E
Elli34
Vieras
Aikaisemmin pidin itseäni fiksuna ihmisenä, jota ei lattiarättinä käytetä
Olen kuusi vuotta seurustellut miehen kanssa, jota olen myös pitänyt ensimmäisenä todellisena rakkautenani. Tätä ennen takana 8 v kestänyt avioliitto, josta minulla on tytär.
Nykyisen kanssa suhde alkoi myrskyisästi. Tunnetta (minulla) ja upeaa seksiä riitti, kunnes jossain vaiheessa ensimmäisen puolen vuoden aikana mies alkoi selittää, miten hänellä ei ole tunne-elämää (ainakaan minua kohtaan) ja miten hän edelleen suree nuoruuden rakkauksiaan (joista aikaa yli kymmenen vee, mutta molemmat naiset ovat edelleen hänen ystäviään). Siis tästä kaikki alkoi Ensimmäiset kaksi vuotta mies vatvoi edes takaisin, haluaako olla kanssani vai ei. Hän syytti minua milloin mistäkin, ja varsinkin siitä, että minulla on lapsi ennestään. Näin jälkeenpäin ajatellen tietysti kuka tahansa järkevä nainen olisi laittanut ukon pellolle jo siinä vaiheessa, mutta olin niin hiivatin rakastunut, etten kerta kaikkiaan tajunnut omaa enkä varsinkaan lapsen parasta.
Lopulta päädyimme saman katon alle ja siitähän ongelmat vain lisääntyivät. Olin jo tottunut siihen, että rakkaudesta ei meidän suhteessamme puhuta (kuvittelin, että kyllä se ajan kanssa ). Sitten alkoivat ongelmat myös seksipuolella. Sain kuulla miten ällöttävä kerjäävä koira olen (jos erehdyin tekemään aloitteen) ja miten ruma roikkuperse olen (ok, takapuoli ei ole niitä kiinteimpiä, mutta muuten olen käsittääkseni ihan kohtuullisen näköinen) ja etten todellakaan kelpaa hänelle. Alkoi tulla baari-iltoja. Mies teki riitaa milloin mistäkin ja lähti ovet paukkuen. Kotiin palattuaan hän sitten tuli vonkaamaan ja no, kyllähän kaikki tietävät, miltä ns. sovintoseksi tuntuu, varsinkin kun itse on niin rakastunut... Epäilin tietysti kaiken aikaa, että mies pettää, varsinkin kun teki selväksi, miten kovasti hän tarvitsee seksiä ja miten kelvoton minä olen. Mies motkotti minulle myös rahan käytöstä (miten kallista on, kun on lapsi ), vaikka meillä on ns. erilliset taloudet. Kerran sitten sattui miehen tiliote silmään. Kun se siinä lojui, niin tottahan minä sitä katsoin. Sieltä sitten sain selville, että mies käy oman ja naapurikaupungin tissibaareissa, summista päätellen myös jotain privateshowta oli harrastettu. Silloin se tuntui helvetin pahalta, ja kyllä siitä riideltiin, mutta mies vakuutti, että muuta ei ollut tehnyt. Onpahan vaan hirvittävä tarve seksille, mutta että runkkaamalla pärjää Nykyisin tuokin asia tuntuu niin mitättömältä.
Muutaman kuukauden päästä tulin sitten raskaaksi näiden sovintoseksisessioiden seurauksena, ehkäisyä kun ei minulla ollut käytössä, eikä miestä kondomi kiinnostanut. Mies vaati aborttia, johon minä en suostunut pitkällisen harkinnan jälkeen. Muutin pois, mutta tyhmä palasin muutaman kuukauden päästä takaisin. Koko raskausaika ja ensimmäinen vuosi lapsen syntymän jälkeen olivat yhtä helvettiä henkisesti. Mies ei todellakaan säästellyt sanojaan eikä raivon purkauksiaan. Hoidin tietysti lapsen ja kaiken muunkin yksinäni. Kun poika vähän kasvoi, alkoi mies kiinnostua lapsesta. Nykyisin hän on ihan normaali isä lapselleen.
