A
E
Eksynyt
Vieras
Menin takaisin kotiin. Mies oli ensin vihainen eikä mitään puhuttavaa hänen puolestaan enää ollut. Tarjosi sormusta takaisin. Kun olin lähdössä muuttui ääni kellossa. Palasin kuitenkin muualle yöksi. Seuraavana päivänä juteltiin ja mies kertoi itsestään asioita joista emme aikaisemmin ole keskustelleet. Hän ymmärsi mitä oli tehnyt ja että tarvitsee apua. Lapsuus ja kasvatus ovat hänen kohdallaan olleet todella rankkoja. Tänään keskustelimme uudestaan...mies oli unohtanut kaiken..ei ymmärtänyt..kielsi asioita ja hänen kuvansa todellisuudesta on aivan erilainen kuin minun. Pyysin allekirjoittamaan eropaperit ja hän kieltäytyi. Nyt elän kuin paniikissa: miten jouduin tähän tilanteeseen, tunnen epäonnistuneeni ja menettäneeni kaiken. Koen syyllisyyttä: teinkö tarpeeksi selväksi jo aikaisemmin että minun on huono olla?
T
Tarinatäti
Vieras
V
vierailulla
Vieras
A
avioero
Vieras
Muista että avioeroon ei tarvita toisen osapuolen suostumusta. Avioeroa voi hakea yksinäänkin ja harkinta-ajan jälkeen se tulee voimaan, halusi toinen osapuoli sitä tai ei.
Viimeksi muokattu:
M
Manipulointia
Vieras
Sinua yritettiin taas naruttaa manipuloinmalla ja kertomalla asioita, jotka eivät välttämättä pidä sellaisenaan paikkaansa, vaan niiden tarkoitus oli palvella miehen tahtoa.
Teidän todellisuutenne ovat varmasti erilaiset, narsistisella ihmisellä on tyypillisesti erilainen käsitys todellisuudesta kuin muilla. Kaikki epäonnistumiset ovat muiden syytä, syyllisyyttä hän ei koe, myötätunto on tuntematon "myötätunto on sairautta" kuvaa hänen käsitystään siitä asiasta ym. Hyvin itsekäs kaikenkaikkiaan.
Olet ollut hyvin helppo tapaus tuollaiselle ihmiselle miellyttämisenhaluisena.
Ero merkitsee hänelle sitä, jotta muutkin saavat tietää, ettei kaikki olekaan ollut sitä, mitä hän haluaa maailmalle näyttää. Hän ei lainkaan pidä tappiosta! Siksi hän ensiksi tarjosi sormustaan, halusi olla tämän tilanteen voittaja eli jättäjä.
Älä peru päätöstäsi, eroa. Sanon sen tosissani.
Jätä 1. hakemus yksin, heti. Tee samoin harkinta-ajan kuluttua. Asuntonne on yhteinen ja sen jako tulee lain mukaan. Virallisen asumuseron jälkeen voit jo tehdä omia sopimuksia, joihin avio-oikeutta ei sovelleta. Käy kysymässä neuvoja pankkisi lakimieheltä asunnon ja lainan suhteen menettelytavoita ja muissa eroon liittyvissä asioissa vaikka oikeusaputoimistosta, sillä pankin lakimies ei voi asemansa vuoksi ottaa niihin kantaa, koska molemmat olette pankin asiakkaita.
Viimeksi muokattu:
H
huh, huh, helpottaa
Vieras
Samaa mieltä Kokemusta on samantapaisesta toiminnasta ex-aviomieheltäni. Hän kehui minua myös aina muille, mutta kukaan ei arvanut millaista kohtelua ja väheksymistä oli kotona. Itsetuntoani keräilen nyt muutama vuosi sitten eronneena. Onneksi olen löytänyt ihanan miehen joka minua jaksaa nostaa..
Älä jatka suhteessa, se ei kun pahenee ajan myötä..
Viimeksi muokattu:
E
Eksynyt
Vieras
Olen nyt muutamaan kerran keskustellut mieheni kanssa lähtöni jälkeen. Eropaperit toimitin yksin. Nyt minua vaivaa raastava syyllisyys: Teinkö tarpeeksi selväksi mitä tunsin? Miten voin hylätä kaiken hyvän mitä meillä oli? Eteninkö liian hätäisesti?
En ole maininnut epäilyksiä narsismista missään vaiheessa. Mies itse toi asian esille eräässä keskustelussa. Hän sanoo olevansa pahoillaan kaikesta ja tuntee syvää pahaa oloa ja häpeää teoistaan. Hän on varannut itselleen ajan terapiaan. Hän vetoaa olevansa sairas ja sanoo tarvitsevansa tukeani. Mistä tiedän, etten jätä häntä turhaan?
