H
hhmm
Vieras
Olen siinä pisteessä, että pilaan lopullisesti hyvän suhteen ihanan miehen kanssa, jos en saa itseäni ja omia ajatuksiani "kuriin"... Olemme olleet yhdessä vuoden. Tilanteeni on siis sellainen, että elän poikaystäväni vuoksi kaukana ystävistäni ja perheestäni. Työtä en ole vielä onnistunut saamaan. Kaipaan toisinaan kovasti vanhaa elinpiiriäni... Poikaystäväni tilanne on sellainen, että hän ei pysty juuri nyt opiskeluiden takia muuttamaan, enkä sitä ole häneltä vaatinutkaan. Päinvastoin, hän joskus itse toteaa, että voisimme muuttaa, kunhan hänen opintonsa ovat siinä tilanteessa. Ongelmani on nyt sitten hurja epävarmuus! Olen melko huonolla itsetunnolla varustettu naisihminen ja olen tämän huonon itsetuntoni pystynyt salaamaan hyvin pitkälle käyttäytymällä "coolisti" tilanteissa, joissa oikeasti kiehun mustasukkaisuudesta. Olen mustasukkainen jopa ajasta, jonka hän viettää poissa kotoa! Olen iloinen ja sosiaalinen ihminen, mutta jostain syystä on ollut hieman vaikeaa tutustua uusiin ihmisiin täällä uudessa paikassa. Minulta puuttuu siis oma elämä ja siksi olen "katkera" poikaystävälleni. Viime aikoina olen voinut todella huonosti henkisesti, kiukutellut, mököttänyt ja vuoroin taas hakeutunut epätoivoisesti kainaloon ja vaatinut hellyyttä. Poikaystäväni on ollut varmasti syystäkin hieman hämmentynyt. Jostain syystä en luota hänen tunteisiinsa, vaikka hän käyttäytyy hyvin rakastavasti. Koskaan hän ei kuitenkaan ole sanonut rakastavansa minua, vaikka "rakkaaksi" kutsuukin... Itse en sitten sano senkään vertaa, koska en yksinkertaisesti uskalla puhua tunteistani. Yksi ilta, kun kiukuttelin ja valitin huonoa oloani, hän totesi, että "et ole rakastunut minuun, koska et ole onnellinen". Kun vastasin, että et itse ole rakastunut minuun, hän ei vastannut mitään! Eilen puhuimme siitä, jos mahdollisesti muuttaisin joksikin aikaa pois töiden vuoksi. Sanoin, että en halua kaukosuhdetta, joten minun mielestäni suhde pitäisi sitten lopettaa. Hän sanoi, että hänestä muutaman kuukauden erillään asuminen ei olisi syy eroon, vaan ainoa syy eroon voisi olla, jos hän tai minä löytäisi jonkun toisen. Minä tietysti loukkaannuin tästä ja aloin vatvoa asiaa niin, että hän siis aikoo vielä löytää jonkun paremman kuin minä... Mielestäni jos ihminen on oikeasti rakastunut, ei silloin ajatella suhteen loppuvan jonkun toisen osapuolen vuoksi... Poikaystäväni tietysti vakuutti, että hän ei tarkoittanut asiaa niin... Ongelmani on nyt se, että en pysty näkemään suhdettamme ja poikaystäväni käyttäytymistä realistisesti. Olen koko ajan epävarma ja kaipaan rakkaudenosoituksia ja tulevaisuuden suunnitelmia epätoivoisesti. Olen tähän mennessä pitänyt yllä jonkinlaista kuorta ja näytellyt itsenäistä ja viileää. Ehkä se on miehessä minua kiehtonutkin. Nyt tuntuu, että haluan vaan paljastaa koko heikkouteni ja tyrkyttää itseäni miehelle epätoivoisesti. Onko tämä vaan joku vaihe rakkaudessa? Tulenko menettämään mieheni, jos en ota itseäni niskasta kiinni? Onko hän edes tosissaan kanssani vai pitääkö minua vain jonain vaiheena? En usko että hän uskoo ikuiseen rakkauteen... Minua hän on koko ajan kohdellut rakastavasti, osoittaa hellyyttä jopa kavereidensa edessä, kertoo minusta ihmisille, on aikaisemmin suunnitellut tulevaisuuttaa paljonkin (jolloin minua on alkanut aina ahdistaa). Nyt vaan tuntuu, että en enää merkitse hänelle niin paljoa, ja syy on ehkä se, että olen itse pilannut kaiken!