Toggle sidebar

Miten toiset pääsee niin helposti pahoista asioista yli?

  • Viestiketjun aloittaja Viestiketjun aloittaja kunhan pohdiskelen
  • Ensimmäinen viesti Ensimmäinen viesti
Vastaa
K

kunhan pohdiskelen

Vieras
Mietin yhtä puolituttua, joka teki tuossa loppukesästä raskaudenkeskeytyksen rv 18 kun vauva olisi ollut jotenkin vammainen. Nyt heillä jo uusi yritys käynnissä.
Jäin ihmettelemään että miten on voinut noin äkkiä toipua lapsen menettämisestä? Itsellä takana yksi km alkukesästä, ja vieläkin se monesti painaa mieltä ja tuntuu tosi pahalta.
Heilläkin neljä lasta ennestään, mietin vain että varmasti keskeyttää uudenkin raskauden (jos vielä raskaaksi ylipäätään tulee) jos ei kerran tuokaan edellinen kelvannut.
Itsellä todella paha mieli tuosta km:sta, tuntuu että jos nyt raskaaksi tulisin, en voisi keskeytystä harkitakaan. :/
 
Jokainen tekee ne valinnat itse, niitä ei kannata toisten lähteä kauheasti arvostelemaan. Kaikki eivät halua vammaista lasta tai tietävät, etteivät jaksaisi lasta hoitaa tai kestäisi niitä kaikkia tunteita, mitä siinä kuitenkin joutuu kokemaan.

Itse kun sain keskenmenon ja lasta oli yritetty muutenkin kauan, appiukko vaan totesi, että sellaista se on, ei sitä kannata jäädä itkemään. Sanattomaksi veti, mutta mitäs siihen sanot, jos toinen on sitä mieltä elämän kiertokulusta.
 
Toiset meistä surevat eri asioita pidempään kuin toiset ja toiset taas pystyvät jatkamaan elämäänsä nopeammin kuin toiset.
Se mikä on oikein tai parempi niin sitä ei meistä kukaan voi sanoa, koska jokainen kokee nämä esim abortin omalla tavallaan eikä se tee sinusta tai minusta sen tunteettomampaa.
 
Aika rankkaa kyllä sanoa että "varmasti keskeyttää tuonkin raskauden jos edellinkään lapsi kelvannut. " Monilla se uudelleen yritys tuo apua siihen surun tunteeseen, ja ethän voi tietää vaikka he kuinka surisivat asiaa, kaikki eivät sitä näytä niin ulospäin vaan surevat asiaa hillitymmin ja pystyvät silti katsomaan eteenpäin.
 
Kaikkiin asioihin ei pidä jäädä piehtaroimaan.
Minusta nykyaikana murheiden - ja kaiken lisäksi täysin toisten ihmisten murheissa rypeminen on aivan liian suosittua, suorastaan yhteiskunnan tukemaa ja yllyttämää.

Elämään kuuluvat murheet ja ne pitää ylittää ja jatkaa eteenpäin.

Esimerkin kaltainen on iso murhe, mutta siinä on se hyvä juttu, että uuden raskauden toivosta voi löytää voimia.

Yhteiskunnan tukemasta turhanpäiväisestä kollektiivimärehtimisestä hyvä esimerkki on nyt tämä Naantalin touhu.

Tulipalossa on kuollut 5 nuorta, ilmeisesti 5 perheestä. Suru on siis yhden ihmisen kokoinen per perhe. Ihmisiä kuolee 1 aika monesta perheestä tänäänkin, kymmenistä todennäköisesti, eikä heille Vanhanen lähetä terkkuja, eikä heille lähetetä kriisiapua eikä muistojumalanpaveluksia.

Keitä ne kaikki siellä ovat, jotka juoksentelevat 'suremassa' niin perkuleesti? Ovat hakemassa elämäänsä vähän ekstrasisältöä!
 
Ap: jos te olette valmiita vastaanottamaan ja sitomaan itsenne kiinni loppuelämänne ajaksi kehitysvammaiseen lapseenne niin hyvä niin, mutta se ei tarkoita että kaikkien pitäisi pystyä samaan kuin teidän.
 
Siis häh?
Jos päätyivät tulevan vammaisuuden takia keskeytykseen,miten ei kelvannut???Olisiko ollut parempi,että he olisivat saaneet vaikea vammaisen,jolla ei mahdollisuuksia selvitä kuin muutama päivä?!
 
Jotkut taas tekevät pienestäkin vastoinkäymisestä aivan ylitsepääsemättömän seikan. Onko sekään nyt sitten oikea tapa? Elämä on kuitenkin kovin lyhyt aika kuluttaa murehtimalla asiaa, johon ei itse voi enää vaikuttaa millään tavalla? Nauttikaa elämästä, ajatelkaa positiivisesti ja uskokaan parempaan tulevaisuuteen.

Miten uusi raskautuminen mahdollisesti pilaisi tämän keskeytetyn muiston?
 
Alkuperäinen kirjoittaja Annuska:
Kaikkiin asioihin ei pidä jäädä piehtaroimaan.
Minusta nykyaikana murheiden - ja kaiken lisäksi täysin toisten ihmisten murheissa rypeminen on aivan liian suosittua, suorastaan yhteiskunnan tukemaa ja yllyttämää.