En ole maininnut epäilyksiä narsismista missään vaiheessa. Mies itse toi asian esille eräässä keskustelussa. Hän sanoo olevansa pahoillaan kaikesta ja tuntee syvää pahaa oloa ja häpeää teoistaan. Hän on varannut itselleen ajan terapiaan. Hän vetoaa olevansa sairas ja sanoo tarvitsevansa tukeani. Mistä tiedän, etten jätä häntä turhaan?
U
uutta suuntaa
Vieras
Hienoa, että olet toimittanut eropaperit! Lukemalla aloitusviestisi uudelleen tiedät kyllä, oletko toiminut oikein. Kyllä olet.
Miehesi sen sijaan taitaa taas pelata ja esittää olevansa pahoillaan kaikesta. Kyllä aikuinen ihminen osaa käytöksestään vastata ja kertomasi miehen käytös on ollut sinua loukkaavaa. Kenenkään ei tarvitse tuollaista kotonaan kuulla tai kokea.
Jos mies on sairas, kuten nyt sanoo, anna hänen toipua rauhassa. Sen sijaan älä mene siihen lankaan, että ottaisit hänet takaisin.
Mielestäni syyllisyydentunteesi kertoo siitä, että olet kasvanut toimimaan tietyllä tavalla ja ollut liiankin miellyttämishaluinen ihmisiä kohtaan, vaikka he kuinka satuttaisivat sinua. Kun saat omanarvontunteesi takaisin, huomaat paremmin, milloin ihmiset toimivat sinua kohtaan väärin.
Viimeksi muokattu:
S
SiiriIlona
Vieras
Palaa asiaan sitten, kun mies on käynyt terapiassa min. vuoden ja saanut sieltä ihan oikeasti apua. Jos muutos on selvä ja hän ymmärtää oikeasti mistä on kysymys, voit varovasti alkaa taas tapailun.
Arvaanpa, että äijällä on kuukauden päästä uusi, tyhmä, misukka kainalossa ja entinen meno jatkuu. Sinun päätöksesi oli perusteltu ja oikea. Ei tarvitse unohtaa hyviä aikoja, mutta ei myöskään niitä huonoja.
Arvaanpa, että äijällä on kuukauden päästä uusi, tyhmä, misukka kainalossa ja entinen meno jatkuu. Sinun päätöksesi oli perusteltu ja oikea. Ei tarvitse unohtaa hyviä aikoja, mutta ei myöskään niitä huonoja.
N
Nellitelli
Vieras
Miehesi on melko samanlainen kuin omanikin. Olen jo vanha mutta kadun kun en aikoinani ole saanut lähdettyä suhteesta.
Nykyisin mies käyttää mielialalääkitystä, onneksi, se tasaa hänen raivokohtauksiaan, ainakin suurelta osin. Mieheni myös suuttuu uudelleen jos en heti anna anteeksi hänen raivoamistaan ja nalkutustaan. Hänelle ei myöskään saa sanoa mitään kielteistä saati sitten komentavassa äänensävyssä. Työaikanaan hänen pomonsakin pelkäsi häntä, sanomansa mukaan. Pomo kuulemma katseli peloissaan jossain koneen takaa eikä uskaltanut tulla sanomaan mistään.
Uskon että työpaikalla pomo piti riemujuhlat kun pääsi hänestä.
Kadun sitä että tein lapset hänen kanssaan, lapsetkin joutuivat kärsimään raivokohtauksista, siihen aikaan ei ollut mielialalääkkeitä, eikä hän olisi myöntänytkään että oli mieleltään sairas.
Nuorin lapsistamme oli huono syömään, eikä se ainakaan auttanut että isä huusi ja raivosi ruokaillessa, minä itse ja lapsi itkimme usein ruokailessa.
Nyt vanhanakin hän on raivokas, mutta lääkkeen vaikutus hiven tasoittaa raivoa. Olen ilmeisesti tyhmä vätys kun olen edelleen hänen kanssaan. Vieraat ihmiset ja sukulaisetkin pitävät häntä aivan hurmaavana, hän osaa näytellä ja esittää niin mukavaa ja vitsikästä, että minua yököttää.
Nykyään ajattelen että elämäni on mennyt pilalle hänen takiaan, mutta en enää jaksa eroprosessia, olen jo pari kertaa yrittänyt sitä, mutta aina tullut takaisin hänen itkunsa takia.
