P
piksis
Vieras
Astun tilastoihin, niihin surullisiin eroparitilastoihin... Vielä keväällä en olisi IKINÄ IKINÄ uskonut, että minulle kävisi näin. Lapset 3v ja 9 kk ja jäin yksinhuoltajaksi. Kesäkuussa käytiin vielä talonäytöissä ja talounelmat ovat nyt vaihtuneet kaupungin vuokrakämppään kerrostalossa.
Erosta iso osa on ihan minun omaa syytäni, olen ollut viimeiset 3v tolkuttoman väsynyt ja toinen lapsi ei todellakaan ollut hyvä idea, vaikka häntä tehdessä asiat olivatkin puolisen vuotta jo mallillaan. En vaan kertakaikkiaan jaksanut tukea miestäni ja osoittaa rakkautta, ja jotenkin idioottimaisella tavalla kuvittelin olevani "turvassa" tämän rankan pikkulapsiajan. No, enpä ollut. Maailman kiltein ja ihanin mies päätti että hänelle riittää. Asuttiin kesä erillään, ja vielä tässä syyskuussa yritettiin asua muutama viikko yhdessä.
Olen pohtinut ja analysoinut aiempaa käytöstäni (huonosta itsetunnosta johtuvaa toisen alentamista, kiukuttelua, torjumista...) ihan älyttömästi ja otin koko vastuun koko erosta omille niskoilleni. Mieskin myönsi että olen saanut muutettua käytöstäni paljon parempaan suuntaan, mutta silti hän ei vaan enää tunne minua kohtaan mitään, taitaapa olla jopa niin, että minä ällötän häntä.
No, tästä voisi tarinoida vaikka kuinka pitkään, mutta kysymys kuuluukin, kuinka ihmeessä tästä selviää? Miten selviän tästä syyllisyydestä, että vien lapsilta ydinperheen? Voivatko uusperhekuviot oikeasti toimia, minun on itseni vaikea kuvitella rakastavani tai edes sietäväni toisen ihmisen lapsia saman katon alla (joo olen ihan kauhea ihminen), joten kuka minua ikinä huolii? Miten selviän näistä yksinäisistä illoista? Tekisi vain mieli kuolla pois.
Erosta iso osa on ihan minun omaa syytäni, olen ollut viimeiset 3v tolkuttoman väsynyt ja toinen lapsi ei todellakaan ollut hyvä idea, vaikka häntä tehdessä asiat olivatkin puolisen vuotta jo mallillaan. En vaan kertakaikkiaan jaksanut tukea miestäni ja osoittaa rakkautta, ja jotenkin idioottimaisella tavalla kuvittelin olevani "turvassa" tämän rankan pikkulapsiajan. No, enpä ollut. Maailman kiltein ja ihanin mies päätti että hänelle riittää. Asuttiin kesä erillään, ja vielä tässä syyskuussa yritettiin asua muutama viikko yhdessä.
Olen pohtinut ja analysoinut aiempaa käytöstäni (huonosta itsetunnosta johtuvaa toisen alentamista, kiukuttelua, torjumista...) ihan älyttömästi ja otin koko vastuun koko erosta omille niskoilleni. Mieskin myönsi että olen saanut muutettua käytöstäni paljon parempaan suuntaan, mutta silti hän ei vaan enää tunne minua kohtaan mitään, taitaapa olla jopa niin, että minä ällötän häntä.
No, tästä voisi tarinoida vaikka kuinka pitkään, mutta kysymys kuuluukin, kuinka ihmeessä tästä selviää? Miten selviän tästä syyllisyydestä, että vien lapsilta ydinperheen? Voivatko uusperhekuviot oikeasti toimia, minun on itseni vaikea kuvitella rakastavani tai edes sietäväni toisen ihmisen lapsia saman katon alla (joo olen ihan kauhea ihminen), joten kuka minua ikinä huolii? Miten selviän näistä yksinäisistä illoista? Tekisi vain mieli kuolla pois.
