Kun mulla yksi kaveri, jonka kanssa oltiin itseasiassa hyviä ystäviä kun asui samassa kaupungissa ja jonkun vuoden vielä sen jälkeenkin, oltiin normaalisti tekemisissä ja usein, kyläiltiin toistemme luona ja juteltiin kaikki asiat mitä vaan elämään kuului, iloineen ja suruineen.
Sitten yhtäkkiä kaikki muuttui, kaveri ei vastannut viesteihin, ei halunnut tavata, ei oikeastaan halunnut kertoa omasta elämästään mitään. Välillä tuli sitten sähköpostia tms. jossa selitteli että kun on jäänyt niin yhteys pitämättä ja että olen kuitenkin mielessä ollut..no, tätä jatkui n.5 vuotta, lopulta itse kyllästyin ilmoittelemaan itsestäni (kirjoittelin kaikesta edelleen kaverille) kunnes päätin että nyt saa loppua, miksi roikotan väkisin mukana ihmistä joka ei (ehkä?) halua kuullakaan minusta. No, sitten alkoi tulla raskaita viestejä sieltäpäin, oli alkoholin liikakäyttöä, työongelmia, kaikkea mahdollista vaikeaa. Ja näitä viestejä TULVI aina sillointällöin ja yritin niihin aina ottaa kantaa ja olla tukena. No, ne asiat kaveri selätti ja TAAS ei kuulu mitään pitkiin aikoihin, ei vaikka kyselin perään että mites siellä menee nyt. Kunnes alkaa taas puhelin soida ihmeellisiin aikoihin (keskiyöstä aamuun saakka tauotta) ja tällä kertaa kaverin avokki hakannut kaverin. No, tähänkin apua annoin sitten monta kertaa, mutta ainahan kaveri palasi avokin luokse. Ja pari viikkoa aitten kaveri TAAS soittelee kolmen aikaan yöllä että nyt on taas turvakodissa ja tarvii minua, hän ei jaksa.
Ja minusta tuntui että pistän puhelun poikki ja antaa olla, vaikken sitä tietenkään tehnyt kun oon tottunut auttamaan kaikkia jotka pulassa ovat.
No, pari päivää tarvitsi "apua" joka oli sitä että lohdutin, neuvoin, annoin puhua. Ja taas-ei mitään kuulunut sen jälkeen.
Jotenkin itse ihan loppu tuohon, koskaan en tiedä milloin seuraavan kerran puhelin soi yöllä ja kaverille kelpaan hetken, kunnes en taas kuule mitään ennen seuraavaa vaikeaa kautta. Miten muut suhtautuisitte tällaiseen, mun sydän ei helpolla jätä vaan ketään pulaan, varsinkin kun en tiedä, olisiko se edes oikea suhtautuminen tähän tilanteeseen.
Miten te suhtautuisitte, jaksaisitteko tällaista kaverisuhdetta? Kaveri ei koskaan siis käännä asiaa toisinpäin, eli ei ole ollut siinä kun olen tarvinnut tukea, ei edes tekstarin verran ole kiinnostanut.
Olenko vain tossukka vai mitä tässä pitäisi tehdä?
Sitten yhtäkkiä kaikki muuttui, kaveri ei vastannut viesteihin, ei halunnut tavata, ei oikeastaan halunnut kertoa omasta elämästään mitään. Välillä tuli sitten sähköpostia tms. jossa selitteli että kun on jäänyt niin yhteys pitämättä ja että olen kuitenkin mielessä ollut..no, tätä jatkui n.5 vuotta, lopulta itse kyllästyin ilmoittelemaan itsestäni (kirjoittelin kaikesta edelleen kaverille) kunnes päätin että nyt saa loppua, miksi roikotan väkisin mukana ihmistä joka ei (ehkä?) halua kuullakaan minusta. No, sitten alkoi tulla raskaita viestejä sieltäpäin, oli alkoholin liikakäyttöä, työongelmia, kaikkea mahdollista vaikeaa. Ja näitä viestejä TULVI aina sillointällöin ja yritin niihin aina ottaa kantaa ja olla tukena. No, ne asiat kaveri selätti ja TAAS ei kuulu mitään pitkiin aikoihin, ei vaikka kyselin perään että mites siellä menee nyt. Kunnes alkaa taas puhelin soida ihmeellisiin aikoihin (keskiyöstä aamuun saakka tauotta) ja tällä kertaa kaverin avokki hakannut kaverin. No, tähänkin apua annoin sitten monta kertaa, mutta ainahan kaveri palasi avokin luokse. Ja pari viikkoa aitten kaveri TAAS soittelee kolmen aikaan yöllä että nyt on taas turvakodissa ja tarvii minua, hän ei jaksa.
Ja minusta tuntui että pistän puhelun poikki ja antaa olla, vaikken sitä tietenkään tehnyt kun oon tottunut auttamaan kaikkia jotka pulassa ovat.
No, pari päivää tarvitsi "apua" joka oli sitä että lohdutin, neuvoin, annoin puhua. Ja taas-ei mitään kuulunut sen jälkeen.
Jotenkin itse ihan loppu tuohon, koskaan en tiedä milloin seuraavan kerran puhelin soi yöllä ja kaverille kelpaan hetken, kunnes en taas kuule mitään ennen seuraavaa vaikeaa kautta. Miten muut suhtautuisitte tällaiseen, mun sydän ei helpolla jätä vaan ketään pulaan, varsinkin kun en tiedä, olisiko se edes oikea suhtautuminen tähän tilanteeseen.
Miten te suhtautuisitte, jaksaisitteko tällaista kaverisuhdetta? Kaveri ei koskaan siis käännä asiaa toisinpäin, eli ei ole ollut siinä kun olen tarvinnut tukea, ei edes tekstarin verran ole kiinnostanut.
Olenko vain tossukka vai mitä tässä pitäisi tehdä?
