miten saada jäitä hattuun??

[hhmm]

Olen siinä pisteessä, että pilaan lopullisesti hyvän suhteen ihanan miehen kanssa, jos en saa itseäni ja omia ajatuksiani "kuriin"... Olemme olleet yhdessä vuoden. Tilanteeni on siis sellainen, että elän poikaystäväni vuoksi kaukana ystävistäni ja perheestäni. Työtä en ole vielä onnistunut saamaan. Kaipaan toisinaan kovasti vanhaa elinpiiriäni... Poikaystäväni tilanne on sellainen, että hän ei pysty juuri nyt opiskeluiden takia muuttamaan, enkä sitä ole häneltä vaatinutkaan. Päinvastoin, hän joskus itse toteaa, että voisimme muuttaa, kunhan hänen opintonsa ovat siinä tilanteessa. Ongelmani on nyt sitten hurja epävarmuus! Olen melko huonolla itsetunnolla varustettu naisihminen ja olen tämän huonon itsetuntoni pystynyt salaamaan hyvin pitkälle käyttäytymällä "coolisti" tilanteissa, joissa oikeasti kiehun mustasukkaisuudesta. Olen mustasukkainen jopa ajasta, jonka hän viettää poissa kotoa! Olen iloinen ja sosiaalinen ihminen, mutta jostain syystä on ollut hieman vaikeaa tutustua uusiin ihmisiin täällä uudessa paikassa. Minulta puuttuu siis oma elämä ja siksi olen "katkera" poikaystävälleni. Viime aikoina olen voinut todella huonosti henkisesti, kiukutellut, mököttänyt ja vuoroin taas hakeutunut epätoivoisesti kainaloon ja vaatinut hellyyttä. Poikaystäväni on ollut varmasti syystäkin hieman hämmentynyt. Jostain syystä en luota hänen tunteisiinsa, vaikka hän käyttäytyy hyvin rakastavasti. Koskaan hän ei kuitenkaan ole sanonut rakastavansa minua, vaikka "rakkaaksi" kutsuukin... Itse en sitten sano senkään vertaa, koska en yksinkertaisesti uskalla puhua tunteistani. Yksi ilta, kun kiukuttelin ja valitin huonoa oloani, hän totesi, että "et ole rakastunut minuun, koska et ole onnellinen". Kun vastasin, että et itse ole rakastunut minuun, hän ei vastannut mitään! Eilen puhuimme siitä, jos mahdollisesti muuttaisin joksikin aikaa pois töiden vuoksi. Sanoin, että en halua kaukosuhdetta, joten minun mielestäni suhde pitäisi sitten lopettaa. Hän sanoi, että hänestä muutaman kuukauden erillään asuminen ei olisi syy eroon, vaan ainoa syy eroon voisi olla, jos hän tai minä löytäisi jonkun toisen. Minä tietysti loukkaannuin tästä ja aloin vatvoa asiaa niin, että hän siis aikoo vielä löytää jonkun paremman kuin minä... Mielestäni jos ihminen on oikeasti rakastunut, ei silloin ajatella suhteen loppuvan jonkun toisen osapuolen vuoksi... Poikaystäväni tietysti vakuutti, että hän ei tarkoittanut asiaa niin... Ongelmani on nyt se, että en pysty näkemään suhdettamme ja poikaystäväni käyttäytymistä realistisesti. Olen koko ajan epävarma ja kaipaan rakkaudenosoituksia ja tulevaisuuden suunnitelmia epätoivoisesti. Olen tähän mennessä pitänyt yllä jonkinlaista kuorta ja näytellyt itsenäistä ja viileää. Ehkä se on miehessä minua kiehtonutkin. Nyt tuntuu, että haluan vaan paljastaa koko heikkouteni ja tyrkyttää itseäni miehelle epätoivoisesti. Onko tämä vaan joku vaihe rakkaudessa? Tulenko menettämään mieheni, jos en ota itseäni niskasta kiinni? Onko hän edes tosissaan kanssani vai pitääkö minua vain jonain vaiheena? En usko että hän uskoo ikuiseen rakkauteen... Minua hän on koko ajan kohdellut rakastavasti, osoittaa hellyyttä jopa kavereidensa edessä, kertoo minusta ihmisille, on aikaisemmin suunnitellut tulevaisuuttaa paljonkin (jolloin minua on alkanut aina ahdistaa). Nyt vaan tuntuu, että en enää merkitse hänelle niin paljoa, ja syy on ehkä se, että olen itse pilannut kaiken!

