Miten oppisin olemaan lasten kanssa tässä ja nyt?

[Ihmissuhde-epäonnistuja]

Olen yksinhuoltaja. Elämäni tärkeimmissä miessuhteissa olen epäonnistunut kaksi kertaa. He ovat olleet narsistisia, hyvin itsekkäitä ja alistavia molemmat. Viimeisestä yrityksestä olen toipunut reilun vuoden. Julmuus on vaikea käsittää ja siitä on vaikea päästä yli, mutta koska lopulta suhteessa ei ollut mitään kaunista ja hyvää ensimmäisiä kuukausia lukuunottamatta, on se muutoin ollut helppoa jättää taakse.

Minulla on ihanat lapset. Arki on kuitenkin hyvin raskasta ja haastavaa. Apua en saa juuri mistään. Lähellä ihmiset ovat pariutuneet onnellisesti viimeisten kahden vuoden aikaan ja minulla on kaipuu siihen, että kerrankin minäkin saisin olla onnellinen parisuhteessa ymmärrettyäni viimein syitä ja seurauksia, kun päädyn aina suhteeseen miehen kanssa, joka kohtelee minua hirviömäisesti ja unohdan itseni.

Kuitenkaan minulla ei ole aikaa tutustua ihmisiin tai panostaa suhteeseen. Ikävöin sellaista kuitenkin. Haluaisin fokusoida kaiken energian lapsiperhearjen pyörittämiseen ja työhön, mutta tuntuu, että jotakin tarvitsisin itsellenikin, aikuista seuraa ja läheisyyttä.

Haluaisin tämän kaipuun pois. Miten osaan työstää ajatusmaailmaani niin, että olisin vain rauhassa lasteni kanssa, eikä yksinäisyys vaivaisi?

 

[Minäkin]

Et ole ongelmasi kanssa yksin. Minun tilanteeni on lähes sanasta sanaan sama. Kaipaan jotain mitä minulla ei nyt ole, enkä osaa olla vaan tässä hetkessä.

Sori, en nyt osannut auttaa. Totesin vaan ettet ole ainut...

 

["öö"]

Miksi kaikkiall on nykyään narsisteja? Tuli vaan mieleen.

 

["vieras"]

Käytä järkeäsi! Jos sä olet tuhlannut elämääsi tollasiin miehiin, niin kuinka paljon lapset ovat jo nyt nähneet ja kokeneet? Eikö olisi aika vihdoin ja viimein ajatella niitä, eikä edelleen haaveilla jonkun miehen perään. Lapset on pieniä vain vähän aikaa, keskity heidän onnelliseen lapsuuteen.

Ja oikeesti, puoli vuotta suhteesta toipumiseen, varsinkin jos se on ollut rankka, ei mitenkään riitä. Sun pitää TODELLA ymmärtää missä meet metsään miesten kanssa ennen kuin viet lapsesti taas siihen tunteiden kaaokseen.

Mieti lapsiasi enemmän ja itseäsi vähemmän.

 

["..."]

Ymmärrän täysin. Nykyään olen tyytyväinen ja onnellinen - yksin, edellen haastavan arjen kanssa. Mun lapsilla on kuvioissa isä, enkä häpeä pyytää hoitoapua muualtakaan, siinä mielessä olen onnellisessa asemassa. Otan koko ajan rohkeammin vapaa-aikaa itselleni, ja teen asioita joista olen aiemmin vain haaveillut. Perusajatukseni on se, etten enää odottele lupaa, tai muita ihmisiä, vaan otan päämääriä ja pusken niitä kohti. Olen löytänyt kotihiirestä kontaktilaji-urheilijan ja eräseikkailijan. Tänäkin kesänä monta haave-etappia toteutettu, liittyen veneilyyn ja eräretkeilyyn. Voin sanoa että se positiivinen fiilis mitä saa itsensä voittamisesta on niin mahtava, että siinä unohtuu miehenkipeys ja kuin sattumalta rimakin sillä saralla nousee korkeammalle. Pidän huolen että uusia haaveita syntyy varastoon kokoajan. Hullujakin. Tällä hetkellä haaveilen metsäreissusta lasten kanssa kolmistaan, kanootti-reissusta yksin, sekä lentolupakortista . Lentolupa on vielä KAUKANA, mutta metsään mennään lasten kanssa jo parin viikon päästä, kanoottisuunnitelmaa hion ensikesälle, ja kuka tietää, ehkä pääsen vielä ainakin pienkoneen kyytiin? Ja kunnon irtioton jälkeen on ihanaa vaan olla lasten kanssa. Otan niitä mukaan kotitöihin, ja yhdessä harrastetaan asioita, joista me kaikki (siis myös minä) nautimme, esim. piknikkejä.

Tarkoitus ei ollut velloa itsekehussa, vaan antaa kipinää siihen oman elämänsä haltuunottoon. Siis siinä mielessä, että kun tietää tehneensä muutenkin kuin äitinä tai työntekijänä jotain mistä on tosi ylpeä, niin se heijastuu suoraa sinne muillekin elämän osa-alueille. Olkoon se sitten vaikka tilkkutöitä, talon rakentaminen tai laskuvarjohyppy. Oma mottoni on "miksi ei", en enää usko, ettei ole mitään mitä en voisi oppia, tai ainakaan kokeilla. Avaruuslentojakin tekee ihan tavalliset kuolevaiset.

 

["yhäippä"]

Erosin lasten isästä 3 vuotta sitten. Isä ei tapaa lapsiaan. Mulla ei ole yhtään hoitoapua, ei lapsivapaita viikonloppuja, ei edes tunteja. Surkuttelin tilannettani aikani, mutta sitten tajusin, että elämä menee hukkaan jos surkuttelen asiaa jota en voi muuttaa. Nyt olen ollut 2 kk lomalla, lasten kanssa, olemme olleet koko ajan yhdessä. Ja meillä on kivaa. Tehdään asioita yhdessä, matkustellaan, touhutaan kaikenliaista. Lasten ehdoilla toki.

