Miten teidän omat äidit on suhtautunu lapsettomuuteen?

[LT82]

Ihan vaan mielenkiinnolla haluaisin kommentteja toisten lapsettomien naisten omasta äiti-tytär suhteesta. Oma suhteeni on aika ongelmallinen, tai siis äidin mielestä mitään ongelmaa ei ole; hän on semmonen, että mitä ikäviä asioita ei käsitellä eikä käydä läpi. KU-raskauden jälkeen olisin ollut äitiä vailla lähelleni, ja nimenomaan hänen olkapäätä, mitä vasten itkeä. Mutta ei äiti siihen pysty. Ammatissaan hän kyllä käsittelee rankkoja asioita, ja näkee monenlaisia lapsia ja aikuisia, mutta omaa tytärtään hän ei pysty tukemaan.
Miten muilla?

 

[Mariel85]

Mun äiti on sitä mieltä että kun lopetan kaikenlaiset clomit ja muut hormonit sekä stressaamisen.. En ajattelea asiaa... Niin kyllä se vauva sieltä tulee. Että näin. Viimeksi oikein suutuin sille että eikö se tajua että jollei ovuloi on hieman hankala tulla raskaaksi.

 

[Nampula]

Äitini oli aluksi sitä mieltä että kyllä se lapsi tulee kun vaan lakkaatte miettimästä. Sitten kun sanoin, että se nyt ei vaan tule niin helposti ja puhuimme sitten asiasta kovastikin niin tuntui että äitini ymmärsi. Jaksoi olla tukena hoitojen ajan ja toisinaan jopa liiankin tiedonhaluisesti kyseli. Mutta minä myös avoimesti sitten kerroin kaikista tapahtumista ja hoidoista jne.
Nyt kun sitten meillä viimein tärppäsi, hän on jaksanut iloita mutta osannut olla myös realistisesti matkassa mukana. Itse huomasin että meillä se että puhuin avoimesti asioista ja kerroin hänelle ja otin hänet mukaan asioihin auttoi. Äitini on ollut loppu viimeksi suuren suuri tuki.

Tsemppiä teille kaikille tulevaan ja positiivisia ajatuksia!

 

[LT82]

Meillä äiti ei suostu näkemään mun surua KU-raskauden takia, ja surutyö on edelleen kesken. Matkaa on vaivaiset 100 km meidän välillä, ja kun tulin sairaalasta, niin hän ei tullu katsomaan, kyllä soitteli liiankin usein. Mutta itse aihetta, miksi olin ollu sairaalassa ei käsitelty, eikä olla tähän päivään mennessä siitä puhuttu kunnolla kasvotusten. Luojan kiitos, että minulla on aivan ihana aviomies, ja ystäviä, joiden kanssa ollaan itketty ja naurettu tätä asiaa. Ilman heitä en olisi selvinny. Minä kuvittelin, että äiti on se, jonka kanssa käyn läpi surua ja sen eri vaiheita, mutta eipä se niin mennykään. Hän käänsi asian niin, että hänellä on oma surutyö, kun ei saanukaan toista lapsenlasta. Ja p***at, sanon minä, ei kukaan tienny mun raskaudesta ennen kuin leikkaus oli jo tehty. Mutta kai se ei vaan halua ajatella, että minä kärsin lapsettomuudesta. Itsellään kun ei ole ollu aikoinaan mitään ongelmia, niin ei kai se osaa ajatella, että omalla tyttärellä olisi.

 

[LT82]

Nampula, siinäpä se ongelma sitten piileekin, että vaikka minä yritän ja yritän aloittaa keskustelua aiheesta, niin aina äiti kääntää aiheen jonnekin ihan muualle. En minä todella tiedä, että eikö hän sitten osaa käsitellä aihetta, vai mikä siellä sitten on, mutta minäkin haluaisin kertoa äidille lääkitykisistä, ja eri vaiheista. Haluaisin samanlaiset välit omaan äitiini kuin sinulla on.