 

[Jäistä en tiedä...]

...mutta sinun pitäisi nyt - tavalla tai toisella - saada itsellesikin jotakin tekemistä. Oletko työvoimatoimiston kirjoilla? Voisitko hakea jollekin työvoimapoliittiselle kurssille tai "tukityöhön" (en tiedä oikeaa termiä), että saisit rytmiä ja sisältöä päiviisi ja tutustuisit uusiin ihmisiin? Tai voisitko mennä opiskelemaan avoimeen yliopistoon/jonnekin kielikurssille tai vastaavalla kansalaisopistoon tms.?

Sivukommenttina vain se, että ilmeisesti muutitte aika nopeasti yhteen asumaan, jos olette vuoden olleet yhdessä ja ilmeisesti jo jonkun aikaa asuneet yhdessä?

 

[hhmm]

Tuo on ihan totta, ja tiedän, että oma aktiivisuus voisi olla parempi.. Olen vasta lopettanut opintoni (suoritin opinnot loppuun etäopiskeluna täältä uudelta paikkakunnalta), joten oikeastaan tuo työnhaku on ollut ajankohtaista vasta muutaman viikon. Yhteen muutimme noin puolen vuoden tuntemisen jälkeen, joten kai se melko pikaista toimintaa oli. Välimatka vain söi meitä molempia, ja koska halusimme niin paljon olla yhdessä, teimme tällaisen ratkaisun. Tiedän tosiaankin, että pitäisi itse olla aktiivinen ja hakeutua kursseille jne., mutta jotenkin tämä epävarma olo tästä suhteesta masentaa minua ja vie energiaani... Poikaystäväni kehottaa minua myös nauttimaan elämästä ja ottamaan vain iisisti, mutta sekin tuntuu vaikealta, kun kaikenlaiset ajatukset kiusaavat. Tuntuu, että juuri nyt vaadin häneltä jotakin elämää suurempaa sitoutumista, vaikka en itsekään ole varma mitä tästä tulee...

 

[Jäistä en tiedä...]

Jos olet vastavalmistunut, ehkei lisäopinnot - edes kurssimuodossa - sitten ole se kaikkein kiinnostavin juttu. Minusta kuitenkin (edelleen) tuntuu, että sinulla on liikaa "joutilasta" aikaa ja sen vuoksi ehdit ajatella kaikkea ja potea epävarmuutta. Jos ei opiskelut, niin miten olisi joku harrastus? Tai lähde kävelylle kauniiseen kevätilmaan ihan aluksi

 

[Ohje työpaikan hankkimiseksi]

Hanki päivätyö itsellesi työn löytämiseksi. Aloita aamulla klo 8 ikäänkuin menisit töihin. Pukeudu ja laittaudu samalla tavalla kuin töihin mennessä. Soittele, käy työpaikoissa esittäytymässä ja kyselemässä jne. Lopeta klo 16 ja jatka niin monta päivää, kunnes olet saanut työn, vaikka edes osapäiväisen. Senjälkeen tuskin paljon riittää aikaa ja energiaa murjottamiseen.

 

[hhmm]

Tuo oli itse asiassa hyvä neuvo työn hankkimiseksi, ja ehkä niin saisi myös rutiinia päiviin.. Taitaakin tosiaan olla niin, että ongelmani tällä hetkellä on juuri tuo liika aika, mikä johtaa liialliseen ajatteluun ja asioiden vatvomiseen. Mutta miten on, onko teidän mielestänne normaalia heittää tuollaista kommenttia, että "ainoa syy eroon olisi se, että jompi kumpi meistä tapaa jonkun toisen"? Minussa tuo herättää vähän epäileviä tunteita, vaikka mies paljonkin yritti selitellä sitä lausahdustaan. Olenko idiootti luottaessani häneen, jos hän miettii tuollaisia? En toki ole itsekään tässä ollut sormuksia menossa ostamaan, koska olen tosiaan ollut se epäröivä osapuoli tässä suhteessa. Nyt vaikuttaa, että osat ovat vaihtuneet...

 

[ap:lle]

En tiedä, mutta luin ekan kirjoituksesi nyt alusta loppuun, ja ennustan että jos jatkat samaa rataa, eli järjestelmällisesti heijastat jokaisen ongelmanne suhteeseenne, tai siihen rakastaako mies sua vai ei, niin teille tulee ero.
Se ei tule välttämättä niin, että mies sanoo morjens juuri tuosta syystä, mutta ennenpitkää ihminen kyllä rasittuu kuuntelemaan sellaista marmatusta,.