Nykyisin olen itse väsynyt, tiuskiva akka. Tunteita (siis positiivisia) minulla ei ole, enkä todellakaan usko parisuhteisiin ja rakkauteen. Seksielämämme on lähes kuollut. Sitä harrastetaan silloin, kun itsellekin tulee fyysinen pakko, eli tosi harvoin. Mies on jatkanut baari-iltojaan, joihin en ole viitsinyt puuttua. Olen suorastaan helpottunut, kun mies ei ole kotona. Joskus satunnaisesti mies on halunnut keskustella suhteestamme sillä ajatuksella, että yrittäisimme sitä parantaa, mutta minä en ole saanut itseäni pakotettua siihen. Hetkellisesti olen sen verran skarpannut, että olen ottanut uskottomuuden puheeksi, mutta mies on kieltänyt kaiken. Toisaalta olen myös ehdottanut, että sopisimme reilusti ns. avoimesta suhteesta, siis että minullakin olisi oikeus mennä Mutta se ei ole miehelle sopinut. Itselläni ei kyllä ole halua eikä kiinnostusta suhteisiin, mutta onpahan ollut mielenkiintoista nähdä, miten mies reagoi.
Viime viikolla kävin parin vuoden tauon jälkeen gynekologilla, joka alkoi epäillä, että minulla olisi klamydia Enpä sitten ollut edes hämmästynyt, raivoissani kylläkin. Kun mies illalla tuli kotiin, sanoin suoraan, mitä epäillään. Veti mies kalpeaksi. Vihdoin tunnusti, että on käynyt maksullisissa naisissa, mutta vain käsipeliä. No, uskoo ken tahtoo, että sille tasolle on jäänyt.
Fiilarit vaihtelee välinpitämättömyyden ja oksetuksen välillä. Ero on ollut niin monta kertaa puheena, etten edes muista, milloin siitä ei olisi puhuttu. Toisaalta mies ei nyt halua erota, koska välittää pojastaan (3 v) todella paljon. Itse kerran eronneena tuntuu siltä, etten haluaisi toisellekin lapselleni tehdä samaa temppua. Toisaalta elämä on pelkkää riitelyä, toisaalta tasaistakin on, jos mies vain jättää minut rauhaan eikä vittuile ja piikittele. Poika erityisesti tuntuu kärsivän näistä riidoista, eikä se tietysti tytöllekään (8 v) hyvää tee. Aikaisemmin riitelimme lasten nukkumaan menon jälkeen, mutta nyt en jaksa enää olla hiljaa, eli annan paukkua silloin kun siltä tutuu.
Kyllähän sitä pahempiakin juttuja näyttää ihmisille sattuvan, kun näitä palstoja lueskelee. Siitähän myös kirjoitellaan, miten nykyisin annetaan periksi liian helposti
Siis miten paljon naisen pitäisi sietää, ennen kuin ero on ainoa järkevä vaihtoehto? Onko nuo tissibaarijutut ja maksulliset naiset tosiaan niin yleisiä, kuin mies meillä väittää. Miehen mielestä se on vain seksiä, mutta
Nykyisen kanssa suhde alkoi myrskyisästi. Tunnetta (minulla) ja upeaa seksiä riitti, kunnes jossain vaiheessa ensimmäisen puolen vuoden aikana mies alkoi selittää, miten hänellä ei ole tunne-elämää (ainakaan minua kohtaan) ja miten hän edelleen suree nuoruuden rakkauksiaan (joista aikaa yli kymmenen vee, mutta molemmat naiset ovat edelleen hänen ystäviään). Siis tästä kaikki alkoi Ensimmäiset kaksi vuotta mies vatvoi edes takaisin, haluaako olla kanssani vai ei. Hän syytti minua milloin mistäkin, ja varsinkin siitä, että minulla on lapsi ennestään. Näin jälkeenpäin ajatellen tietysti kuka tahansa järkevä nainen olisi laittanut ukon pellolle jo siinä vaiheessa, mutta olin niin hiivatin rakastunut, etten kerta kaikkiaan tajunnut omaa enkä varsinkaan lapsen parasta.
Lopulta päädyimme saman katon alle ja siitähän ongelmat vain lisääntyivät. Olin jo tottunut siihen, että rakkaudesta ei meidän suhteessamme puhuta (kuvittelin, että kyllä se ajan kanssa ). Sitten alkoivat ongelmat myös seksipuolella. Sain kuulla miten ällöttävä kerjäävä koira olen (jos erehdyin tekemään aloitteen) ja miten ruma roikkuperse olen (ok, takapuoli ei ole niitä kiinteimpiä, mutta muuten olen käsittääkseni ihan kohtuullisen näköinen) ja etten todellakaan kelpaa hänelle. Alkoi tulla baari-iltoja. Mies teki riitaa milloin mistäkin ja lähti ovet paukkuen. Kotiin palattuaan hän sitten tuli vonkaamaan ja no, kyllähän kaikki tietävät, miltä ns. sovintoseksi tuntuu, varsinkin kun itse on niin rakastunut... Epäilin tietysti kaiken aikaa, että mies pettää, varsinkin kun teki selväksi, miten kovasti hän tarvitsee seksiä ja miten kelvoton minä olen. Mies motkotti minulle myös rahan käytöstä (miten kallista on, kun on lapsi ), vaikka meillä on ns. erilliset taloudet. Kerran sitten sattui miehen tiliote silmään. Kun se siinä lojui, niin tottahan minä sitä katsoin. Sieltä sitten sain selville, että mies käy oman ja naapurikaupungin tissibaareissa, summista päätellen myös jotain privateshowta oli harrastettu. Silloin se tuntui helvetin pahalta, ja kyllä siitä riideltiin, mutta mies vakuutti, että muuta ei ollut tehnyt. Onpahan vaan hirvittävä tarve seksille, mutta että runkkaamalla pärjää Nykyisin tuokin asia tuntuu niin mitättömältä.