 

[nippe81]

Mulla on äitin kans välit muuten todella hyvät, mutta.. Tämän lapsettomuusasian suhteen mulla meinaa mennä välillä hermot! Mamma nimittäin aina jaksaa toitottaa sitä samaa, että "olen aivan varma, että kyllä te lapsia saatte ja sitten ku saatte, niin ne on kaksoset". Siitä stressauksen lopettamisesta olen myöski saanu kuulla.. Joopa joo, onhan täsä jo 4 vuotta yritystä takana (enemmän ja vähemmän stressittömiä) eikä ite jaksa niin uskomattoman positiivisesti ennään ajatella. (Yritän suojella ittiäni niiltä jatkuvilta pettymyksiltä..) Ei ole sitten kovin kauhiasti asiasta puhuttu mamman kans ku se ei sitä "levyä" ole vaihtanu.. :/ Mullakaan mamma ei ole kovin hyvä keskustelemaan vaikeista asioista, mutta ehkäpä me tästäki asiasta saahaan ajan saatosa keskusteltua yhteisymmärryksesä. Yrittää vielä joskus ainaki pittää!

 

[Puppeli]

Omalla äitilläni on ystävä joka on kokenut lapsettomuude ja kovasti he ovat siitä puhuneet ja äiti tukenut häntä. Minuun hän ei osaa suhtauta samalla tavalla. Toitottaa vain että älkää stressatko ja kyllä se vielä onnistuu. Olemme yrittäneet reilut 2 vuotta ja yksi km takana.

Lisäksi äidilläni on ystävä, jonka molemmat tytöt eivät meinaneet raskautua ollenkaan. Loppujen lopuksi molemmat näistä tytöistä kävi rankat hoidot ja saivat lapsensa. Tätä tarinaa kuulen sitten joka ikinen kerta.

Tuntuu ettei tästä asiastä enää äidin kanssa kannata edes puhua. En ole edes kertonut missä vaiheessa hoitomme nyt menee. En jaksaa enää hänen sanomisiaan.

 

[Pähkinä3]

Aluksi äitini oli jotenkin kiinnostuneempi ja innokkaampi meidän hoitojen suhteen. Aikoi auttaa lääkekustannuksissakin yms, jos on tarvis. Nyt kuitenkin homma on mennyt siihen, että vaikka kuinka höpöttäisin asiasta äidilleni, hän "vaan" kuuntelee ja saattaa vaihtaa puheenaihetta. Joskus tuntuu siltä, ettei häntä oikein kiinnosta koko aihe (vaikkei siitä joka tapaamisella edes puhuta). Tosin, toisinaan hän kysyy, että miten lääkärissä meni, mutta se jää sitten siihen. Äitini pitäisi ymmärtää tilannettamme melko hyvin, sillä minua on aikoinaan odotettu hoitojen kera 4v. siinä mielessä ymmärrystä/tukea varmaan tarvittaessa löytyisi.. Onneksi on ihana mies, jolle iloita ja itkeä hoitoasioista.

 

[Orion-]

Mun äiti suhtautu tosi ihanasti tukevasti kun kerroin. Jonku verran ollaan asioista puhuttu, mutta ei hirveesti. Mä en osaa hirveesti tästä puhuakaan.. Noista clomeista otti selvää ja kyseli että tuliko sivuoireita ja semmosta, mut ei sitte sen enempää oo ruennu jaaritteleen mistään. Ei oo kertaakaan ruennu puhuun että johtuu vaan stressistä tai muuta semmosta. Mä oon kyllä vähän yllättynytkin että miten hienosti on osannu suhtautua. Tukee muttei tunge.

 

[Soraya]

Äitini osaa ottaa asian ihanasti, juuri niinkuin minusta parhaalta tuntuukin. Kyselee silloin tällöin kasvotusten tai tekstiviesteillä, että mitä kuuluu ja missä mennään. Ei ole liian tungetteleva, eikä yhtään vähättelevä tai asiaa välttelevä. Ei anna neuvoja, että kun lakkaatte yrittämästä, niin kyllä se tulee, niitä neuvoja kyllä saa kuulla sitten muualta!