Ehkä se mitä kerrot miehestäsi, kuinka hän haukkuu sinua rumaksi, eikä ollut tyytyväinen ulkonäköösi häissä ym. ilkeydet ja on vaihtamassa sinua, tuollaista ei oma mieheni ole ikinä sanonut. Sellaisesta pahoittaisin kyllä niin mieleni että uskon sellaisen olevan viimeinen niitti avioliitossa.
Neuvon sinua pikaisesti lähtemään tuollaisesta suhteesta, ettet sitten vanhana kadu kuten minä.
Nykyisin mies käyttää mielialalääkitystä, onneksi, se tasaa hänen raivokohtauksiaan, ainakin suurelta osin. Mieheni myös suuttuu uudelleen jos en heti anna anteeksi hänen raivoamistaan ja nalkutustaan. Hänelle ei myöskään saa sanoa mitään kielteistä saati sitten komentavassa äänensävyssä. Työaikanaan hänen pomonsakin pelkäsi häntä, sanomansa mukaan. Pomo kuulemma katseli peloissaan jossain koneen takaa eikä uskaltanut tulla sanomaan mistään.
Uskon että työpaikalla pomo piti riemujuhlat kun pääsi hänestä.
Kadun sitä että tein lapset hänen kanssaan, lapsetkin joutuivat kärsimään raivokohtauksista, siihen aikaan ei ollut mielialalääkkeitä, eikä hän olisi myöntänytkään että oli mieleltään sairas.
Nuorin lapsistamme oli huono syömään, eikä se ainakaan auttanut että isä huusi ja raivosi ruokaillessa, minä itse ja lapsi itkimme usein ruokailessa.
Nyt vanhanakin hän on raivokas, mutta lääkkeen vaikutus hiven tasoittaa raivoa. Olen ilmeisesti tyhmä vätys kun olen edelleen hänen kanssaan. Vieraat ihmiset ja sukulaisetkin pitävät häntä aivan hurmaavana, hän osaa näytellä ja esittää niin mukavaa ja vitsikästä, että minua yököttää.
Nykyään ajattelen että elämäni on mennyt pilalle hänen takiaan, mutta en enää jaksa eroprosessia, olen jo pari kertaa yrittänyt sitä, mutta aina tullut takaisin hänen itkunsa takia.
Ehkä se mitä kerrot miehestäsi, kuinka hän haukkuu sinua rumaksi, eikä ollut tyytyväinen ulkonäköösi häissä ym. ilkeydet ja on vaihtamassa sinua, tuollaista ei oma mieheni ole ikinä sanonut. Sellaisesta pahoittaisin kyllä niin mieleni että uskon sellaisen olevan viimeinen niitti avioliitossa.
Neuvon sinua pikaisesti lähtemään tuollaisesta suhteesta, ettet sitten vanhana kadu kuten minä.
N
Narsistin ex-vaimo
Vieras
Juokse niin kauas kuin pystyt, ota salainen puh.nro, salaa osoitetietosi - ja koeta unohtaa kärsimäsi helvetti.
Ajan kanssa se onnistuu.
Päätös elämäsi ottamisesta omiin käsiisi on vain sinun.
Onnea matkaan.
Viimeksi muokattu:
S
Sus4nn4
Vieras
mutta minä vaan ihmettelen yhä, että miten ihmeessä tässä näin pääsi käymään. Ja voin pahoin.
Taustoja: Tapasin nykyisen aviomieheni kesällä 2010. Kihlauduimme hänen aloitteestaan kolmen kuukauden kuluttua tapaamisesta ja häitä vietettiin 2011.
Olin tavatessamme kaikin puolin tasapainoinen nainen ja erostani ex-liitosta oli kulunut pari vuotta. Minulla on hyvä ja vaativa ammatti, raha-asiat kunnossa, urhelijatausta - ystäviä ja harrastuksiakin oli sopivasti, energiaa ja iloa vaikka muille jakaa. Ex-mieheni on (tai oli) parhaimpia ystäviäni, enkä ole siltoja polttavaa tyyppiä: mielestäni kaikki ihmiset ovat luottamuksen arvoisia, kaikilla meillä on omat ongelmamme ja omat vahvuutemme. Elämä on tehty oppimista varten, emmekä me koskaan ole liian "valmiita".