Ymmärrän, miltä susta mahtaa tuntua, kun ei ole töitä ja toinen porskuttaa vieressä menemään, ja vielä pelko että jos suhde päättyykin niin oletko odottanut turhaan miehen valmistumista.

Kuitenkin: koitappa nyt löytää itsestäsi vähän sellaista sissi.henkeä, että nyt on ne olosuhteet jotka ovat, ja sinä olet silti niin positiivinen ja yritteliäs kuin mahdollista.

Ei helpota yhtään, että alat marttyyrimaisesti purkamaan poikaystävällesi pelkojasi, hän kyllä vähemmästäkin varmaan tietää että sulla ei niin helppoa ole.

Hän voisi jopa alkaa kunnioittaa sua uudella tavalla, kun näkee että olet urhea nainen, joka ei kitise omista epäonnistumisistaan jatkuvasti. Tai käännä niitä suhteeseen liittyväksi, ja kerjää kainaloitumista ja rakkautta.

Mies lakkaa rakastamasta ennenpitkää naista, josta se näkee että ei kestä pienimpiäkään murheita saati sitten isompia.
Miehelläkin voi olla omat pelkonsa, mutta sinun takia hän yrittää olla positiivinen, ja joutuu vain sun takias vielä hukkaamaan energiaa siihen että saa valettua sinun pohjattomaan itsetuntokaivoosi lisää hyvittelyjä.

 

[faöweh]

En minä ainakaan näe tuon poikaystäväsi kommentin mitenkään liittyvän juuri teidän tilanteeseenne. Tulkitsisin sen niin että hänen mielestään jonkin aikaa eri paikoissa asuminen ei ole syy erota, mutta esimerkiksi uskottomuus jo olisi (täysin hypoteettisessa mielessä). Eli hän yritti valaista esimerkein, miksi hänen mielestään ratkaisusi on ehkä hieman turhan ehdoton.

Ylipäätään hän ei ehkä ajatellut, että takerrut tuohon kommenttiin niin kovasti, sillä hänen puoleltaan siihen ei varmasti sisältynyt mitään piiloviestejä. Samoin hän saattoi ajatella ja puhua elämästä yleisellä tasolla, sillä valitettavasti tosielämässä kaikenlaista ikävääkin tapahtuu, eikä sitä voi etukäteen murehtimalla poistaa.

Suosittelen aiempien vastaajien tavoin pikaista työn/harrastusten tmv. hankkimista, jotta saat mielekkyyttä elämääsi ja ajatukset pois haitallisesta kehästä. Tsemppiä kevääseen!

 

[ap:lle]

ja unohda nyt hyvänsään aikana se lause "jompikumpi löytää toisen"

Koska ensinnäkin järjellä aateltuna se on ihan järkevästi todettu, eikä mies siinä kelaa tai suunnittele mitään;hänhän pitää aivan yhtä mahdollisena että sinä löytäisit toisen.

sitäpaitsi, voin kuvitella että mies koittaa selitellä noita lausahduksiaan, koska tunnut käsittävän ne tahallasi pahimman kautta.

Ei teidän kannattaisi oikeasti tuollaisia typeriä keskusteluja edes käydä. Koska jos tarpeeksi kaivelee, niin jokainen ennenpitkää keksii sen tulevan eron syyn. varsinkin jos itse kysyt, niin mitä mies voi tehdä? Kai hänen on pakko vastata jotain mutta kun ei tuollaiseen mitään järkevää vastausta ole.
varsinkin se olisi täysi vale, että "emme eroa ikinä"..
kaikki eroaa joskus, ja sillä selvä. Sitä on turha kaivella ja kaataa toisen niskaan. Tentata varsinkaan mitään rakkausjuttuja.

 

[hhmm]

Olen tosi kiitollinen asiallisista vastauksista ja mielipiteistä! Saamani kommentit todella herättivät minua vihdoin ja viimein tästä päiviä kestäneestä piinasta! Juuri tuo sissi-henki, on sitä mitä tarvitsen ja nyt aion myös määrätietoisesti sitä kehittää. Tulevaisuudestahan ei kukaan tiedä, ja olennaista kai on olla mahdollisimman onnellinen juuri nyt. Pahoja päiviä tietysti aina tulee, mutta tällainen päivästä toiseen kestävä epätoivo ei kyllä ole normaalia eikä kumppanillekaan helppoa. Kiitokset vastauksista ja tsempistä ja hyvää kevättä kaikille!!