 

[Vilinäiti]

Mun äiti on sitä mieltä että kun lopetan kaikenlaiset clomit ja muut hormonit sekä stressaamisen.. En ajattelea asiaa... Niin kyllä se vauva sieltä tulee. Että näin. Viimeksi oikein suutuin sille että eikö se tajua että jollei ovuloi on hieman hankala tulla raskaaksi.

Näin mullakin. Luulin että lapsettomuusasiassa oma äiti oli se tuki ja turva. Näin ei käynytkään. Nauroi melkeinpä vain. Mitään ongelmaa ei ollut yms.
Monet kerrat lähdin itkien kotiin.
Mutta kyllä mummu vaan on ollut onnellinen ainoasta lapsenlapsestaan.

Se täytyy sanoa, että vain lapsettomuuden kokenut voi toista lapsetonta ymmärtää täysin. Ei sitä varmaankaan tajua jos itse saanut lapset helposti.

Mulla paras tuki oli mun pomo. Hänellä ei biologisia lapsia mutta yksi adoptiolapsi (kotimaasta) ja 3 sijaislasta jotka pitäneet pomoani sinä ainoana äitinä.

Nyt kuumeillaan toisesta ja tärppääminen taas kerran ei tuota tulosta. En oo edes viittiny enää kauheesti äidille mitään puhua. Muakin kun kerran vauva-aikana väsytti ja oli jälkeenpäin ajateltuna ehkä jotain masennustakin. Äiti sitä mieltä et mitä niitä lapsia sitten enää tekemään jos ei yhdenkään kanssa tunnu jaksavan. Eli tuo mielipide siitä kun oon hänelle väsymystäni ja tuntojani purkanu.
Äiti on mulle läheinen ja rakas mutta tässä lapsettomuudessa meillä ei ajatukset lyö yksiin.

 

[LT82]

Mussu, meillä mun äiti vetosi mun ku-raskauden jälkeen siihen, että hän suree sitä kun ei saanutkaan toista lapsenlasta. Mutta miksi hän ei voi olla mun tukena, vaan aina jos asiaa vähänkin lähestytään, niin äiti vaihtaa puheenaihetta. Eikä hän kommentoinut mitenkään mun masennusta kevättalvella (johtui tasan raskaasta kokemuksesta ja menetyksestä), vaikka kaikki muut mun lähellä huomasi sen. Jopa mun isä (edelleen samassa taloudessa äidin kanssa).
Minä ehkä olen itsekäs, mutta äiti oli minulle aivan valtavan iso tuki ja turva esikoisen hankalan raskauden aikaan, mutta miksi nyt tilanne on tämä.
Vilinäiti, minä myös kuvittelin, että äiti olisi se tuki ja turva tässä asiassa, mutta eipä niin käynykään. Ja kyllä minua surettaa, että kun muissa tilanteissa meillä menee ajatukset yksiin, ja ollaan kiinnostuneita samoista asioista ´ja myös meidän ammatit on lähellä toisiaan, niin sitten tämmösessä raskaassa, ja ikävässä asiassa ei tukea tulekaan. :'(

 

[Amodini]

Oma äitini yritti kaikkensa ollaakseen oikeanlaisena tukena lapsettomuudessa. Kysyi ihanasti, että tungetteleeko hän, ja pyysi sanomaan jos en halua puhua. Äiti on ollut se, joka seisoo rinnallani viimeiseen asti ja sanoo sanat joita tarvitsen. Myös lapsettomuusasiassa.

Kädenvääntöäkin tuli kun en vain yksinkertaisesti kestänyt tietynlaista tukea: "Kun lakkaatte stressaamasta |O |O |O ", "Mirkullakin tärppäsi heti aukiolotutkimuksen jälkeen", "Pirkkokin tuli raskaaksi kun rentoutui ja otti punkkua lasillisen joka ilta " . Nuo kommentit vähenivät sitä mukaan kun aukiolotutkimukset tulivat ja menivät, ja kuinka äiti näki että hoitotauoilla pystyimme myös nauttimaan elämästä melkein aidosti stressaamatta. Mutta mitään ei tapahtunut.