Intuitioni kertoi minulle heti miehen tavattuani, ettei kaikki ole kunnossa. En tajunnut miksi. Analysoin syitä ja päädyin siihen, että miehen epälooginen ja ristiriitainen käytös ja tunteet olivat se, mikä minua sisimmässäni pelotti. Käytös oli kuitenkin niin hyvin naamioitua ja aina löytyi selityksiä, useitakin, joten minua vietiin. Sain kuulla olevani yliherkkä ja aistivani aivan liikaa, eikä minulla ollut huumorintajuakaan, sillä kaikki ne oudot jututhan olivat jälkikäteen aina "huumoria". Ja sitten seurasi taas rakkaudentunnustuksia: "Kukaan ei voi rakastaa sinua yhtä paljon kuin minä." Ja minä uskoin, koska halusin, vaikka jokin sisälläni kertoi etteivät asiat ole kunnossa.
Miehessä on ulospäin kaikki kohdallaan: on ulkonäköä, miehekkyyttä, jämeryyttä, se luotettavistakin luotettavin ammatti, ahkeruutta, tunnollisuutta, analyyttisyyttä, luotettavuutta, huumoria, rentoutta, letkeitä juttuja jne. Hän hurmaa muut ihmiset helposti ja hetkessä - ainakin omasta mielestään. Katselen usein vierestä, kun muita viedään: mies pyöräyttää hetkessä esiin oman shown, jossa hänellä on pääosa, johto ja vitsien heittorooli, muille on varattu naurajien roolit. Jos muut osallistujat eivät ymmärrä nauraa, seuraa astetta isompi show ja lopulta seuraan lähes myötähäpeän vallassa kun muut nauravat vaikka väkisin, kun huomaavat ettei showsta muutoinkaan pääse eroon. Tämä sama toistuu jokaisella kaupan kassalla, palvelutiskillä jne.
Miehessä on myös toinen puoli, joka lähti tosisssaan avautumaan minulle vasta viime kesänä, vaikka aloin voimaan huonosti jo suhteen alussa, näkyvimmin heti kun olimme muuttaneet asumaan yhteen. Tilanteet kärjistyivät riidellessä aina exponentiaalisiksi käsittämättömyyksiksi. Huomaan ettei minulla riitä sanoja niitä kuvaamaan. Ensin yritin, yritin ja vielä kerran yritin. Yritin pitää oman pääni järkevästi ja siinä sivussa vääntyä solmuun, auki ja taas solmuun, mitä ikinä mies halusikaan jotta ne kauheat riidat vain loppuisivat. En ymmärtänyt riidoista oikein mitään. Vielä vähemmän ymmärsin siitä, miten riitoja ei mukamas voinut ikinä sopia, vaan viha oli ääretön ja loppumaton. Minulla oli aina sovittelijan ja anteeksipyytelijän rooli, minähän ne riidat kuulemma aiheutin omalla hankaluudellani. Mies halusi vain elää rauhallista elämää.
Ensimmäinen fyysinen väkivaltaisuus tuli miehessä esiin viime kesänä. Jälkikäteen ajatellen se ei ollut niin karmean suuri tapahtuma, mutta minuun ei ole koskaan kukaan ihminen käynyt sitä ennen väkivaltaisesti käsiksi ja minulle se tuntui karmaisevalta. Minuun tartuttiin, retuutettiin ja ranteita väännettiin nurin. Olen miestäni n. kolme kertaa pienempi hento ja pieni nainen. Soitin poliisit ja isäni paikalle. Mies pakeni lähiseudun metsiin ja vain häntä seuraamalla sain poliisipartion paikalle, miehen kyyristellessä pusikossa poliisien saaapuessa. "Jos poliisit tulee se on ero!" kuulin tuolloin. Ei raksuttanut. En tajua edelleenkään mitä tekemistä poliisien paikalle tulemisessa on eron kanssa. Metsäjuoksun aikana kuulin myös, että "tästä tuleekin jännä pahoinpitelyoikeudenkäynti kun katsotaan miten paljon sinä mua oot lyönyt" ???? - nuo kysymysmerkit kuvaavat omia ajatuksiani. Mitä, mitä, mitä?
Arvaattekin varmasti jo, ettei homma jäänyt tähän. Eikä se kyllä vasta tuosta kaikkine hulluuksineen alkanutkaan, mutta tästä tulisi romaani jos kertoisin kaiken. Poliisioperaation jälkeen kotiin palasi seuraavana aamuna marttyyrimies, joka laati saman tien avioerohakemuksen ja vaati sormuksiani takaisin. En antanut, vaan lähdin pois kotoa. Poissa ollessani mies oli käynyt upottamassa fillarini mereen ja piilottanut kaikki timanttikoruni (löytyivät puolen vuoden kuluttua hänen laukustaan). Sitten mies häipyi. Itkin kotona viikon, päälimmäisenä valtava ihmetys siitä, että mitä ihmettä oikein tapahtui. Mitä, mitä, mitä? No minä ainakin olin syyllinen, se oli miehen puheiden perusteella selvää.
