Miten pääsee eroon katkeruudesta, miten saada luottamus takaisin?

[mymmeli]

olen samassa tilanteessa kuin sinä ap. asia paljastui muutama kuukausi sitten ja se oli shokki...
itsekin ajattelin aina, että ero tulisi mutta kun asia tuli oikeasti eteen en ollutkaan eroon valmis!
tällä hetkellä pelottaa älyttömästi, että olenko hullu jos luotan ja joudunko pettymään uudestaan?
aika kumminkin näyttää miten käy?
nyt haluan rakentaa parisuhteen takaisin ja oppia itsekkin tästä jotain.
itse ainakin voin sanoa, että olen viimeiset vuodet elänyt vaan lapsille ja unohtanut parisuhteen. sen mikä on kantava voima perhe elämässä.
silti pettäminen on väärin ja kamalaa.
voiko ketään loukata enempää!?
toivon sinulle hyviä ratkaisuja. mutta mieti ensin ja anna päätökselle aikaa.
toivon itse meille parempaa ja vahvempaa parisuhdetta, kun kumpikin meistä niin haluaa.
olemme käyneet terapiassa ja parisuhde kurssilla ja niistä on ollut suuresti apua.
voimia sinulle!

 

[mie]

keryokaas muut miten olette selvinneet?

 

[ap]

Itse en jättänyt miestäni vastaavassa tilanteessa, ja pikkuhiljaa alkaa katkeruus helpottaa. Toki tulee pahan olon puuskia, jolloin mieli sumenee ja itken vain - sattuu niin syvälle sydämeen miehen teot ja se, että hän kykeni rikkomaan jotain niin suurta meidän suhteestamme tieten tahtoen.

Äitini sanoi minulle, että tuollaisen vuoksi ei erota. Uskoin häntä, ja nyt ymmärrän että hyvä niin. Parisuhteemme on vahvempi nyt, minäkin muuttuneempi: kasvoin hurjan paljon henkisesti. Paljon puhuttavaa on miehen kanssa ollut. Samaa jankkaamista illasta toiseen, mutta se vatvominen auttoi.

Luotan nyt mieheeni, mutta en enää sataprosenttisesti. Ymmärsin, että keneenkään ei kannata luottaa täysillä - tuskin pystyn itseenikään luottamaan niin kuin kallioon. Siitä huolimatta meillä on vahva pohja suhteellemme, mies on tukeni ja turvani.

Ehkä jonkun silmissä olen säälittävä eukko, joka vain roikkuu huonossa suhteessa, mutta en itse koe asiaa niin. Tapahtunut oli myös hyvä herätys minulle, joka olin pitänyt miestäni itsestäänselvyytenä ja käyttäytynytkin sen mukaisesti, ja myös miehelleni - hän varmasti ymmärsi, että paha olo pitää purkaa puhumalla kumppaninsa kanssa eikä paeta arkea muihin naisiin ja ihastumistunnustuksiin.

Olen ajatellut niin, että kyllä sen tuntee, kun raja tulee vastaan. Ja ainahan voi yrittää jatkaa yhdessä, jos se ei onnistu, voi suhteesta aina lähteä. Tietääpähän tehneensä kaikkensa sen eteen. Pitkissä suhteissa voi olla paljonkin pahoja vastoinkäymisiä. Niistä selviää, jos tahtoo. Tietenkään kaikkea ei tarvitse eikä pidä antaa anteeksi, esimerkiksi toistuvaa valehtelua ja pettämistä, väkivallasta puhumattakaan, mutta kyllä sen sydämessään tuntee kykeneekö antamaan anteeksi ja katsomaan toista yhä silmiin.

Oloni oli hyvin nöyryytetty ja häpesin niin paljon. Olin musertunut, elämältäni tippui pohja, ja huusin vain, miten minun mieheni voi tehdä niin. Minun oma rakas mieheni, joka aina sanoi rakastavansa minua yli kaiken.