Nuo minun mielestäni vääränlaiset kommentit oli tietysti tarkoitettu kannustavaksi. Riita oli kuitenkin aina valmis koska en pysty teeskentelemään äidilleni yhtään. (En olisi pystynyt salaamaan häneltä raskautta päivääkään)

Koska kukaan ei voinut luvata, että tärppi käy minua ärsytti yli kaiken kommentit, joista monet lapsettomat saavat voimaa. Minä halusin, että joku sanoo, että minä olen arvokas ilman lastakin ja että elämä ilman lasta voi olla elämisen arvoista. Kun sanoin sen äidille, hän totesi, että "Herranjumala totta kai, minä vain toivon, että saat sen mitä SINÄ toivot".

Yritin saada myös tukea anopista, joka joutui aikoinaan taistelemaan 4 vuotta hoitoja, jotta mieheni saatiin maailmaan. :headwall: Kerroin, että meillä on todella rankkaa, ja kysyin miten hän aikoinaan selvisi (on itse kertonut joskus hoidoista, joten uskalsin kysyä). Anoppi totesi, että miehessäni ei voi olla vikaa kun ei ole edes sairastanut sikotautia :saint: (Miehestä ei löytynyt vikaa, mutta mitä väliä) Ja alkoi kertomaan ongelmista pomon kanssa, joita hänelle oli sattunut kun odotti miestäni. Kun oli niin rankka raskausaika.

 

[GreenGables]

Minulla kesti kauan ennen kuin uskalsin äidille kertoa. En oikeastaan tiedä, mitä pelkäsin.. Äitini on aina tiennyt paremmin miten minun tulisi elää omaa elämääni, joten vuosien varrella on tullut tavaksi kertoa asioista vain se osa, joka ei aiheuta välitöntä kommentointia tyyliin "pitääkö sitä aina niin tai näin, eikö olisi fiksumpaa näin ja noin". Mutta loppujen lopuksi hän otti kyllä ihan hienosti lapsettomuushoitomme ja saimme juteltua asioista paljon. Se oli ihan puhdistavaa, ehkä muutkin "äiti-tytär-traumat" vähän tuulettuivat.

Kerroin äidille hoidoista, kun ensimmäinen icsi ja sen jälkeiset passit oli käyty. Toista icsi-hoitoa hän jännäsi kanssani, mutta se meni tosi huonosti ja antoi sen verran huonon ennusteen tuleville hoidoille, että päätimme jättää hoidot sikseen. Nyt odotamme adoptioneuvontaan pääsyä.

Meillä lapsettomuus johtuu miehestä, ja varsinaisen sammakon äiti päästikin juuri tästä syystä. Mieheni ei nimittäin ole sitä sorttia, jollaisen äitini mielellään olisi nähnyt minun valitsevan, noin lievästi sanottuna... Silti tuntui aika pahalta, kun äiti useaan otteeseen vouhotti, että "voittehan te kokeilla niillä luovutetuilla siitiöillä!" Vaikka kuinka selitin, etten enää halua hoitoihin niiden stressaavuuden takia. Ja että jos lapsi ei voi olla molempien biologinen jälkeläinen, haluamme mieluummin, että silloin se ei ole kummankaan.

Toinen asia, mistä Mussu tuolla mainitsi, on "mummokuume" tai lapsenlapsettomuus, joka varmaan alkuun tuntui äidistäni pahalta. Ei kuitenkaan voi olla minun tehtäväni lohduttaa tai edes hirveästi ymmärtää äitini surua sellaisesta asiasta. Jos emme me lapsettomat koskaan saa lapsia, eihän meistä koskaan tule mummojakaan... Onneksi äitini kuitenkin pääsi mummoksi, kun veljeni lahjoitti hänelle oikein onnistuneen lapsenlapsen. Pääsinpä minäkin vähän pinteestä, ja kieltämättä pikkuveitikan kasvun seuraaminen on tosi ihanaa ja kiinnostavaa. Semminkin, kun oma lapsemme tulee meille junan tai lentokoneen kyydissä, jos on tullakseen, ja on silloin varmaan jo aika paljon isompi.

