Mt-potilaan omaisena

["Hönö"]

Neuvoja/tukea tarvitaan! Olen siis yksi mt-potilaan omaisista (sairaus tähän mennessä ollut hallinnassa). Potilas on sisarukseni ja tärkeä minulle. Hän on kuitenkin näyttänyt merkkejä taantumisesta ja siitä onkin yritetty hänen kanssaan keskustella. Vaikeammaksi tilanteen tekee se, että minulla on 1,5 vuotias poika joka on tälle sisarukselleni tärkeä ja rakas. En kuitenkaan haluaisi näin pienen näkevän mitään mahdollisia sekoamisia tai muuta ikävää, en halua että hän saa tilanteesta pelkotiloja tms. Pyrin siis ainakin toistaiseksi minimoimaan poikani vierailut hänen luonaan. En kuitenkaan haluaisi sairauden kulkua pahentaa.. Onko kenelläkään mahdollisesti vastaavassa tilanteessa (tai samankaltaisesta tilanteessa) olleena antaa neuvoja kuinka hoitaa tätä tilannetta mahd kivuttomasti? Kuinka voin selittää tälle sisarukselleni syyn poikani poissaoloon ilman valehtelua? Tai ylipäätään onko kenellekään minkäänlaisia vinkkejä tilanteeseen..

 

[Suokkila]

Ehdotan, että hakeudut vertaistukiryhmään, niistä on oikeasti hyötyä, kun saat puhua ihmisten kanssa, jotka on kokemu samaa. Tsempit!!! Muista, että et ole hoitaja vaan omainen.

 

["Hjkl"]

Itse työskentelen mielenterveysongelmaisten kanssa ja sanoisin, että kerrot asian perusteluineen vaan niin kuin se on. Valehtelu ei kannata (etkä sitä halunnutkaan), kun sairas ei ole millään lailla tyhmä kuitenkaan. Voi olla, että hän loukkaantuu, kun et anna poikasi häntä tavata, mutta mahdollisesti myös ymmärtää asian sitä sulateltuaan. Tai sitten koittaa pitää tapaamiset tosi lyhyinä ja niin, että tilanteesta pääsisi helposti lapsen kanssa pois, jos tarvis tulee.

 

[täh]

Mä olen lapsesta saakka tavannut säännöllisesti mummoani joka sairastaa skitsofreniaa. Enkä ole traumatisoitunut tms. Mun vanhemmat on osannut selittää tilannetta ja se on ollut mulle luonnollista. Mummu on vähön erilainen, mitäs sitten?

Ettet nyt tekis asiasta erikoisempaa kuin se on? Lapset hyväksyy ja sopeutuu...aikuiset on ne kun tekee asiasta ongelman. En nyt tarkoita että teidän täytyy "asua" sisarruksesi luona, mutta eristäminenkin tuntuu aika karmivalta, jis sun sisarrus ei nyt agressiivinen ja päälle käyvä ole. Ilmeisest kuitenkin ihan kotona pystyy asumaan?

 

["Hönö"]

[QUOTE="Hjkl";30710667]Itse työskentelen mielenterveysongelmaisten kanssa ja sanoisin, että kerrot asian perusteluineen vaan niin kuin se on. Valehtelu ei kannata (etkä sitä halunnutkaan), kun sairas ei ole millään lailla tyhmä kuitenkaan. Voi olla, että hän loukkaantuu, kun et anna poikasi häntä tavata, mutta mahdollisesti myös ymmärtää asian sitä sulateltuaan. Tai sitten koittaa pitää tapaamiset tosi lyhyinä ja niin, että tilanteesta pääsisi helposti lapsen kanssa pois, jos tarvis tulee.[/QUOTE]

Oi ihanaa kun löytyi joku joka ammatikseen tätä tekee! Mitä luulet/osaatko antaa neuvoa kun siis selkeästi huomataan lähipiirin kanssa, että ko. henkilö ei siis voi hyvin ja on taantunut hieman, mutta ei suostu hoitoon. Hän ei _vielä_ myöskään täytä tätä m1-lähetettäkään, (vaikka saattaa olla aggressiivisuuteen taipuvainen) onko olemassa jotain keinoa tai kikkaa mitä voisi käyttää ns. herättelyyn, jotta hänet saataisiin ohjattua hoitoon/hoitajalle vai pitääkö aggressiivisessa tilanteessa turvautua kylmän viileästi hätänroon vaikka aggressiivisuus jäisi puheen tasolle (ei siis ole koskaan käynyt fyysisesti kiinni kehenkään, vielä)? Toki poikani ei näitä tilanteita ole nähnyt ja kaikkeni teen ettei näekään.

 

["Hönö"]

Mä olen lapsesta saakka tavannut säännöllisesti mummoani joka sairastaa skitsofreniaa. Enkä ole traumatisoitunut tms. Mun vanhemmat on osannut selittää tilannetta ja se on ollut mulle luonnollista. Mummu on vähön erilainen, mitäs sitten?

Ettet nyt tekis asiasta erikoisempaa kuin se on? Lapset hyväksyy ja sopeutuu...aikuiset on ne kun tekee asiasta ongelman. En nyt tarkoita että teidän täytyy "asua" sisarruksesi luona, mutta eristäminenkin tuntuu aika karmivalta, jis sun sisarrus ei nyt agressiivinen ja päälle käyvä ole. Ilmeisest kuitenkin ihan kotona pystyy asumaan?