En voi oikein muuta sanoa, kuin että siitä selvisi. Tulevaisuus ainakin vaikuttaa valoisalta. Elämä jatkui, paha olo karisi päivä päivältä. Ehkä se ei katoa koskaan kokonaan, mutta sitä voi käsitellä ja kyetä elämään sen kanssa ilman, että se vaikuttaa negatiivisesti omaan minään tai parisuhteeseen. Kaikki tunteet ovat sallittuja, ja niitä pitää käsitellä. Työstämisessä voi mennä vuosiakin aikaa. Ehkä ulkopuolistakin apua voisi pyytää.

Asiat eivät ole niin mustavalkoisia kuin kuvittelisi. Minä rakastan miestäni ja tiedän hänenkin rakastavan minua. Ihmiset tekevät virheitä, joskus sellaisiakin, mitä ei koskaan kuvitellut tekevänsä.

KIITOS erittäin hienosta vastauksesta!!
Kyllä me on päätetty yhdessä selvitä. Aika on varattuna terapiaan, vaikka paljon on jo puhuttu. Ajattelen nyt että mies ei ole koko suhteen aikana (10v.) kertaakaan esim. haukkunut minua, ei ole edes riitatilanteessa haukkunut tai pahasti arvostellut. itse sen sijaan olen arvostellut rankasti ja haukkunutkin. Olen vaatinut ja passuuttanut ja mies on huolehtinut.
Olen ollut tietyissä tilanteissa voimakas ja ehdoton ja tällä konstilla varmasti jyrännyt "liian kilttiä" miestä. Olen pitänyt parisuhdetta itsestäänselvänä. Nyt kun ajattelen kokonaisuutta, niin en voi pelkästään syyttää miestä, sillä näen niin selvästi omatkin virheeni ja sen että olen ollut aika hankalakin tässä suhteessa.
Silti mies on hajottanut jotain suurta, arvokasta ja korvaamatonta ja aika näyttää saako kaiken vielä korjattua...
Niin ja mies ei ole koskaan ollut väkivaltainen, uhkaava tai alkoholiongelmainen.. täytyyhän näissäkin suhteissa antaa aika paljon anteeksi.

 

[ap]

olen samassa tilanteessa kuin sinä ap. asia paljastui muutama kuukausi sitten ja se oli shokki...
itsekin ajattelin aina, että ero tulisi mutta kun asia tuli oikeasti eteen en ollutkaan eroon valmis!
tällä hetkellä pelottaa älyttömästi, että olenko hullu jos luotan ja joudunko pettymään uudestaan?
aika kumminkin näyttää miten käy?
nyt haluan rakentaa parisuhteen takaisin ja oppia itsekkin tästä jotain.
itse ainakin voin sanoa, että olen viimeiset vuodet elänyt vaan lapsille ja unohtanut parisuhteen. sen mikä on kantava voima perhe elämässä.
silti pettäminen on väärin ja kamalaa.
voiko ketään loukata enempää!?
toivon sinulle hyviä ratkaisuja. mutta mieti ensin ja anna päätökselle aikaa.
toivon itse meille parempaa ja vahvempaa parisuhdetta, kun kumpikin meistä niin haluaa.
olemme käyneet terapiassa ja parisuhde kurssilla ja niistä on ollut suuresti apua.
voimia sinulle!

Kiitos tästäkin viestistä!
Juuri samat ajatukset pyörii minunkin päässäni. Erityisesti tuo "olenko hullu jos luotan?" ja "miten minun rakas mies teki näin? meidän suhteessahan ei pitänyt mitään tällaista tulla vastaan"
Toisaalta sanoihan se pappikin puheessaan, että joka suhteen eteen on tehtävä työtä,työtä ja työtä ja puhuipa vielä jotain anteeksiannostakin...
Ei sitä silloin alttarilla mitään ongelmia halunnut ajatella...