 

[Bee]

Minun rakas äitini sanoi: "Mitäs te vauvalla, onhan teillä tuo koira!" Ja ihan kirkkain silmin, ihan kuin se olisi ollut maailman luonnollisin asia. :kieh:
Eli vaivautuu kun asian ottaa puheeksi, eikä kommentoi juuri mitenkään. Nykyään en viitsi edes yrittää keskustella asiasta.

 

[LT82]

GreenGables ja Bee...
Teidän äidit myös näköjään on päästäny todellisia sammakoita suustaan... Musta ihan tuntuu, että mun mutsi ilkkuu mua jollain tasolla tästä asiasta. Hän on kommentoinu tätä niiiiiin ikävällä tavalla, etten oikein enää tidä, milloin sitten annan itse takaisin samalla mitalla. Tämmösiä meillä; melko pian mun ku-raskauden jälkeen meille palautettiin lainassa olleita vauvanvaatteita, ja minä itkin, ja järjestelin kaikki vaatteet, lakanat, ja tavarat varastoon. Kerroin sitten puhelimessa äidille, että olipa siinä aikamoinen urakka, tavaraa kun oli tosi paljon. Ja sanoin samalla, että kaikki olis vauvalle valmiina, mutta se vauva vaan puuttuu. Tähän äiti sano, että jospa se joskus olisi mun isosiskolla ja hänen miehellä, kun meillä ei näytä onnistuvan. :ashamed:
Toinen samanlainen oli se, että hän kertoi ihan tässä vastattain, että mun serkulle ja hänen vaimolle tulee toinen lapsi joulun tienoilla. Sitten hän naurahti, ja sanoi, että toiset ne OIKEASTI jatkaa sukua, kun toiset vaan yrittää... :ashamed:
Että eipä paljoa kiinnosta tämmösten kommenttien jälkeen mennä kertoo, että hei äiti, mä olen muuten tässä jo viime kierron syöny lääkkeitä, että saatais alulle se toinen lapsi... |O Mä en vaan jaksa ymmärtää, että mikä ihme siinä on, ettei tähän voi neutraalisti suhtautua!!!

 

[Koralli73]

Äitini viimeisin kommentti (yritämme siis toista lasta): "jos ei niin ei, tyydy yhteen." Tämä tuli tekstiviestillä sen jälkeen kun kerroin että saamme lähetteen lapsettomuuspolille (jotka ovat hänen mielestään turhia paikkoja) ja sitä viestiä poruin loppuillan.

Aiemmin hän on kieltäytyny uskomasta, että minussa (tai miehessäni) olisi jotain vikaa. Toitottaa vaan, että siinä kierron keskivaiheilla pitää touhata. Ja nyt viimeksi jotain semmosta, että miehen pitää pidättäytyä ja sit keskivaiheilla kiertoa kovasti touhuatte, kyllä se siitä. Eli siis, luulee, ja isäni myös, että me emme tiedä "lapsenteosta" mitään.

Rasittavaa. Kaduttaa, että olen kertonut mitään lapsettomuusongelmista heille. Mutta he saivatkin kaikki lapsensa (minut ja 2 veljeäni) todella helposti, ilman ongelmia.

 

[GreenGables]

Voi LT82, sun äitisi taitaa olla tosi hukassa itsensä kanssa, siltä tuo kuulostaa. Kamalia kommentteja, jotka todella satuttavat. Tosi outoa, jos hän ei pysty ymmärtämään ollenkaan, miltä ne sinusta tuntuvat.

Minun äitini sammakot eivät ole kovin ilkeitä tuohon verrattuna. Nykyisin minua jo melkeinpä huvittaa tuo äitini vähän huonosti sivulauseisiin piilotettu toive ihannelapsenlapsesta - ilman yhtäkään geeniä mieheltäni! Nyt, kun olemme päättäneet lähteä adoptioon, äiti on kyllä innostunut aiheesta, mikä on ihan mukava juttu.