Päädyin sitten kesän lopussa sairaalaan, kun kuntoni oli laskenut rivakasti miinukselle. Olin siinä vaiheessa ollut sairauslomalla jo 4 kk, painoni oli laskenut siten että olin pelkkä luuranko (175 cm/42 kg - miehen mielestä kuulemma oikein sopiva!), eikä mikään ruoka enää pysynyt sisällä. Oksensin päiväkaupalla ja vajosin tajuttomuuteen. Mieheni katseli tuohua vierestä pari päivää: olin siis tajuton, makasin eteisen lattialla tiedottomana ja oksensin. Todettakoon nyt vielä, että mies on lääkäri. Lopulta hän soitti ambulanssin ja jälkikäteen kuulin hänen sanoneen kuskille, että "viekää se nyt pian pois sehän pilaa koko kämpän tolla oksennuksellaan".
Paranin ja palasin kotiin, vaikka siinä vaiheessa kaikki sukulaiseni ja ystäväni viestittivät jo hyvin suoraan, että pakene ja äkkiä. No enhän minä. Ja mies tietysti kertoi oppineensa ja muuttuneensa. Bullshit. Mutta minä uskoin, sillä kaikenhan se kestää, uskoo ja toivoo. Luulin edelleen, että olen tekemisissä ihmisen kanssa ja ihmisethän ovat erehtyväisiä ja oppivaisia. Kaikki kyllä järjestyy. Jep jep, ja lehmätkin lentää.
Istun tässä nyt yötä, jälleen yksi riita nimittelyineen ja kiroiluineen takana. Eteenpäin on menty siten, että minä olen ostanut n. 50 kpl ihmissuhdekirjoja, myös niitä joissa kerrotaan narsisteista ja psykopaateista. Osan niistä mies on jo ehtinyt tuhoamaan. Kolmas yksipuolinen avioerohakemus ja sen peruuttaminen on meneillään - mies vääntää hakemuksen aina isoimman raivoriidan aikana kuulemma "ihan vaan tunnekuohussa". Ja minä olen kääntynyt solmuun aina vain uudestaan, ymmärtänyt ja ymmärtänyt - ja sitten taas kuullut mikä "itsekäs kusiaivo" olen, "järjetön", sellainen "jolta saa vain paskaa", joka "jauhaa aina samoja juttuja" ja joka on se "läpipaha narsisti". Sekä tietysti "syyllinen". Syyllinen mihin? Sitä minäkin kelaan - vastauksena nousee päälimmäisenä mieleen, että varmaan ihan kaikkeen mahdolliseeen pahuuteen maailmassa, olenhan se "pahuuden ruumiillistuma".
Kuten aina ennenkin, mies nukkuu syvään ja kuorsaa omassa makuuhuoneessaan. Minulla on ihan liikaa ajatuksia ja ihmeteltävää, että pystyisin nukkumaan. Pääsen uneen vain huumamalla itseni kunnon lääkecocktaililla. Edes hetkeksi helpottaa, vaikka lääkkeistä en pidä yhtään. Vaihtoehdot vaan ovat aika vähissä. Niin, ja tietysti minä olen se "hullu", "mielisairas" ja välillä tietty ihan "raivohullu" ja "hoidon tarpeessa" - ihan vain tiedoksi niille, jotka eivät sitä jo arvanneet.
Kysymys kuuluu, että mitä helvettiä minä, kaunis, fiksu ja filmaattinen, ennen niin hyväitsetuntoinen ja vahva nainen teen tässä??? Kulissit ovat hienot, on taloa ja lääniä, mutta sisällä on niin tyhkää ja mustaa, etten ole sellaista tiennyt olevan olemassakaan. Ilmeisesti en usko vieläkään, että sellaista on olemassa. Kai minä muuten olisin jo häipynyt. Minä kai luotan, että kyllä tämä tästä kunhan nyt vaan opin ymmärtämään tuota miestä, ihan niinkuin se aina pyytää. Opin olemaan vähemmän itsekäs.
Ja mikä on tuo makuuhuoneessa nukkuva tyyppi? Onko se ihminen lainkaan? Susi ihmisen vaatteissa? Vaan eipä taida sudetkaan tehdä vastavaa lajitovereilleen.
Katselin keskikesällä sydän raastaen varista, joka yritti pelastaa toisen variksen moottoritieltä auton alta omaa henkeään uhmaten. Ei onnistunut. Itkin holtittomasti, enkä tajunnut miksi. Kunnes: minua ei kukaan pelastaisi - jos olisin niin tyhmä, että vaaraan itseni änkeäisin, niin olisin kuolemani ansainnut. Näin elävästi silmieni edessä mieheni selittävän asian rauhallisen asiallisesti ja välinpitämättömästi, ihan kuten hän aina tekee. Julmuus ja kylmäverisyys kuuluvat asiaan, muu on heikkoutta.
