme olleet naimisissa yli 10v ja meillä on lapsiakin. Aina asioista keskusteleminen on ollut ongelma ja nyt tuntuu että yhteys on katkennut. Miehen käsitys toimivasta parisuhteesta on kaljaa ja seksiä säännöllisesti, muuten ei ole niin väliä mitä minä teen tai ajattelen.
Minulla on ihan käsittämättömän paha olla. En jaksa enää yrittää puhua miehelle, ennen ongelmatilanteet on hoidettu niin, että on oltu hiljaa kunnes minä olen ratkennut ja sitten vuodattanut tuntemukseni mies on (yleensä kaljaa juotuaan muuten ei edes yritä keskustella) sitten jotain sanonut ehkä ja tilanne on lauennut sillä. Hän ei koe mitään tarvetta asioista puhumiseen, ongelmat ratkeavat sillä että odottaa pahan mielen menevän ohi.

Nyt minä en jaksa alottaa tätä avautumista enää, kun ne eivät ikinä johda oikeasti mihinkään. Mies ei anna itestään mitään myötäilee vaan ja odottaa että sitten jälkeenpäin saa seksiä. Asiat eivät ratkea, ne vaan siirtyvät ja kasaantuvat. Nyt minulla ei ole enää voimia tähän.

En kykene näkemään enää miten tästä tilanteesta voisi päästä ulos. En kykene ajattelemaan eroa. Tiedän etten kestäisi sitä asioiden vatvomista ja kaiken jakamista ja lasten tapaamisista sopimista jne jne. Minulla ei ole voimia tuohon. En jaksa enää kuitenkaan näinkään.

Itsemurhakin on käynyt mielessäni, mutta en tule tekemään sitä perheelleni. Lähisukulaiseni on tehnyt näin ja se tuska muille oli niin kamala. Hävettää myöntää, mutta minulla taitaa olla jotain vikaa päässä kun toivon vain että minulle sattuisi jokin onnettomuus tai äkillinen sairaus. Silloin se, että minun ei tarvitsisi jatkaa enää ei olisi minun valintani. Tajuan kyllä miten typerältä ja kamalalta tuo kuulostaa, varsinkin sellaisille joita tämmöinen asia on kohdannut. Mutta minulla ei ole enää kohta voimia, pääsisivät muut rakentamaan parempaa elämää ilman minua.

Minusta ei ole enää kohta mitään iloa perheelleni, en jaksa kun lapset kiukuttelevat ja mies on hiljaa. Jos minulla vain olisi enemmän voimia ja jaksaisin olla positiivisempi, luultavasti lastenkin äkäily johtuu pitkälti omasta mielentilastani. Ei tämä auta parisuhdettakaan.
 
Tuo alkaa jo kuulostaa aika itsetuhoiselta. Ja alat olla aika onnettomuusaltis myös, eikä sekään hyvä asia.
Koita saada mies perheterapeutille kanssasi. Tai listaa sille 3 tärkeintä asiaa joiden haluaisit OIKEASTI muuttuvan suhteessanne.

Tsemppiä kovasti!!!!
 
Luettuani kirjoituksesi tuntui kuin olisin lukenut omia ajatuksiani, niin samanlainen on elämäntilanteeni :hug: Pakko kysyä onko sulla mitään lääkitystä että jaksaisit paremmin? Itse en jaksaisi päivääkään ilman. Haluaisitko kirjoittaa yv:tä mulle?? Olisi kiva kirjoitella
 
Minä olen aika varma ettei mies sinne lähde. Aihetta on jo käsitelty. En tiedä mitä tässä tekisin. Sen tiedän että jotain pitäisi tehdä, mutta minulla ei ole enää ainakaan nyt voimaa mihinkään ratkaisujen tekemiseen. Todennäköisesti odotan vaan että jotain tapahtuu, ettei minun tarvitse tehdä mitään päätöksiä itse.

Typerää, tiedän mutta muuhun en nyt kykene. Olen huomannut viime viikkojen kuluessa, että en enää ole niin varma että asiat oikeasti järjestyisivät vielä. Aina ennen on jossain takaraivossa ollut sellainen tunne kuitenkin että yhdessä pysytään, vaikka on epäilyttänyt ja ongelmia on ollut. Nyt en enää tiedä.
Ajattelen vaan, että olenko huijannut itseäni. Onko minulla ollut epärealistiset odotukset, jos en vain ole nähnyt millainen mieheni oikeasti on ja millainen itse olen, mikä oikeus minulla on vaatia häntä muuttumaan. Jospa olen vain kokoajan huijannut itseäni ja nähnyt asiat sellaisina kuin haluan nen nähdä?
 