 

[RobottiRuttunen]

Meillä on kans vähän ihmeellinen tilanne. Siis äidin kans on aivan älyttömän hyvät välit. Kerran äiti sit kysy, et ettekö te halua lapsia vai ettekö saa. No sanoin sit et no ei saada. Sit tuntu, et se alko sääliä....ainahan hän on antanut rahaa ja ruokaa ja aina kassit täynnä ruokaa ollaan kotiin lähetty, mut tuntuu et nyt viel enemmän.
Nyt lähettiin etelään lomalle niin äiti paukasi, et tuokaa sitten tuliaisiksi sellanen pieni vauva!! Mä olin ihan et häh!! Sit se vaan selitti, et kun naapuritkin saivat lapsensa alkuun ulkomailla (olivat lähetystyössä, oli ollu ongelmia niilläkin raskaaksi tulo), niin jospa tekin saisitte. Minusta se oli niin pohjanoteeraus asiasta kuin vaan voi olla. Eipä olla sitten enempää asiasta puhuttu. Enkä halua puhuakaan.

 

[marica]

alkoholistiäitilleni kun vasta siinä vaiheessa kun olisin viimeisilläni raskaana. En todellakaan kaipaisi tässä enää sitä että hän humalaspäissään soittelisi minulle ja alkaisi voivotella meidän tilannetta. Ja yrittäisi varmaan antaa todella viisaita neuvoja. Olisi todella ihanaa kun olisi "normaali" äiti jolle voisi purkaa tuntojaan tässä lapsettomuusongelmassa. :/

 

[Keiju07]

Mulle tulee jotenkin näitä äitien kommentteja ja lipsautuksia lukiessa mieleen, että suurimmalle osalle taitaa oman tyttären lapsettomuus olla jotenkin niin kipeä aihe, etteivät osaa sitä käsitellä saatika sitten olla tukena. Voiko olla, että äidit jotenkin kokevat, että heitä jopa syyllistetään... siis, että jokin mitä he ovat tehneet/jättäneet tekemättä esim. omana raskausaikanaan on vaikuttanut tyttären hedelmällisyyteen.

Näitä lipsahduksia ja sammakoitahan kuulee muiltakin tutuilta, mutta ne osaa useimmiten laittaa sen piikkiin, että ymmärtää ihmisten olevan vaikean tilanteen edessä. Harvat tässä yhteiskunnassa ovat sosiaalisesti niin lahjakkaita, että osaavat kommentoida toisten vastoinkäymisiä "oikealla tavalla". Ja monella kun ei tällaisista ongelmista ole mitään omaa kokemuspohjaa (toisin kuin esim. läheisen kuolemasta, avioerosta jne.)

Toinen asia erikseen on sitten sukupolvierot. Omasta kokemuksesta olen huomannut, että oma äitini, anoppini ja etenkin mummoni kuuluvat siihen ikäpolveen, jotka eivät esim. usko raskausmasennuksen olemassaoloon. Olen kuullut vähätteleviä kommentteja toisten "vauvamasennukseen" liittyen. En ole sitten jaksanut alkaa valistamaan, että kyse on ihan yleisestä ja vakavasti otettavasta sairaudesta. Samoin voin kuvitella, että moni vanhemman ikäpolven ihminen suhtautuu skeptisesti "hormoonihoitoihin" ja esim. koeputkihedelmöitys kuvitellaan jonain suurena peikkona. Oma äitini on aina jaksanut puhua yhden lähisukulaisen rankoista fyysisistä hoidoista. Painottaen sanaa rankka joka otteeseen. Mulla ainakaan hoidot eivät olleet fyysisesti niin kovin rankkoja, vaan henkisesti!