Elämään kuuluvat murheet ja ne pitää ylittää ja jatkaa eteenpäin.

Esimerkin kaltainen on iso murhe, mutta siinä on se hyvä juttu, että uuden raskauden toivosta voi löytää voimia.

Yhteiskunnan tukemasta turhanpäiväisestä kollektiivimärehtimisestä hyvä esimerkki on nyt tämä Naantalin touhu.

Tulipalossa on kuollut 5 nuorta, ilmeisesti 5 perheestä. Suru on siis yhden ihmisen kokoinen per perhe. Ihmisiä kuolee 1 aika monesta perheestä tänäänkin, kymmenistä todennäköisesti, eikä heille Vanhanen lähetä terkkuja, eikä heille lähetetä kriisiapua eikä muistojumalanpaveluksia.

Keitä ne kaikki siellä ovat, jotka juoksentelevat 'suremassa' niin perkuleesti? Ovat hakemassa elämäänsä vähän ekstrasisältöä!
Click to expand...

TÄYSIN samaa mieltä. Se ei sitä surua paranna, että siihen jää pyörimään. Tietty saa surra ja pitkäänkin, mutta mun mielestä AP olet aika jyrkkä nyt tuomitsemaan toisen kylmäksi ihan ilman perusteita. Elämässä kuuluu mennä eteenpäin. Ja mistäs tiedät edes sitä lapsen vamman laatua?

Ja vielä tuo viimeinen lause Annuskan tekstistä: mä en kans ymmärrä tuollaista. Eiks hautajaiset ole sitä muistelemista varten ja siellä yleensä on ne oikeasti läheiset ihmiset. Mä en edes kehtaisi mennä itkemään jotain puolituttua tuollaiseen tilaisuuteen, varastamaan toisen surua. Ite olen huomannut yhdessä piirissä saman ilmiön; jonkin verran nuoria ihmisiä sieltä kuollut ja aina on hautaisissa tai viimeistään niiden jatkoilla suuri määrä tyyppejä, jotka ei edes pitänyt vainajasta tai oli vaan pari kertaa puhunut sen kanssa. Ja sitten itketään, miten läheinen ystävä onkaan kuollut... Törkeetä, kun oma elämä ei ole tarpeeksi tunnerikasta niin lainataan sitten toisten surua.
 
Ihmisillä on erilaisia puolustautumismekanismeja, niin fyysisesti kuin henkisestikin. On ihmisiä, jotka eivät koskaan pääse yli raiskauksesta, mutta Natascha Kampusch on jopa jaksanut vetää omaa tv-show'ta vuosikausien kauheuksista huolimatta. Eihän "huono" lapsuuskaan johda kaikkien kohdalla mielenterveysongelmiin, mutta toiset kärsivät traumoista läpi elämänsä.

On ihan mielipuolista edes lähteä pitämään jotakuta parempana tai huonompana ihmisenä tällaisten ominaisuuksien perusteella, sillä ne ovat osaltaan synnynnäisiä ja osaltaan ympäristön aikaansaamia. Ei kai kukaan ajattele syövästäkään niin, että onpas joku nyt huono, kun passiivisen tupakansavun takia sai keuhkosyövän, vaikka minä kyllä kestin samaa savua parikymmentä vuotta sairastumatta tms.
 
Jos on neljä lasta jo ennestään niin kyllä siinä kohtaa oikeasti pitää jo miettiä omaa jaksamista vammaisen lapsen kanssa. Kun ne neljä muutakin täytyy jaksaa hoitaa. Ei voi keskittyä pelkästään siihen yhteen.

 
Siis voihan se asia edelleen surettaa ja painaa, vaikka uudestaan yritettäisiinkin. Ei sitä voi koskaan tietää mikä ketäkin mitenkin paljon painaa ja miten kauan menee käsittelyyn. Eikä kaikki näytä sitä edes lähimmilleen, vaan haluavat työstää kaikessa hiljaisuudessa.
 
Jokainen tekee omat valinnat ja sillä hyvä! Mä en ainakaan henkilökohtaisesti pystyis pitämään vammaista lasta, vaikka se huomattais vasta syntymähetkellä. Niin se vaan on, kukaan ei voi tuomita toista, sillä kukaa toinen ei voi elää sun elämää vaan se in utse elettävä...Jokainen itse tietää mihin pystyy ja mihin ei.
 
Ei se, että heillä on uusi yritys käynnissä tarkoita sitä että he olisivat lakanneet suremasta tai päässeet asiasta yli. Toiset haluavat menetyksen jälkeen pitää taukoa, toisille suruun auttaa nimenomaan uusi yritys ja toivo uudesta raskaudesta.

Ja jos ovat päässeet yli niin hieno juttu. Ja heillähän oli lapsia neljä ennestään. Ei sellaisen katraan kanssa ei ehdi jäädä vellomaan suruun, elämän on pakko jatkua ja arjen pyöriä vaikka paha olla olisikin. Yli pääseminen ei tarkoita unohtamista.
 

Yhteistyössä

Ylös Bottom
Back
Vastaa