 

[toinen samanlainen]

Kylläpäs olet samanlaisessa tilanteessa kuin minä. Paitsi että minä muutin poikaystäväni luokse Norjaan mistä johtuen tilanne on ehkä vielä vaikeampi. Työn löytäminen puutteellisen kielitaidon takia vaikeampaa ja vanhat kaverit sekä perhe kaukana.

Kaipaan siis useinkin vanhaa elämääni mikä laittaa ajattelemaan pitäisikö sittenkin jättää hyvä mies ja muuttaa takaisin Suomeen... Lause "rakkaus ei aina riitä" pyörii mielessä usein. Minä ainakin tarvitsen omia ystäviä, perhettä, työn, harrastuksia... Tällä hetkellä minulla ei ole muuta kuin rakkaus. Töitä yritän jatkuvasti hakea. Sosiaalitukien vuoksi lisää opiskeleminen on mahdotonta (emme pärjää pelkästään miehen palkalla, ja opiskelua varten en saisi tukia ollenkaan tai todella vähän). Minulla on myös jo yliopistokoulutus joten en nyt toista tutkintoa jaksaisi täällä alkaa opiskelemaan...

Helposti tosiaan kun on liikaa aikaa ajatteleekin liikaa ja tekee vääriä päätelmiä. Itse olin melko varma hetki sitten että mies mm. pettää minua... Aiemmin olen aina ollut todella varma siitä että mies rakastaa minua. Hän sanoo sen minulle päivittäin. Hän on myös aina ollut se epävarmempi puoli koska minä olen ollut niin itsenäinen. Hän on halunnut kihloihin ja haluaisi naimisiinkin... Minä suostuin usean kosinnan jälkeen kihloihin mutta naimisiinmenolle en ole silti suostunut laittamaan päivämäärää. Ja minullakin on alkanut tuntua että olen muuttumassa (jos en ole jo muuttunut) siksi epävarmemmaksi osapuoleksi suhteessa.

Yksi ongelma on myös se että puhuuko siitä pahasta olosta miehelle vai ei. Koska jos puhun niin mies tosiaan saattaa lopulta kyllästyä siihen että olen epävarma ja kaadan kaikki ongelmani hänen niskaansa (kun tosiaan aina olen ollut itsenäinen ja hoitanut omat ongelmani), mutta jos en puhu niin reaktio tulee yleensä ulos tuollaisena ärtymyksenä ja kiukutteluna kuten alkuperäinenkin kirjoitti. Mies aina sanoo että pitäisi puhua mutta kun ei sitä aina halua. Miehelläkin on omat ongelmansa muutenkin.

Tästä nyt ei paljon apua ollut alkuperäiselle jos ei nyt kohtalotoverin olemassaolo lohduta. Mutta muilta onkin tullut jo ihan hyviä neuvoja.

 

[>>>z<]

Mitäpä jos lopetat sen, että leikit olevasi viileä ja tunteeton ja koko ajan pelaat jotakin peliä. Lopeta myös se, että yrität analysoida koko ajan miehesi sanomisia. Jos koko ajan etsit piilomerkityksiä miehen käyttäytymisestä ja oikuttelet käytökselläsi (välillä kerjäät hellyyttä ja välillä teeskentelet olevasi jääkylmä), niin onko ihme, että miehesi ei kauhean helposti viitsi sanoa rakastavansa sinua? Mieti, että hyväksyisitkö itse samanlaista käytöstä mieheltäsi kuin miten sinä olet kohdellut häntä? Jos miehesikin oikuttelisi yhtä paljon, olisit varmasti aivan raivoissasi!!!

Ole oma itsesi, opettele puhumaan tunteistasi ja ole johdonmukainen. Jos kaipaat hellyyttä, kerro se tai osoita se esimerkiksi siten, että menet hänen luokseen ja pyydät hellyyttä. Voitte myös vaikka sopia, että sohvalla jos nostaa käden selkänojalle, niin se on automaattisesti merkki siitä, että kainaloon saa tulla, jos puhuminen on vaikeaa.