Sanotaanko, että raja on jo aika häilyvä. En missään nimessä halua välejä katkoa, lähinnä odottaa, että tilanne rauhoittuu. Mietin vain, että hän ei tosiaan vielä ole fyysisesti käynyt kehenkään käsiksi, saattaa kyllä huutaa ja puhua hyvin ilkeitä asioita enkä haluaisi, että lapseni pelkäisi häntä vaikka kuinka selittäisin miksi hän käyttäytyy näin. Enkä tietenkään voi taata, etteikö hän tekisi mitään, kyse on kuitenkin ihmisestä joka on sairas.

 

["Hjkl"]

[QUOTE="Hönö";30710722]Oi ihanaa kun löytyi joku joka ammatikseen tätä tekee! Mitä luulet/osaatko antaa neuvoa kun siis selkeästi huomataan lähipiirin kanssa, että ko. henkilö ei siis voi hyvin ja on taantunut hieman, mutta ei suostu hoitoon. Hän ei _vielä_ myöskään täytä tätä m1-lähetettäkään, (vaikka saattaa olla aggressiivisuuteen taipuvainen) onko olemassa jotain keinoa tai kikkaa mitä voisi käyttää ns. herättelyyn, jotta hänet saataisiin ohjattua hoitoon/hoitajalle vai pitääkö aggressiivisessa tilanteessa turvautua kylmän viileästi hätänroon vaikka aggressiivisuus jäisi puheen tasolle (ei siis ole koskaan käynyt fyysisesti kiinni kehenkään, vielä)? Toki poikani ei näitä tilanteita ole nähnyt ja kaikkeni teen ettei näekään.[/QUOTE]

Riippuu vähän siitä, onko sisarellasi jo olemassaolevat hoitosuhteet jollekin taholle? Jos käy mtt:ssa, voisit yrittää puhua, että varaisitte yhdessä hänelle sinne ajan (mielellään pian, eikä kuukausien päähän). Sitten tietysti vaikuttaa, mitä sisaresi sairastaa, ymmärtääkö hän tilansa (onko sairauden tuntoa). Voit perustella hänelle, mistä ja minkä vuoksi olette huolissanne ja että toivotte hänen lähtevän lääkäriin. Se ei todennäköisesti toimi, jos hän itse on sitä mieltä, ettei mitään vikaa ole. Jos hoitosuhde on olemassa esim mttn, ei varmaan haittaa olisi, jos olisit itse sinne yhteydessä ja kertoisit huolesi ja jospa he sieltä ottaisivat siskoosi yhteyttä. Jos mttn ei saa nopeasti aikaa, tavallinen lääkärikin käy, hän laittaa kyllä asiaa eteenpäin. Ambulanssi tietysti pitää soittaa, jos tilanne sitä vaatii, mutta jos pakkohoidon kriteerit eivät täyty, ambulanssi ei oikein mahda mitään, jos sisaresi kieltäytyy lähtemästä niiden mukaan.

 

["ystävä"]

Tsemppiä tilanteeseesi. Ystäväni sairastui jokunen vuosi sitten. Mä olen yrittänyt pitää tapaamiset säännöllisinä, mutta lyhyinä. Mulle/meille sopii paremmin, että tehdään jotain (käydään kävelyllä, lasten kanssa leikkipuistossa, kaupassa, tms.) kuin se, että istutaan ja jutellaan. Esim. kävellessä voi jutella, mutta mua ei ahdista niin paljoa. Joskus on hyviä aikoja ja joskus tosi tosi huonoja. Mä olen mm. pelännyt ystävääni huonoimpina aikoina. Hän ei itse hakeudu hoitoon vaan pakkohoidon kautta on ollut useamman kerran hoidettavana. Mä en ole uskaltanut olla suorasanainen siitä, miksi en aina anna lasteni nähdä häntä yms. Hän on tähän mennessä suuttunut jo lähes kaikille ystävilleen ja meitä vielä lähellä olevia ei montaa ole. Mä luulen, että tuo sairaudentunto tai sen puute vaikuttaa siihen pystyykö käsittelemään saamaansa palautetta. Jos sitä ei ole, suuttuu.

 

["ystävä"]

Vielä sellainen: Yritä rakentaa joku rutiinitapaaminen siskosi kanssa. Vaikka joka tiistai käytte jumpassa/lenkillä/pelaamassa jotain. Ehkä sullekin helpompaa ja näet tapahtuuko siskosi tilanssa jotain muutosta. Ja siskosi tulee lähdettyä tai ainakin huomaat, jos meinaa vetäytyä. Lisäksi on joku tekeminen, jossa näette toisianne, mutta lapset eivät ole mukana ja sun ei tarvitse neuvotella tapaamisesta joka kerta.

 

["Hönö"]

[QUOTE="ystävä";30710889]Vielä sellainen: Yritä rakentaa joku rutiinitapaaminen siskosi kanssa. Vaikka joka tiistai käytte jumpassa/lenkillä/pelaamassa jotain. Ehkä sullekin helpompaa ja näet tapahtuuko siskosi tilanssa jotain muutosta. Ja siskosi tulee lähdettyä tai ainakin huomaat, jos meinaa vetäytyä. Lisäksi on joku tekeminen, jossa näette toisianne, mutta lapset eivät ole mukana ja sun ei tarvitse neuvotella tapaamisesta joka kerta.[/QUOTE]

Ei ole tosiaan tullut edes ajatelluksi tällaista vaihtoehtoa! Oli näköjään oikea veto kirjoittaa tänne.