Ja juu, joka toinen päivä se aina kertoo oppineensa ja ymmärtäneensä kaiken, vaikka mistään ei haluakaan puhua.
Karsean pitkä stoori ja silti vain niin pieni osa kaikesta. Lukekaa, ihmetelkää, haukkukaa, huutakaa, neuvokaa - ihan mitä vaan.
Kyllä minä kestän - olen näemmä suht vahvaa tekoa, vaikka minulla onkin nykyisin lääkitystä vaikka muille jakaa (post-traumaattisen stressin oireet, kilpirauhasongelmia, jatkuvasta stressistä johtuva kortisolin erityksen puute jne.), enkä enää pääse sängystä ylös kuin max. tähän koneen ääreen, joskus menee 24h ihan vain pimeässä makuuhuoneessa itkien.
Minulle saa oikein mielellään myös kirjoittaa emailitse os. sara.linna1@gmail.com - jos olette kokeneet jotakin vastaavaa, tai ihan vain sanoaksenne moi - kaikki käy
Taustoja: Tapasin nykyisen aviomieheni kesällä 2010. Kihlauduimme hänen aloitteestaan kolmen kuukauden kuluttua tapaamisesta ja häitä vietettiin 2011.
Olin tavatessamme kaikin puolin tasapainoinen nainen ja erostani ex-liitosta oli kulunut pari vuotta. Minulla on hyvä ja vaativa ammatti, raha-asiat kunnossa, urhelijatausta - ystäviä ja harrastuksiakin oli sopivasti, energiaa ja iloa vaikka muille jakaa. Ex-mieheni on (tai oli) parhaimpia ystäviäni, enkä ole siltoja polttavaa tyyppiä: mielestäni kaikki ihmiset ovat luottamuksen arvoisia, kaikilla meillä on omat ongelmamme ja omat vahvuutemme. Elämä on tehty oppimista varten, emmekä me koskaan ole liian "valmiita".
Intuitioni kertoi minulle heti miehen tavattuani, ettei kaikki ole kunnossa. En tajunnut miksi. Analysoin syitä ja päädyin siihen, että miehen epälooginen ja ristiriitainen käytös ja tunteet olivat se, mikä minua sisimmässäni pelotti. Käytös oli kuitenkin niin hyvin naamioitua ja aina löytyi selityksiä, useitakin, joten minua vietiin. Sain kuulla olevani yliherkkä ja aistivani aivan liikaa, eikä minulla ollut huumorintajuakaan, sillä kaikki ne oudot jututhan olivat jälkikäteen aina "huumoria". Ja sitten seurasi taas rakkaudentunnustuksia: "Kukaan ei voi rakastaa sinua yhtä paljon kuin minä." Ja minä uskoin, koska halusin, vaikka jokin sisälläni kertoi etteivät asiat ole kunnossa.
Miehessä on ulospäin kaikki kohdallaan: on ulkonäköä, miehekkyyttä, jämeryyttä, se luotettavistakin luotettavin ammatti, ahkeruutta, tunnollisuutta, analyyttisyyttä, luotettavuutta, huumoria, rentoutta, letkeitä juttuja jne. Hän hurmaa muut ihmiset helposti ja hetkessä - ainakin omasta mielestään. Katselen usein vierestä, kun muita viedään: mies pyöräyttää hetkessä esiin oman shown, jossa hänellä on pääosa, johto ja vitsien heittorooli, muille on varattu naurajien roolit. Jos muut osallistujat eivät ymmärrä nauraa, seuraa astetta isompi show ja lopulta seuraan lähes myötähäpeän vallassa kun muut nauravat vaikka väkisin, kun huomaavat ettei showsta muutoinkaan pääse eroon. Tämä sama toistuu jokaisella kaupan kassalla, palvelutiskillä jne.