Elämässä pitää oppia sietämään erilaisia tilanteita esim. se, että et ole kotipaikkakunnallasi. Elämä kuitenkin vaihtelee ja pitäisi sietää nyt se olemassaoleva, ehkä tilapäinenkin vaihe elämässä. Kun olet töissä, niin helposti sitten haikailet sitä jaksoa, kun olit työttömänä ja oli vapaa-aikaa, joten ehdottomasti kannattaa opetella nauttimaan elämästä tässä ja nyt. Sinun ei kuulu olla kateellinen miehesi saavutuksista, vaan tukea häntä. Etköhän sinä itsekin halua sitä, että miehesi olisi ylpeä sinun työstäsi, opiskeluistasi jne. Se, että miehelläsi on ystäviä, ei ole sinulta pois. Jos oikuttelet siellä kuten kotonasi, niin ei ihme, jos kukaan ei uskalla lähestyä sinua. Mitäpä jos vaikka hymyilisit enemmän ja äksyilisit vähemmän.

Parin kuukauden tauko ei tarkoita välttämättä lopullista eroa. Sen sijaan se voisi olla sinulle loistava hetki opetella elämään omillasi, etkä olisi niin riippuvainen miehestä. Sinun ei kuulu takertua mieheesi, vaikka yhdessä olisittekin. Kun olette kumpikin itsenäisiä ja omillaan toimeentulevia, parisuhde on paljon onnellisempi, kun kummankaan ei tarvitse imeä toisesta voimaa pois, vaan pystyy olemaan tasa-arvoisina yhdessä.

Minusta pahan mielen iskiessä voi myös sanoa, että mua ottaa nyt päähän, tämä ei johdu sinusta, mutta anna mun nyt mököttää rauhassa. Silloin mies tietää, että hänen ei tarvitse miettiä omia sanomisiaan tai tekemisiään, eikä siis tarvitse vetää häntä mukaan omaan pahaan oloon.

Jos ihan kroonisesti on paha mieli, masentaa ja ottaa päähän, niin sitten tietysti kannattaa alkaa pistämään ajatuksiaan vaikka paperille päiväkirjan muodossa. Ehkä tämä suhde ja tämä mies ei olekaan se oikea tai ehkä pitää vain antaa aikaa, että sopeutuu muuttuneisiin elämäntilanteisiin. Tai ehkä tässä olisi kasvunpaikka itsellä ja voisi miettiä, että miten voisin yrittää muuttaa omaa asennettani, jotta koko ajan ei tarvitse olla naama nyreänä.

Elämän muutokset eivät ole yleensä koskaan vain pelkkää iloa, vaan sopeutuminen vie aina aikaa ja se sopeutuminen voi vaatia hirveästi työtä, jotta pystyy henkisesti kasvamaan. Omalla kohdallani esimerkiksi juuri ensimmäinen avoliitto, työttömyys, ekan vakituisen työpaikan ahdistava ilmapiiri sekä äitiys ovat kaikki olleet sellaisia asioita, että niissä on ollut hyvää, mutta myös negatiivisia asioita, jotka on pitänyt tietoisesti käsitellä mielessään (jonkunlaista mielikuvaharjoittelua), jotta tilanteesta selviää eikä tarvitse kärsiä mistään kestokiukusta. Esimerkiksi avoliitossa piti opetella sietämään sitä, että toisen naama alkaa kyllästyttämään ja kummallakin on omat tapansa tehdä asioita. Siihen ei oikein perfektionismi sovi, vaan itse olen joutunut hirveästi opettelemaan sitä, että annan toiselle tilaa ja muidenkin tapa tehdä työtä, kotitöitä, hoitaa lapsiani jne on ihan okei, vaikkei olekaan just pilkulleen samaa kuin mitä itse teen.

 

[äfearff]

Kaipaan siis useinkin vanhaa elämääni mikä laittaa ajattelemaan pitäisikö sittenkin jättää hyvä mies ja muuttaa takaisin Suomeen... Lause "rakkaus ei aina riitä" pyörii mielessä usein. Minä ainakin tarvitsen omia ystäviä, perhettä, työn, harrastuksia... Tällä hetkellä minulla ei ole muuta kuin rakkaus. Töitä yritän jatkuvasti hakea. Sosiaalitukien vuoksi lisää opiskeleminen on mahdotonta (emme pärjää pelkästään miehen palkalla, ja opiskelua varten en saisi tukia ollenkaan tai todella vähän). Minulla on myös jo yliopistokoulutus joten en nyt toista tutkintoa jaksaisi täällä alkaa opiskelemaan...