Muutaman kuukauden päästä tulin sitten raskaaksi näiden sovintoseksisessioiden seurauksena, ehkäisyä kun ei minulla ollut käytössä, eikä miestä kondomi kiinnostanut. Mies vaati aborttia, johon minä en suostunut pitkällisen harkinnan jälkeen. Muutin pois, mutta tyhmä palasin muutaman kuukauden päästä takaisin. Koko raskausaika ja ensimmäinen vuosi lapsen syntymän jälkeen olivat yhtä helvettiä henkisesti. Mies ei todellakaan säästellyt sanojaan eikä raivon purkauksiaan. Hoidin tietysti lapsen ja kaiken muunkin yksinäni. Kun poika vähän kasvoi, alkoi mies kiinnostua lapsesta. Nykyisin hän on ihan normaali isä lapselleen.
Nykyisin olen itse väsynyt, tiuskiva akka. Tunteita (siis positiivisia) minulla ei ole, enkä todellakaan usko parisuhteisiin ja rakkauteen. Seksielämämme on lähes kuollut. Sitä harrastetaan silloin, kun itsellekin tulee fyysinen pakko, eli tosi harvoin. Mies on jatkanut baari-iltojaan, joihin en ole viitsinyt puuttua. Olen suorastaan helpottunut, kun mies ei ole kotona. Joskus satunnaisesti mies on halunnut keskustella suhteestamme sillä ajatuksella, että yrittäisimme sitä parantaa, mutta minä en ole saanut itseäni pakotettua siihen. Hetkellisesti olen sen verran skarpannut, että olen ottanut uskottomuuden puheeksi, mutta mies on kieltänyt kaiken. Toisaalta olen myös ehdottanut, että sopisimme reilusti ns. avoimesta suhteesta, siis että minullakin olisi oikeus mennä Mutta se ei ole miehelle sopinut. Itselläni ei kyllä ole halua eikä kiinnostusta suhteisiin, mutta onpahan ollut mielenkiintoista nähdä, miten mies reagoi.
Viime viikolla kävin parin vuoden tauon jälkeen gynekologilla, joka alkoi epäillä, että minulla olisi klamydia Enpä sitten ollut edes hämmästynyt, raivoissani kylläkin. Kun mies illalla tuli kotiin, sanoin suoraan, mitä epäillään. Veti mies kalpeaksi. Vihdoin tunnusti, että on käynyt maksullisissa naisissa, mutta vain käsipeliä. No, uskoo ken tahtoo, että sille tasolle on jäänyt.
Fiilarit vaihtelee välinpitämättömyyden ja oksetuksen välillä. Ero on ollut niin monta kertaa puheena, etten edes muista, milloin siitä ei olisi puhuttu. Toisaalta mies ei nyt halua erota, koska välittää pojastaan (3 v) todella paljon. Itse kerran eronneena tuntuu siltä, etten haluaisi toisellekin lapselleni tehdä samaa temppua. Toisaalta elämä on pelkkää riitelyä, toisaalta tasaistakin on, jos mies vain jättää minut rauhaan eikä vittuile ja piikittele. Poika erityisesti tuntuu kärsivän näistä riidoista, eikä se tietysti tytöllekään (8 v) hyvää tee. Aikaisemmin riitelimme lasten nukkumaan menon jälkeen, mutta nyt en jaksa enää olla hiljaa, eli annan paukkua silloin kun siltä tutuu.
Kyllähän sitä pahempiakin juttuja näyttää ihmisille sattuvan, kun näitä palstoja lueskelee. Siitähän myös kirjoitellaan, miten nykyisin annetaan periksi liian helposti
Siis miten paljon naisen pitäisi sietää, ennen kuin ero on ainoa järkevä vaihtoehto? Onko nuo tissibaarijutut ja maksulliset naiset tosiaan niin yleisiä, kuin mies meillä väittää. Miehen mielestä se on vain seksiä, mutta