Itse tein sen valinnan, että en kertonut äidilleni tai perheelleni lapsettomuudesta, keskenmenoista ja hoidoista. Ja kun alussa ei tullut kerrottua, niin myöhemminkään puhuminen ei sitten luonnistunut. Nyt olen sitten ivf:n jälkeen onnellisesti raskaana (rv 37), mutta vieläkään äitini (tai anoppi) eivät tiedä vaikeuksista ja tavasta jolla vauva on saanut alkunsa. Eikä oikeastaan ole enää väliksikään tietää. Voisivat jopa tässä vaiheessa loukkaantua, jos kuulisivat mitä ollaan pidetty sisällämme. Monet ystävät ja miehen siskot mm. tietävät kyllä ongelmista, joten aina on tietenkin olemassa riski, että kuulevat jotain kautta asiasta... Mutta eipähän olla ainakaan sammakoita jouduttu kuuntelemaan.

 

[LT82]

Ihan ekaksi onneksi olkoon raskaudesta, nuo muiden onnistumiset luo aina itseenkin uskoa, että kyllä minäkin joskus! :saint:

Minä ihan ajattelin heti ku-raskauden jälkeen, että kun anopin ja mun välit ei ole ollu ikinä mitenkään hohdokkaat (sotaisat ennemminkin), että tässäkö se sitten olisi yhteinen aihe, mistä (ikävä kyllä) molemmilla olisi kokemusta: lapsettomuus. Anoppi on aikoinaan saanu 9 keskenmenoa, ja hän on haudannu vanhimman poikansa. Tuo poika oli kuollessaan 5 v. ja hän menehtyi liikenneonnettomuudessa. Ajattelin siis, että ehkäpä anoppi jotenkin ymmärtäisi mun menetyksen ja raskaan taakan, mutta tähän päivään mennessä hän ei ole aloittanu keskustelua mun kanssani asiasta, enkä minä aio aloittaa. En ole saanut edes pahoittelevaa kommenttia.
Tästä anoppini suhteutumisesta en ole läheskään niin pahoillani kuin omasta äidistäni... Olen kyllä ajatellu, että pitäisköhän ihan suoraan kertoa, että lääkkeitä syödään, jne. MUTTA TE JOIDEN ÄIDIT TIETÄÄ: Tuleeko siitä sitten oravanpyörä, että joka kuukausi äiti soittaa ja kysyy joko-nyt-joko-nyt??? Mä en tiedä oikeastaan, että pitäiskö kertoa vai ei.

 

[jeps1]

kuten otsikko jo kertookin niin meillä minun äitini kärsii siitä ettei voi hyväksyä omassa tyttäressään olevan jotain vikaa joka estää ns luonnollisen raskautumisen. Mieheni äiti on ymmärtänyt asian suht hyvin ja ollutkin tosi kivana tukena hoidoissa.
Syy äitini reaktioon on varmastikin se, että minulla on jo yksi lapsi aiemmasta suhteestani...esikoisen saadessani oli 20-vuotias ja sen jälkeen on tullut hieman sairasteltua joka taas on johtanut näihin raskautumisongelmiin.
No joka tapauksessa nyt meillä on siis 8kk ikäinen suloinen pojan pallero, mutta silloin kun hoidot olivat alussa sain kokea lähes painostusta siihen että olisin sanonut vian olevan miehessä. Ja kun en tähän suostunut...siis suomeksi en suostunut valehtelemaan jotta äitini olisi voinut sanoa olleensa oikeasssa...niin päädyimme mieheni kanssa siihen linjaan jossa emme kertoneet hoitojaksoista äidilleni mitään.
Ja kun vielä on sellainen kaveripiiri kuin meillä eli ei olla kovin ymmärtäväisiä näille hoidoille vaan ajatusmaailma on sitä luokkaa että jollei saa luomusti niin sitten ei ollenkaan. Niin äitini ei osannut pitää pyynnöistämme huolimatta suutaan kiinni vaan kertoili asioitamme omasta mielestään sopiville ihmisille...hei haloo meidän asioita !
Tämä tilanne tarjosi niin monet riidat ja pahatmielet...ettei mitään rajaa.