Olen ollut samassa tukalassa tilanteessa, kävimme jopa useammalla ammattiauttajalla, mutta viimeinen tokaisi suoraan ettei voi meitä auttaa! Olin ihan typertynyt, mutta silti olemme sinnitelleet ja nyt jonkin aikaa onkin mennyt paremmin.Ainut asia mikä terapioista on selkeästi jäänyt käteen, on se että jokaisen pitää itse määritellä rajat ja puitteet elämäänsä, mitä haluaa ja mitä sietää ja tarkastella sitä sitten omaan sen hetkiseen tilanteeseen.Jos näyttää huonolta, on viisaampaa erota kuin jäädä odottelemaan kumppanin mahd.muuttumista ja tyytyä huonoon elämään. Minun mieheen ei kans saa sitten mitään keskustelu yhteyttä, vika on aina minussa ja ongelmatonta on vain jos asioista ei puhuta ääneen vaikka olis kuinka paha olla. Omalla kohdallani olen päättänyt vielä jaksaa, koska meillä on pieni lapsi ja pojalle mies on todella hyvä isä mutta minulle ei osaa olla kumppani.Hän on tällaisen mallin omasta kotoaan saanut, joten mitenpä siltä muutakaan voisi odottaa kuin että iän myötä tulis järki päähän ja osaisi arvostaa sitä mitä on saanut!

Minä olen yrittänyt pitää itsestäni aik.parempaa huolta, harrastaa liikuntaa ja huolehtia ulkonäöstä niin siitä saa hyvää mieltä ja voimia kun voi lohduttaa itseään, että tarvit.saisi varmasti paremmankin kumppanin.Mieskin on huomannut positiivisemman ja kohentuneen olon, taitaa joskus olla jopa vähän mustasukkainenkin.Olen saanut sitä entistä enmmän mukaan yht.menoihin esim. leffaan jne kun sanon, että minä ainakin menen tulitpa mukaan tai ei niin on kummasti innostunut lähtemään ja on saatu näin yhteistä kivaa joskus.Ennen vaan istuin sohvalla ja todella murehdin päivästä toiseen!
 
Alkuperäinen kirjoittaja LonelyStar:
Luettuani kirjoituksesi tuntui kuin olisin lukenut omia ajatuksiani, niin samanlainen on elämäntilanteeni :hug: Pakko kysyä onko sulla mitään lääkitystä että jaksaisit paremmin? Itse en jaksaisi päivääkään ilman. Haluaisitko kirjoittaa yv:tä mulle?? Olisi kiva kirjoitella

Ei mulla ole lääkitystä. Seuraan vierestä kokoajan miten läheiseni kamppailee noiden asioiden kanssa, miten vaikeaa on päästä hoitoon ja saada apua. Minä en nyt jaksa edes alkaa vaatia noita. Nyt tuntuu vielä helpommalta vaan itkeä silloin kuin muut eivät näe ja yrittää pitää kaikki parhaan mukaan kasassa. En tällä hetkellä kestäisi mitään alentuvaa tai vähättelevää asennetta, mihin pelkäisin törmääväni apua hakiessa, kuten tälle läheiselleni on jatkuvasti käynyt. En voi muuta kuin toivoa jotain ulospääsyä tästä tilanteesta.

Olen usein kuullut läheisiltäni miten vahva minä olen, mutta nyt kun en sitä todellakaan ole ei minulla ole ympärilläni kuin minuun nojaavia ihmisiä. Ei ole ketään keneen minä voisin nojata.

Mä tiedän että tämä kuulostaa tosi vikinältä ja ruikutukselta ja että mun pitäs tehdä asioille jotain eikä vaan valittaa, mutta en vaan siihen nyt pysty. Mä en tiedä miten tästä jatkaa tai mikä olis paras ratkasu, joten en kykene mitään päättämäänkään.
 
Voin kuvitella mitä käyt läpi, sillä olen ollut samankaltaisessa tilanteessa. Jos parisuhteenne ei muutu lienee parempi jatkaa elämää erillään. Olisiko miehesi valmis esim. paritepiaan? Kerro hänelle faktat eli että näin ei voi kerta kaikkiaan jatkua vaan jotain on oikeasti tehtävä. Onko sinulla läheisiä ystäviä, perheenjäseniä joille voit uskoutua tilanteestasi täysin avoimesti ja rehellisesti? Saatko heiltä tukea ja apua, tarvittaessa myös käytännönasioiden järjestämiseen? Kannattaisi varmaan myös käydä esim. oman lääkärin vastaanotolla, sillä vaikuttaa siltä että olet masentunut (eikä ihme!).