Nyt olen onnellinen. Tottakai välillä kaipaisin parisuhdetta, mutta toisaalta pelkään, että jonkun miehen tulo meidän elämään sotkisin tämän harmonian. Kaikki on hyvin nyt.

 

["..."]

Komppaan yhäippää. Jäi edellisestä metriviestistä sanomatta, että jos ikiomaa aikaa ei löydy, niin sitten lasten kanssa. Vielä tulee senkin vuoro, että omaa aikaa on vaikka muille jakaa. Tehkää uusia, kivoja asioita. Ja siis sellaisia, joista sinäkin nautit. Ei Muumimaassa olelasten takia pakko tylsistyä viikonloppua jos ei vaan kertakaikkiaan jaksais. Tai sitten yhdistelyä, jokaiselle jotain. Pointti on siinä että stoppi odottelulle ja passiivisuudelle.

 

["Emma"]

[QUOTE="...";26751344]Ymmärrän täysin. Nykyään olen tyytyväinen ja onnellinen - yksin, edellen haastavan arjen kanssa. Mun lapsilla on kuvioissa isä, enkä häpeä pyytää hoitoapua muualtakaan, siinä mielessä olen onnellisessa asemassa. Otan koko ajan rohkeammin vapaa-aikaa itselleni, ja teen asioita joista olen aiemmin vain haaveillut. Perusajatukseni on se, etten enää odottele lupaa, tai muita ihmisiä, vaan otan päämääriä ja pusken niitä kohti. Olen löytänyt kotihiirestä kontaktilaji-urheilijan ja eräseikkailijan. Tänäkin kesänä monta haave-etappia toteutettu, liittyen veneilyyn ja eräretkeilyyn. Voin sanoa että se positiivinen fiilis mitä saa itsensä voittamisesta on niin mahtava, että siinä unohtuu miehenkipeys ja kuin sattumalta rimakin sillä saralla nousee korkeammalle. Pidän huolen että uusia haaveita syntyy varastoon kokoajan. Hullujakin. Tällä hetkellä haaveilen metsäreissusta lasten kanssa kolmistaan, kanootti-reissusta yksin, sekä lentolupakortista . Lentolupa on vielä KAUKANA, mutta metsään mennään lasten kanssa jo parin viikon päästä, kanoottisuunnitelmaa hion ensikesälle, ja kuka tietää, ehkä pääsen vielä ainakin pienkoneen kyytiin? Ja kunnon irtioton jälkeen on ihanaa vaan olla lasten kanssa. Otan niitä mukaan kotitöihin, ja yhdessä harrastetaan asioita, joista me kaikki (siis myös minä) nautimme, esim. piknikkejä.

Tarkoitus ei ollut velloa itsekehussa, vaan antaa kipinää siihen oman elämänsä haltuunottoon. Siis siinä mielessä, että kun tietää tehneensä muutenkin kuin äitinä tai työntekijänä jotain mistä on tosi ylpeä, niin se heijastuu suoraa sinne muillekin elämän osa-alueille. Olkoon se sitten vaikka tilkkutöitä, talon rakentaminen tai laskuvarjohyppy. Oma mottoni on "miksi ei", en enää usko, ettei ole mitään mitä en voisi oppia, tai ainakaan kokeilla. Avaruuslentojakin tekee ihan tavalliset kuolevaiset. [/QUOTE]

Oi, tää pitäisi printata jääkaapin oveen ja lukea joka päivä Jotenkin tosi ihanasti kirjoitettu, rohkeasti. Upea nainen olet!

 

["vieras"]

[QUOTE="öö";26751223]Miksi kaikkiall on nykyään narsisteja? Tuli vaan mieleen.[/QUOTE]Se on se tekosyykortti minkä nykyään ämmät vetävät esiin kun itse eivät kykene miellyttämään puolisoaan. Aikansa nalkuttavat ja kontrolloivat miehen elämää ja sitten kun koko homma eli parisuhde menee vituiksi niin haukutaan mies takanapäin ja isketään narsistipuukko selkään.

 

[yuv]

Ainahan se syy on toisessa..

 

["A p"]

No näinpä.

Täytyypä ottaa takaisin. Aikanaan kerroin elämästämme täällä ja sain paljon lokaa niskaan: minua kehoitettiin suojelemaan lapsia ja jättämään hirviömies keinolla millä hyvänsä. Yhtään ei saanut yrittää puolustella. Nyt sitten käännetään takkia taas ja haukutaan siitä, kun olen pelastanut lapset kuitenkin.

Mies jättäytyi työttömäksi, joi, huusi, raivosi, katoili päiviksi, tuli vaatimaan vain rahaa ja painosti seksiin, vaikka lapset olivat hereillä, alisti, oli sairaalloisen mustasukkainen, kontrolloi kaikin tavoin. Vuosikausiin en päässyt yksin koskaan mihinkään. Lapset hoisin täysin yksin. Talouden, kodin (jonka itse olen tienannut) ja miehen rahasotkut yritin hoitaa kaikki aivan yksin. Itsetunto vedettiin täysin lokaan, olinhan *tun huora vain. Mies ei tehnyt yhtäkään, ei ensimmäisintäkään asiaa helpottaakseen elämäämme, mutta vaikeuttaa sitä hän osasi kaikin tavoin.
Puolustakaapa miestä kertomalla vaikkapa vain yksi ainoa hyvä asia, jota hän vuosikausiin lasten tai perheemme eteen teki. Kiitos.