Ekalla ivf:llä äitini oli käynyt ostamassa raskaustestejä joita piti sitten hänen mielestään tehdä jo ennen kuin se olisi ollut ajankohtaista. Ei tajunnut äiti sitä ettei hormoneja täynnä oleva kroppa anna oikeaa tulosta. Sitten tokan hoidon jälkeen ei kerrottu mitään...kunnes raskaus oli tarpeeksi pitkällä.

No mitä tästä opimme....luotan vain mieheeni.

Äitini puolustukseksi voin sanoa vain, että ilmeisesti totuuden myöntäminen tekee vieläkin liian tiukkaa ja intoilu mummoiluun ajoi hänet kaikkeen hölmöön.

 

[Koralli73]

LT82 Juu, minun äitini ainakin kysyy joka kuukausi, että joko nyt on siemen itämässä, tai jotain muuta yhtä kuvaannollista. Nyt sanoin tiukasti, että kyllä ilmoitan jos tärppää, että ei tarvitse koko ajan kysellä. Tässä on oltu nyt vähän pinna kireällä tämän asian kanssa.

Anoppini ei tiedä asiasta. Mieheni serkku kärsi lapsettomuudesta todella monta vuotta ja saivat lopulta pojan hoidoilla. Poika on ikäisekseen isokokoinen. Anoppini on monesti tuumailllut, että taitaa poika siksi olla iso, kun on saanu hormoneilla alkunsa...joten en taida kovin herkästi hoidoista edes hänelle kertoa. Toisaalta hän on kyllä muuten aika korrekti, joten ehkä ei meille puhu vastaavia, ja olen kyllä tuossa sukulaispojan asiassakin valistanut.

 

[Keiju07]

Koralli, mulla on myös hieman tuo pelko, että etenki anoppi ja miksei muutkin ystävät ja tuttavat kommentoi sitten jokaista vauvan "poikkeavuutta" hormoneihin liittyvänä asiana. Jos vauva on iso tai pieni tai jotain, niin ihan varmasti ainakin selän takana puhutaan, että no se onkin koeputkilapsi...

Ai niin, pakko listata kaverien pahimpia sammakoita:

Ystävä, joka ei ollut kuullut lapsettomuustaustasta ja ihmetteli, miksi niin pitkään pimitimme raskautta, sanoi ivf:stä kuullessaan pirteästi "no hyvä, että sitten heti tärppäsi". Ei siis mikään kovin paha, mutta mikä ihmeen heti???? Johan sitä kaksi vuotta väännettiin. (Ja itse oli tullut raskaaksi heti ensimmäisestä kierrosta ehkäisyn lopettamisen jälkeen). Kommentoi omaa miestään myös toisessa yhteydessä tämän jälkeen "niin hedelmälliseksi mieheksi". Vähän jäi hiertämään tuokin kommentti, vaikka vikahan meillä ei ollut todellakaan miehessä (mutta sitä kai ystävä ei taas tiennyt).

Toinen ystävä, jolle juuri olin kertonut koko lapsettomuushistorian hoitoineen ja tämän tulokkaan ivf-tarinoineen, kertoo sitten toisesta tuttavastaan, joka kärsinyt lapsettomuudesta 4 vuotta. Minä tietenkin uteliaana heti kysyn, että ovatko olleet hoidoissa jne. Tähän ystäväni sanoo, että "ei katsos, kun Laura biologina tietää kaikki riskit, mitkä liittyy hormoonivauvoihin eikä halua ottaa niitä". Eli rivien välistä sieltä tuli heti se ajatus, että meidän lapsessa on varmasti jotain vikaa, kun on hormoonilapsi. Valistin sitten jonkin verran riskeistä; eipä taida kyseinen biologi niistä pahemmin oikeasti tietää.

Sori, menee ohi tämän. Puran vain ärsytystä. Alkaa oikein itseäkin ärsyttää, kun lukee muiden saamia kommentteja ja muistuu mieleen nämä mieltä kaivertamaan jääneet. Äh, pitäisi pystyä niin paljon enemmän antaa mennä toisesta korvasta sisään ja toisesta ulos eikä tarttua joka sanamuotoon. Todennäköisesti minä ainakin ylitulkitsen kaikkien sanomisia.