Miehessä on myös toinen puoli, joka lähti tosisssaan avautumaan minulle vasta viime kesänä, vaikka aloin voimaan huonosti jo suhteen alussa, näkyvimmin heti kun olimme muuttaneet asumaan yhteen. Tilanteet kärjistyivät riidellessä aina exponentiaalisiksi käsittämättömyyksiksi. Huomaan ettei minulla riitä sanoja niitä kuvaamaan. Ensin yritin, yritin ja vielä kerran yritin. Yritin pitää oman pääni järkevästi ja siinä sivussa vääntyä solmuun, auki ja taas solmuun, mitä ikinä mies halusikaan jotta ne kauheat riidat vain loppuisivat. En ymmärtänyt riidoista oikein mitään. Vielä vähemmän ymmärsin siitä, miten riitoja ei mukamas voinut ikinä sopia, vaan viha oli ääretön ja loppumaton. Minulla oli aina sovittelijan ja anteeksipyytelijän rooli, minähän ne riidat kuulemma aiheutin omalla hankaluudellani. Mies halusi vain elää rauhallista elämää.
Ensimmäinen fyysinen väkivaltaisuus tuli miehessä esiin viime kesänä. Jälkikäteen ajatellen se ei ollut niin karmean suuri tapahtuma, mutta minuun ei ole koskaan kukaan ihminen käynyt sitä ennen väkivaltaisesti käsiksi ja minulle se tuntui karmaisevalta. Minuun tartuttiin, retuutettiin ja ranteita väännettiin nurin. Olen miestäni n. kolme kertaa pienempi hento ja pieni nainen. Soitin poliisit ja isäni paikalle. Mies pakeni lähiseudun metsiin ja vain häntä seuraamalla sain poliisipartion paikalle, miehen kyyristellessä pusikossa poliisien saaapuessa. "Jos poliisit tulee se on ero!" kuulin tuolloin. Ei raksuttanut. En tajua edelleenkään mitä tekemistä poliisien paikalle tulemisessa on eron kanssa. Metsäjuoksun aikana kuulin myös, että "tästä tuleekin jännä pahoinpitelyoikeudenkäynti kun katsotaan miten paljon sinä mua oot lyönyt" ???? - nuo kysymysmerkit kuvaavat omia ajatuksiani. Mitä, mitä, mitä?
Arvaattekin varmasti jo, ettei homma jäänyt tähän. Eikä se kyllä vasta tuosta kaikkine hulluuksineen alkanutkaan, mutta tästä tulisi romaani jos kertoisin kaiken. Poliisioperaation jälkeen kotiin palasi seuraavana aamuna marttyyrimies, joka laati saman tien avioerohakemuksen ja vaati sormuksiani takaisin. En antanut, vaan lähdin pois kotoa. Poissa ollessani mies oli käynyt upottamassa fillarini mereen ja piilottanut kaikki timanttikoruni (löytyivät puolen vuoden kuluttua hänen laukustaan). Sitten mies häipyi. Itkin kotona viikon, päälimmäisenä valtava ihmetys siitä, että mitä ihmettä oikein tapahtui. Mitä, mitä, mitä? No minä ainakin olin syyllinen, se oli miehen puheiden perusteella selvää.
Päädyin sitten kesän lopussa sairaalaan, kun kuntoni oli laskenut rivakasti miinukselle. Olin siinä vaiheessa ollut sairauslomalla jo 4 kk, painoni oli laskenut siten että olin pelkkä luuranko (175 cm/42 kg - miehen mielestä kuulemma oikein sopiva!), eikä mikään ruoka enää pysynyt sisällä. Oksensin päiväkaupalla ja vajosin tajuttomuuteen. Mieheni katseli tuohua vierestä pari päivää: olin siis tajuton, makasin eteisen lattialla tiedottomana ja oksensin. Todettakoon nyt vielä, että mies on lääkäri. Lopulta hän soitti ambulanssin ja jälkikäteen kuulin hänen sanoneen kuskille, että "viekää se nyt pian pois sehän pilaa koko kämpän tolla oksennuksellaan".
Paranin ja palasin kotiin, vaikka siinä vaiheessa kaikki sukulaiseni ja ystäväni viestittivät jo hyvin suoraan, että pakene ja äkkiä. No enhän minä. Ja mies tietysti kertoi oppineensa ja muuttuneensa. Bullshit. Mutta minä uskoin, sillä kaikenhan se kestää, uskoo ja toivoo. Luulin edelleen, että olen tekemisissä ihmisen kanssa ja ihmisethän ovat erehtyväisiä ja oppivaisia. Kaikki kyllä järjestyy. Jep jep, ja lehmätkin lentää.
