V
"vieras"
Vieras
[QUOTE="suru";26208793]En ole kerjännyt jäämään, eikä hän nyt tuon perjantai illan jälkeen ole ollut lähdössäkään. Omia ajatuksiani olen tyrkyttänyt, lähinnä minkä vuoksi ajattelen tähän tilanteeseen meidän päätyneen.
Nyt kun tähän pohtimisen makuun olen päässyt, niin alkaa tuntua vähän epäreilultakin koko homma. Itse kuitenkin olen suurimman osan öistä tytön kanssa valvonut, kannellut häntä päivä tolkulla. Miehen olen patistanut nukkumaan toiseen huoneeseen, ostanut hänelle korvatulpat, iltaisin ehkä tunnin verran vauvaa kannellut, että olen saanut omat juttuni hoidettua. Kotityötkin olen kotona ollessani pyrkinyt pitämään itselläni päivisin, ruoka odottaa häntä kotiin tullessa lämpöisenä jne. Suoraan sanottuna olen itsekkin ollut todella väsynyt. Nyt on hiukan alkanut helpottaa, lapsi nukkuu paremmin, valon määrä lisääntyy jne. Olen ajatellut koko ajan, että ajan kanssa helpottaa ja elämä palaa niille raiteilleen kuin on ollut aiemminkin. Pelkästä miehen läsnäolosta olen saanut voimaa ja jaksanut aina vähän enemmän.
No ei se auta kuin jaksaa vähän lisää, että mies saa voimansa palaamaan.[/QUOTE]
Just. Ja sieltähän se sitten tulikin. Kuinka SINÄ olet ollut lasten kanssa ja tehnyt sitä ja tätä ja tuota kun mies on saanut nukkua rauhassa. Samaan aikaan hän käy töissä ja elättää perheensä ja vielä rakentaa perheelle talon ja mitä akka tekee. Kokee epäreiluksi tilanteen omalta kannaltaan. Huoh. Mun käy oikeasti niiiiin paljon sääliksi miehiä jotka joutuvat tuollaisen paineen alaiseksi eikä kiitosta kuulu vaan pelkkää valitusta omasta väsymyksestä. Ja arvostan kotiäitejä, olen ollut itsekin kotiäiti mutta samaan aikaan arvostan mieheni panosta ihan helvetin paljon ja muista huomioida ja kiittää. Se suhde kuihtuu jos mitään positiivista ei tehdä...ja sitten vielä todetaan että en tiedä haluanko tätä. En ole ms. uskovainen mutta naimisiin mennessäni lupasin tahtoa rakastaa ja sen mukaan elän.
Nyt kun tähän pohtimisen makuun olen päässyt, niin alkaa tuntua vähän epäreilultakin koko homma. Itse kuitenkin olen suurimman osan öistä tytön kanssa valvonut, kannellut häntä päivä tolkulla. Miehen olen patistanut nukkumaan toiseen huoneeseen, ostanut hänelle korvatulpat, iltaisin ehkä tunnin verran vauvaa kannellut, että olen saanut omat juttuni hoidettua. Kotityötkin olen kotona ollessani pyrkinyt pitämään itselläni päivisin, ruoka odottaa häntä kotiin tullessa lämpöisenä jne. Suoraan sanottuna olen itsekkin ollut todella väsynyt. Nyt on hiukan alkanut helpottaa, lapsi nukkuu paremmin, valon määrä lisääntyy jne. Olen ajatellut koko ajan, että ajan kanssa helpottaa ja elämä palaa niille raiteilleen kuin on ollut aiemminkin. Pelkästä miehen läsnäolosta olen saanut voimaa ja jaksanut aina vähän enemmän.
No ei se auta kuin jaksaa vähän lisää, että mies saa voimansa palaamaan.[/QUOTE]
Just. Ja sieltähän se sitten tulikin. Kuinka SINÄ olet ollut lasten kanssa ja tehnyt sitä ja tätä ja tuota kun mies on saanut nukkua rauhassa. Samaan aikaan hän käy töissä ja elättää perheensä ja vielä rakentaa perheelle talon ja mitä akka tekee. Kokee epäreiluksi tilanteen omalta kannaltaan. Huoh. Mun käy oikeasti niiiiin paljon sääliksi miehiä jotka joutuvat tuollaisen paineen alaiseksi eikä kiitosta kuulu vaan pelkkää valitusta omasta väsymyksestä. Ja arvostan kotiäitejä, olen ollut itsekin kotiäiti mutta samaan aikaan arvostan mieheni panosta ihan helvetin paljon ja muista huomioida ja kiittää. Se suhde kuihtuu jos mitään positiivista ei tehdä...ja sitten vielä todetaan että en tiedä haluanko tätä. En ole ms. uskovainen mutta naimisiin mennessäni lupasin tahtoa rakastaa ja sen mukaan elän.
