Siis ei välttämättä onnettomuuden vaan esim. sairauden takia, joka veisi nopeasti kunnon alas, esim. yhdessä yössä suht hyvävointisesta, omilla jaloillaan kävelevästä ihmisestä rollaattoria ja pidemmillä matkoilla pyörätuolia käyttäväksi, kipuineen, ja sen tiedon kanssa ettet nelikymppisenä enää koskaan tee työtä.
Mietin vaan olenko kestänyt keskivertoa paremmin vai huonommin nämä viisi viikkoa, kun eräänä aamuna heräsin invalidina täysin ilman mitään ennakkovaroitusta.
Joskus tuntuu että hyväksyn, joskus on pakko itkeä ja raivota itsekseni kaikki se turhautuminen ja viha pois. Suurimmaksi osaksi olen (nyt pari viikkoa ainakin ollut jo) kuitenkin ihan oma, peruspositiviinen itseni ja ihmettelen, että näinkö helppoa tämä mulle muka on?
On läheisiä onneksi, ja vertaistukea, sekä olen jaksanut myös hoitaa asioita- keskusteluapua tulossa, sekä kotiapua, ja apuvälineitä olen jo saanut.
Mietin vaan olenko kestänyt keskivertoa paremmin vai huonommin nämä viisi viikkoa, kun eräänä aamuna heräsin invalidina täysin ilman mitään ennakkovaroitusta.
Joskus tuntuu että hyväksyn, joskus on pakko itkeä ja raivota itsekseni kaikki se turhautuminen ja viha pois. Suurimmaksi osaksi olen (nyt pari viikkoa ainakin ollut jo) kuitenkin ihan oma, peruspositiviinen itseni ja ihmettelen, että näinkö helppoa tämä mulle muka on?
On läheisiä onneksi, ja vertaistukea, sekä olen jaksanut myös hoitaa asioita- keskusteluapua tulossa, sekä kotiapua, ja apuvälineitä olen jo saanut.