Entäpä vapaaehtoistyö tai jonkin sortin kansalaisaktivismi esimerkiksi jossain ihmisoikeusjärjestössä? Siis työnhaun ohella.

 

[tyvestä puuhun]

Jos on yliopistokoulutus, ei siitä huolimatta kannata keskittyä liikaa siihen. Hae töitä esim. sairaalasta, vanhainkodista tai liikkeestä. Norjassa on pula hoitohenkilökunnasta( Suomestakin lähtee hoitajia töihin Norjaan vaikka kuinka paljon), varmaan jonkinlaista työtä löydät. Samalla opit kieltä, kun olet tekemisissä alkuperäisten asukkaiden kanssa.

 

[hhmm]

Avartavaa oli taas lukea kommentteja, kiitos niistä! Nimimerkin ">>>z<" kirjoitus osui aika tehokkaasti sisimpääni... Muuten, nimim. "toinen samanlainen", tarinasi vaikutti todella tutulta minulle! Jos haluat kirjoitella enemmänkin ja vaihtaa kuulumisia kohtalotoverin kanssa, osoitteeni on: [email moderoitu]. Ainakin oman kokemukseni mukaan voi olla todella avartavaa jutella samassa tilanteessa olevan ihmisen kanssa..

 

[tsik]

Oma tilanteeni on hieman sinun tilanteesi kaltainen. Olen muuttamassa miehen paikkakunnalle koska välimatka on niin pitkä. Vuoden olemme jo olleet yhdessä.
Itse tein etukäteisvarotoimenpiteitä, hankin oman kämpän, työn ja harrastuksetkin tulevalla asuinpaikkakunnalla on katsottu valmiiksi..

Itsekin olen ollut suht etäinen ja esim otin oman kämpän vaikka mies halusi minut luokseen. Sitten kun tein lopullisen päätöksen muuttamisesta, olisin kaivannut hellyyttä, huomiota ja tukea. Miespä vaan oli muuttunut jotenki välinpitämättömämmäksi. Epäilinkin että syy oli kokonaan omani koka en antanut hänen tunteilleen vastakaikua suhteen alussa.

Pari kuukautta elin ahdistuneena, pelkäsin että heti kun muutan, mies jättää minut ja janosin tulevaisuuden suunnitelmia. Analysoin miehen jokaisen lauseen ja sanan aina pahimmalla mahdollisella tavalla.

Olemme sittemmin puhuneet, korjanneet kommunikaatiokatkoksen ja tällä hetkellä muutan hyvillä mielin. Tiedän että suhteemme voi loppua, mutta se ei tule olemaan maailmanloppu, minulla on työ, tuttavia ja harrastuksia.

Tästä kirjoituksestani ei kai ole varsinaista hyötyä sinulle koska varotoimenpiteet ovat jo mennyt mahdollisuus, mutta halusin vain kertoa ettet ole ainoa joka tuntee näitä tunteita tehdessään uhrauksia toisen vuoksi ja jättäessään kaiken oman. On vain luonnollista tuntea itsens siinä tilanteessa turvattomaksi.
tsemppiä, kun saat omia juttuja (työ, harrastukset) tilanne helpottuu varmasti

 

[Uusia tuulia kehiin]

Kun on paljon aikaa vain istua ja ajatella ja vain yksi ainoa tuttu ihminen jolle puhua, niin siinahan on resepti juuri tuohin sinun tilanteeseesi. Alkaa tekemisen puutteessa analysoida kaikkea ja projisoi pahimmat pelkonsa mita viattomiimpiin lausahduksiin. Jos olisit tyossa ja sinulla olisi paljon ystavia ja perheenjasenia ymparilla, tuskin kiinnittaisit noin paljon huomiota joka ainoaan sanaan minka poikaystavasi suustaan paastaa.

Kun olet kerran jo muuttanut, niin anna itsellesi reilu mahdollisuus kasvattaa juuria uudella paikkakunnalla. Miehesi ei saisi olla ainoa ihmiskontaktisi. Se on raskasta hanellekin. Olet saanut paljon hyvia neuvoja miten pitaa itsesi kiireisena ja luoda kontakteja, vaikka sitten miten pinnallisiakin, ainakin nain alkuun. Anna itsellesi aikaa ja keskity nyt tahan uuteen projektiin vaikkapa seuraavat 3 kuukautta. Katso sitten mita olet saanut aikaan ja arvioi onko tyosi tuottanut tulosta.