Omasta puolesta tosiaan tiedän miten raskasta kaikki tuo voi olla, mutta ei kuitenkaan toivotonta! Omasta erostani on vasta kaksi kuukautta ja välillä tosiaan tuntuikin etten selviä tästä. Toivoin myös kuolevani ja mietin myös itsemurhaa. Olen kuitenkin selvinnyt läheisten ja ammattiavun turvin. Nyt ei enää ahdista koko aikaa ja asiat alkavat järjestyä. Tiedän nyt myös, etten olisi enää kestänyt huonoa suhdettamme vaan silti näin on parempi. Meidän eromme oli äärimmäisen vaikea (mieheni yritti viedä lapsemme vedoten masentuneisuuteeni ym.) ja olenkin tarvinnut paljon apua selvitäkseni. Mutta nyt uskon että selviän ja voin olla vielä onnellinen kun aiemmin minullakin oli vaan koko ajan paha olla. Voimia, kyllä sinä selviät ja jaksat. Äläkä pelkää tai häpeä pyytää tai ottaa apua vastaan.
 
Alkuperäinen kirjoittaja samassa veneessä:
Voin kuvitella mitä käyt läpi, sillä olen ollut samankaltaisessa tilanteessa. Jos parisuhteenne ei muutu lienee parempi jatkaa elämää erillään. Olisiko miehesi valmis esim. paritepiaan? Kerro hänelle faktat eli että näin ei voi kerta kaikkiaan jatkua vaan jotain on oikeasti tehtävä. Onko sinulla läheisiä ystäviä, perheenjäseniä joille voit uskoutua tilanteestasi täysin avoimesti ja rehellisesti? Saatko heiltä tukea ja apua, tarvittaessa myös käytännönasioiden järjestämiseen? Kannattaisi varmaan myös käydä esim. oman lääkärin vastaanotolla, sillä vaikuttaa siltä että olet masentunut (eikä ihme!).

Omasta puolesta tosiaan tiedän miten raskasta kaikki tuo voi olla, mutta ei kuitenkaan toivotonta! Omasta erostani on vasta kaksi kuukautta ja välillä tosiaan tuntuikin etten selviä tästä. Toivoin myös kuolevani ja mietin myös itsemurhaa. Olen kuitenkin selvinnyt läheisten ja ammattiavun turvin. Nyt ei enää ahdista koko aikaa ja asiat alkavat järjestyä. Tiedän nyt myös, etten olisi enää kestänyt huonoa suhdettamme vaan silti näin on parempi. Meidän eromme oli äärimmäisen vaikea (mieheni yritti viedä lapsemme vedoten masentuneisuuteeni ym.) ja olenkin tarvinnut paljon apua selvitäkseni. Mutta nyt uskon että selviän ja voin olla vielä onnellinen kun aiemmin minullakin oli vaan koko ajan paha olla. Voimia, kyllä sinä selviät ja jaksat. Äläkä pelkää tai häpeä pyytää tai ottaa apua vastaan.

Mieheni ei ole valmis menemään parierapiaan, sen verran tiedän. Jos laitan kovan kovaa vasten ja sanon että jos ei lähde niin sitten on aika katsoa miten tästä jatketaan, niin hän menee lukkoon ja tarttuu vaan edelleen kaljapulloon.

Mulla on tällä hetkellä todella lähes kokoajan paha olla. Sama melkein mitä teen tai jätän tekemättä mulla on syyllinen olo, että nyt en tee niinku pitäs. Mä jostain syystä ajattelen lähes koko ajan et mitä mun PITÄS tehdä. En kykene miettimään kuka minä olen ja mikä on minulle parasta tai mitä minä halua, jos toimin näin tulee syyllinen olo ja ajattelen olevani itsekäs. Jos menen vaikka käymään äidilläni tai jollain muulla läheiselläni (ystäviäni ei asu täällä), ajattelen jo lähtöön että koskahan pitää mennä kotiin, että en voi olla kauaa.

Mieheni ei varsinaisesti sano että tykkäis huonoa jos käyn jossain tai teen jotain, mutta asenteesta paistaa ettei pidä. Tai en tiedä tulkitsenko vain niin. Tällainen hiljainen paheksunta vuosien mittaan on saanut itseluottamukseni aika alas. En tiedä onko tämä syynä siihen että ajattelen jatkuvasti muiden tarpeita tai mitä he ajattelevat.

En ole kertonut läheisilleni miltä minusta oikeasti tuntuu, luulen että he eivät kestäisi kuulla. Heillä on omiakin ongelmiaan. En haluaisi, enkä luultavasti voisi, laskea kenenkään varaan elämäni uudelleen järjestelemisen auttamisessa. He kyllä välittävät, mutta jokaisella on oma elämänsä hoidettavana.

En käsitä missä vaiheessa minusta tuli tällainen, en todellakaan enää tunnista itseäni.
 