Istun tässä nyt yötä, jälleen yksi riita nimittelyineen ja kiroiluineen takana. Eteenpäin on menty siten, että minä olen ostanut n. 50 kpl ihmissuhdekirjoja, myös niitä joissa kerrotaan narsisteista ja psykopaateista. Osan niistä mies on jo ehtinyt tuhoamaan. Kolmas yksipuolinen avioerohakemus ja sen peruuttaminen on meneillään - mies vääntää hakemuksen aina isoimman raivoriidan aikana kuulemma "ihan vaan tunnekuohussa". Ja minä olen kääntynyt solmuun aina vain uudestaan, ymmärtänyt ja ymmärtänyt - ja sitten taas kuullut mikä "itsekäs kusiaivo" olen, "järjetön", sellainen "jolta saa vain paskaa", joka "jauhaa aina samoja juttuja" ja joka on se "läpipaha narsisti". Sekä tietysti "syyllinen". Syyllinen mihin? Sitä minäkin kelaan - vastauksena nousee päälimmäisenä mieleen, että varmaan ihan kaikkeen mahdolliseeen pahuuteen maailmassa, olenhan se "pahuuden ruumiillistuma".
Kuten aina ennenkin, mies nukkuu syvään ja kuorsaa omassa makuuhuoneessaan. Minulla on ihan liikaa ajatuksia ja ihmeteltävää, että pystyisin nukkumaan. Pääsen uneen vain huumamalla itseni kunnon lääkecocktaililla. Edes hetkeksi helpottaa, vaikka lääkkeistä en pidä yhtään. Vaihtoehdot vaan ovat aika vähissä. Niin, ja tietysti minä olen se "hullu", "mielisairas" ja välillä tietty ihan "raivohullu" ja "hoidon tarpeessa" - ihan vain tiedoksi niille, jotka eivät sitä jo arvanneet.
Kysymys kuuluu, että mitä helvettiä minä, kaunis, fiksu ja filmaattinen, ennen niin hyväitsetuntoinen ja vahva nainen teen tässä??? Kulissit ovat hienot, on taloa ja lääniä, mutta sisällä on niin tyhkää ja mustaa, etten ole sellaista tiennyt olevan olemassakaan. Ilmeisesti en usko vieläkään, että sellaista on olemassa. Kai minä muuten olisin jo häipynyt. Minä kai luotan, että kyllä tämä tästä kunhan nyt vaan opin ymmärtämään tuota miestä, ihan niinkuin se aina pyytää. Opin olemaan vähemmän itsekäs.
Ja mikä on tuo makuuhuoneessa nukkuva tyyppi? Onko se ihminen lainkaan? Susi ihmisen vaatteissa? Vaan eipä taida sudetkaan tehdä vastavaa lajitovereilleen.
Katselin keskikesällä sydän raastaen varista, joka yritti pelastaa toisen variksen moottoritieltä auton alta omaa henkeään uhmaten. Ei onnistunut. Itkin holtittomasti, enkä tajunnut miksi. Kunnes: minua ei kukaan pelastaisi - jos olisin niin tyhmä, että vaaraan itseni änkeäisin, niin olisin kuolemani ansainnut. Näin elävästi silmieni edessä mieheni selittävän asian rauhallisen asiallisesti ja välinpitämättömästi, ihan kuten hän aina tekee. Julmuus ja kylmäverisyys kuuluvat asiaan, muu on heikkoutta.
Ja juu, joka toinen päivä se aina kertoo oppineensa ja ymmärtäneensä kaiken, vaikka mistään ei haluakaan puhua.
Karsean pitkä stoori ja silti vain niin pieni osa kaikesta. Lukekaa, ihmetelkää, haukkukaa, huutakaa, neuvokaa - ihan mitä vaan.
Kyllä minä kestän - olen näemmä suht vahvaa tekoa, vaikka minulla onkin nykyisin lääkitystä vaikka muille jakaa (post-traumaattisen stressin oireet, kilpirauhasongelmia, jatkuvasta stressistä johtuva kortisolin erityksen puute jne.), enkä enää pääse sängystä ylös kuin max. tähän koneen ääreen, joskus menee 24h ihan vain pimeässä makuuhuoneessa itkien.
Minulle saa oikein mielellään myös kirjoittaa emailitse os. sara.linna1@gmail.com - jos olette kokeneet jotakin vastaavaa, tai ihan vain sanoaksenne moi - kaikki käy
Similar threads
Uusimmat
-
V:Professori Wall Street Journalissa: Woke-DEI ei toimi – tarvitaan näkemysten monimuotoisuutta"
- Aloittaja: vierailija
- Viestiä: 1
-
V
-
V
-
V
-
VHelsingin yliopiston professori pidätettiin Lontoossa terrorismin tukemisesta epäiltynä
- Aloittaja: vierailija
- Viestiä: 2
-
VErityisesti kulttuuriamme rikastuttavien ulkomaalaisten työttömyys on pitkittynyt
- Aloittaja: vierailija
- Viestiä: 2
Kuumimmat
-
-
V
-
V
-
