R
Raato
Vieras
Mä en oo vieläkään päässyt eroon väkivaltaisesta parisuhteesta. Siis olen eronnut, mutta ex ei jätä rauhaan enkä siis pääse toipumaankaan siitä helvetistä missä elin. Kaikki ne kauheudet pyörii taas mun mielessä, kaikki ne hetket jolloin pelkäsin kuolevani. Ja seuraavaksi mieleeni vyöryy kaikki se kiusanteko, mitä ex on jatkanut eronkin jälkeen. Uhkailut, solvaamiset, perättömät ilmiannot viranomaisille, haukkumiset, kaikki. Ja eniten kaikki ne asiat, joita se sika on tehnyt meidän lapsille. Exän ansiosta mun pienen lapseni elämä on edelleen helvettiä. Lapsi pääsee vihdoin terapiaan, purkamaan kaikkea sitä, mitä oma isänsä on hänessä tuhonnut.
Mutta silti mikään ei muutu. Exän isäsuhdetta pitää yhä edelleen tukea (pthyi) ja mun pitää yhä edelleen tanssia sen kusipään pillin mukaan, kun se leikkii mun lapseni mielenterveydellä.
Mua ahdistaa ja satuttaa katsoa, miten lapsi kärsii enkä mä voi tehdä mitään. Koulussa on ongelmia, opettajat ei ymmärrä ja musta tuntuu ettei ne edes usko "miten muka isä joka ei ole edes tavannut lasta vuosiin, voisi tämän kaiken aiheuttaa?". Mä koen valtavaa syyllisyyttä ihan kaikesta, koen että mun pitää puolustautua koko ajan kaikkea vastaan, kukaan ei ole mun puolella eikä kukaan ymmärrä mua.
Ja mä oon niin väsynyt tähän. Mä oon väsynyt ja masentunutkin kai jo, ihan täysin voimaton. Mä en halua nähdä ihmisiä, en tavata ketään, en poistua kotoa. Haluiaisin vain paeta jonnekin lasteni kanssa, jossa saisin aloittaa koko elämän uudestaan alusta, uusilla nimillä, ilman menneisyyttä ja hullua exää joka varmasti muuten saa lopulta tapettua sekä mut että lapsensa.
Ahdistaa ja itkettää. Miksei tää paska vois jo loppua?!
Ihan kohta on mun ja exän ekan tapaamisen 10-vuotispäivä. Alitajunta näemmä muistaa.. ja siksi kaikki taas kerran vyöryy mun ylitse
Mutta silti mikään ei muutu. Exän isäsuhdetta pitää yhä edelleen tukea (pthyi) ja mun pitää yhä edelleen tanssia sen kusipään pillin mukaan, kun se leikkii mun lapseni mielenterveydellä.
Mua ahdistaa ja satuttaa katsoa, miten lapsi kärsii enkä mä voi tehdä mitään. Koulussa on ongelmia, opettajat ei ymmärrä ja musta tuntuu ettei ne edes usko "miten muka isä joka ei ole edes tavannut lasta vuosiin, voisi tämän kaiken aiheuttaa?". Mä koen valtavaa syyllisyyttä ihan kaikesta, koen että mun pitää puolustautua koko ajan kaikkea vastaan, kukaan ei ole mun puolella eikä kukaan ymmärrä mua.
Ja mä oon niin väsynyt tähän. Mä oon väsynyt ja masentunutkin kai jo, ihan täysin voimaton. Mä en halua nähdä ihmisiä, en tavata ketään, en poistua kotoa. Haluiaisin vain paeta jonnekin lasteni kanssa, jossa saisin aloittaa koko elämän uudestaan alusta, uusilla nimillä, ilman menneisyyttä ja hullua exää joka varmasti muuten saa lopulta tapettua sekä mut että lapsensa.
Ahdistaa ja itkettää. Miksei tää paska vois jo loppua?!
Ihan kohta on mun ja exän ekan tapaamisen 10-vuotispäivä. Alitajunta näemmä muistaa.. ja siksi kaikki taas kerran vyöryy mun ylitse