Kirjoitin vastaustani niin pitkään että viestejä oli ehtinyt tulla useita sillä välin...olen itse törmännyt myös tuohon avun saannin hankaluuteen ja joskus alentuvaan käytökseen. Vaikka se on tuntunut pahalta, olen yrittänyt sulkea sen pois mielestäni ajatellen että minä tarvitsen tätä, he tekevät vain työtään ja ovat sitäpaitsi vaitiolovelvollisia, eivätkä he tunne minua eli saavat ajatella mitä lystäävät. Olen hakenut apua niin kauan että olen sitä saanut! Harmittavaa vaan on että kun on kaikkein hankalin tilanne apua on vaikein saada. Pitäisi tosiaan itse tietää mitä apua tarvitsee ja mistä sitä saa. Mutta kannattaa silti yrittää.
 
Vaikutat älykkäältä ja viisaalta ihmiseltä ja tunnut hahmottavan ja oivaltavan asioita hyvin. Oletko koskaan käynyt tai harkinnut käyväsi terapiassa? Sieltä voisit saada selkeyttä tilanteeseesi ja voimia tehdä ratkaisuja. Yritä myös työntää syyllisyytesi syrjään ja panostaa kaikesta huolimatta omaan hyvinvointiisi, ajatellen vaikka edes että se koituu lastenkin parhaaksi jos et pysty suomaan sitä pelkästään itsellesi. Minusta tuo aiempi muumimamman tarina oli ihana ja rohkaiseva! Entä jos alkaisit valmistella eroa pikkuhiljaa? Koska olet yrittänyt tuloksetta kääntyä miehesi puoleen, ei se ole minusta epäreilua. Varmistaisit vaan ettet mahdollisen eron tullen jää tyhjän päälle. Itse käännyin myös siksikin paljon ammattilaisten puoleen, etten kokenut voivani rasittaa läheisiäni, mutta onnekseni he eivät jättäneet minua yksin. Yllätyin siitä miten ihanasti ihmiset suhtautuivat, vaikka monella tosiaan on kaikenlaisia omiakin juttuja.
 
Alkuperäinen kirjoittaja samassa veneessä:
Vaikutat älykkäältä ja viisaalta ihmiseltä ja tunnut hahmottavan ja oivaltavan asioita hyvin. Oletko koskaan käynyt tai harkinnut käyväsi terapiassa? Sieltä voisit saada selkeyttä tilanteeseesi ja voimia tehdä ratkaisuja. Yritä myös työntää syyllisyytesi syrjään ja panostaa kaikesta huolimatta omaan hyvinvointiisi, ajatellen vaikka edes että se koituu lastenkin parhaaksi jos et pysty suomaan sitä pelkästään itsellesi. Minusta tuo aiempi muumimamman tarina oli ihana ja rohkaiseva! Entä jos alkaisit valmistella eroa pikkuhiljaa? Koska olet yrittänyt tuloksetta kääntyä miehesi puoleen, ei se ole minusta epäreilua. Varmistaisit vaan ettet mahdollisen eron tullen jää tyhjän päälle. Itse käännyin myös siksikin paljon ammattilaisten puoleen, etten kokenut voivani rasittaa läheisiäni, mutta onnekseni he eivät jättäneet minua yksin. Yllätyin siitä miten ihanasti ihmiset suhtautuivat, vaikka monella tosiaan on kaikenlaisia omiakin juttuja.


Kiitos ystävällisistä sanoistasi!
No mä en ole henkisesti vielä siinä pisteessä että voisin ajatella haluavani erota. Mutta olen sikäli kai varautumassa henkisesti jollain tasolla siihen mahdollisuuteen, että olen alkanut pyrkiä pois keikkaluontosista töistä ja etsiä vakinaisempaa. Tämän hetkisen kaltainen työskentely ei onnistuisi yksin eikä olisi taloudellissesti mahdollista.

Täällä valitettavasti nuo auttavat tahot joiden puoleen pitäisi kääntyä ovat tuttuja ja se kait vaikeuttaa sinne menoa. He tietävät minut, perheeni ja minun ja mieheni vanhemmatkin. Tässä tilanteessa ennakkoasennoituminen olisi aika vahvaa ja kiusallisia tilanteita tiedossa.

Terapiaan haluaisinkin, mutta sinne on todella vaikea päästä ja vaikka sinne pääsisikin julkisen kautta, niin minulla ei varmaan siltikään olisi siihen varaa. Täytyy kai vaan yrittää toistaseksi jaksella näin, että pitää välillä päivän jolloin yrittää selvittää ite omaa päätään, vaikka kuin tuntuu olevan kiireitä. Työt painaa päälle, mutta en vain saa mitään tehtyä.

Yritän tuosta syyllisyydestä ja riittämättömyyden tunteesta päästä eroon, ei vain ole kovin helppoa.
 

Yhteistyössä