Muita jotka toivoneet lapsena vanhempien eroa?

[Peilitär]

Olen nykyään itse uusioperheen äiti ja saan sen vuoksi kommentteja puolesta ja vastaan (ihan pyytämättä ja valitettavasti) muilta ihmisiltä – miten nykyään erotaan niin helposti ja voi kamalaa jne.

Itse toivoin lapsena vanhempieni eroa. Isäni oli väkivaltainen ja pahoinpiteli äitiäni lähes koko sen ajan, kun asuin kotona.

Keskustelupalstoilla hyvin usein syytellään esimerkiksi eronneiden isien kanssa kimppaan menneitä äitipuolia ym., mutta totuus on, että hyvin moni nykyaikuinen voisi paremmin, jos vanhemmat olisivat tajunneet erota ja hakea myös sitä omaa onneaan.

 

["vieras"]

Minäkin toivoin usein vanhempieni eroavan. Isän alkoholismin vuoksi. Eivät eronneet ja siksipä muutinkin kotoa pois jo 16-vuotiaana.

 

["mama"]

Juu, minä oon toivonut mun isosiskon kanssa.

Muistan kun yhdessä rukoiltiin että vanhemmat eroaisivat.
Isä oli alkoholisti joka hakkasi äitiä. Erosivat minun ollessa 12v.

 

[Saraldo]

Mä toivoin myös, mutta äiti ei osannut lähteä. Hän pelkäsi, ettei me tulla toimeen hänen olemattomilla tuloillaan. Isä kohteli äitiä huonosti, huusi, haukkui, löikin. Ja mitä todennäköisimmin myös petti, vaikkei tätä olekaan mulle kerrottu. Ovat edelleen saman katon alla, ovat olleet naimisissa 48 vuotta. Äiti ei vaan uskalla lähteä, ei usko pärjäävänsä yksin .

 

["vieras"]

Kyllä mä toivoin ja pyysinkin sitä äidiltä. Isä joi jonkin verran mutta se ei oikeastaan ollut ongelma. Ongelma oli se, että se oli väkivaltainen. Aina selvinpäin. En muista sen kännissä hakanneen äitiä tai mua.

Eivät eronneet, äidin vastaus mun pyyntöihin oli, että "se löytää meidät mistä vaan, ei me voida lähteä". Ei tarvinnut lisätä loppuja :/. Ironista oli, että äiti kuoli onnettomuudessa. Eli loppui se helvetti kuitenkin.

 

[hsakdu]

minä toivoin, että eivät olisi eronneet. Huono liitto kyllä oli, ei sillä..

Minkä ikäisiä olitte, kun moista toivoitte?

Joitenkin oudolta kuulostaa, luulisi että lapset toivoisivat enempi, että esim. väkivaltainen isä lakkaa olemasta väkivaltainen tai alkoholistimutsi raitistuu, kuin että eroaisivat. Kuulostaa niin aikuisten ajatuksilta!?

 

[minnee]

Juu, toivoin kyllä. Oli niin helvettiä se niiden yhdessä oleminen, oli ne saatanasta erilläänkin, ei sillä...

Mutta joskus vanhempien ero tulee helpotuksena lapselle. Ystävän vanhemmat erosivat, kun ystävä oli noin kymmenvuotias. Mitään perhehelvettiä ei taustalla kuulemma ollut, mutta ongelmia kuitenkin ja ne ongelmat tekivät kodin ilmapiirin painostavaksi. Vanhemmat eivät riidelleet lasten nähden ja eron jälkeenkin ovat olleet asiallisissa väleissä. Kuitenkin se helpotus tilanteen lauetessa oli kuulemma vapauttava.

 

[Ap.]

minä toivoin, että eivät olisi eronneet. Huono liitto kyllä oli, ei sillä..

Minkä ikäisiä olitte, kun moista toivoitte?

Joitenkin oudolta kuulostaa, luulisi että lapset toivoisivat enempi, että esim. väkivaltainen isä lakkaa olemasta väkivaltainen tai alkoholistimutsi raitistuu, kuin että eroaisivat. Kuulostaa niin aikuisten ajatuksilta!?

Teini-iässä muistan ainakin toivoneeni, olisinkohan noin 10-vuotiaana pyytänyt asiaa ensimmäistä kertaa äidiltäni kun olin jo sen verran iso, että osasin ajatella eron mahdollisuutta. En lapsena paljoakaan rakastanut isääni, koska hän oli niin kamala meitä kohtaan. Jo se, että hän oli kotona tai tuli kotiin vaikutti olotilaan – ei sellaisessa tilanteessa enää toivo, että isä lakkaisi lyömästä vaan ettei hän tulisi kotiin ollenkaan ja saisi olla rauhassa.

Etenkin keskustelupalstoilla aina morkataan eronneita ja uusioperheitä ja kehuskellaan sillä, että itsellä ei ole tarvetta ajatella itseä. On tietysti ääriesimerkki mutta loistava osoitus siitä, että vanhempien etu on myös lapsen etu, eikä eroaminen ole itsekästä tmvs, kuten palstamammat usein tuntuvat syyttelevän.

 

[Saraldo]

Mulla on muistikuva eräästä kesäviikonlopusta mökillä. Meillä oli vieraita ja kaikki muut joivat paitsi äiti, tai äiti ei ainakaan ollut humalassa. Isä meinas lähteä autolla jonnekin, äiti otti siltä avaimet, jonka jälkeen isä haki liiteristä kirveen ja alkoi jahdata äitiä. Selvinpäin isä ei ollut ihan noin paha, mutta mäkin pelkäsin häntä. En uskaltanut kertoa, jos jotain oli mennyt rikki, siitä sai hirveät huudot ja jos itki, huuto vaan koveni. Mä en muista koska mä olisin alkanut toivoa varsinaista eroa, mutta viimeistään ala-asteikäisenä toivoin, että saisin asua äidin kanssa kahdestaan. Edelleen mä sanon usein äidille, että ajattele millaista sun elämäs voisi olla jos vaan lähtisit...

 

[MIRKAMÖRKÖ]

meil ei ollu väkivaltaa lapsuudenperhees mut äiti ja isä oli ilmiselvästi onnettomia,mä toivoin eroa vanhemmilleni veljeni ei.kun olin 13v ja veli aikuinen ni he vihdoinkin erosivat.molemmat ovat onnellisia tahoilllaan,uusissa naimisissa.

 

[Sanna80]

Lapsena EN toivonut. Vasta kasvaessani hieman isommaksi tajusin, että äitini ansaitsisi NIIIIN paljon parempaa. Nyt toivon, että eroaisivat ja samaa olen toivonut ehkä 15 vuotta.

 

["Ninni"]

Joitenkin oudolta kuulostaa, luulisi että lapset toivoisivat enempi, että esim. väkivaltainen isä lakkaa olemasta väkivaltainen tai alkoholistimutsi raitistuu, kuin että eroaisivat. Kuulostaa niin aikuisten ajatuksilta!?

Tuli ihan sama mieleen, että tässä on ehkä nykyistä avioeroa pedattu lapsuuden perhetraumoilla.

No, sen sanon vain että olen samaa mieltä ap:n tuttavien kanssa, että kyllä nykyään erotaan liian helposti ja tulevaisuuden rikkinäisten perheiden lapset varmasti aikuisena maksavat siitä tavalla tai toisella. Heitä tulee olemaan kokonainen joukko. En usko, että tällä kukaan tarkoittaa sitä, etteikö saisi tai jopa pitäisi erota väkivaltaisesta miehestä! Sitä vartenhan on olemassa jo turvakoditkin ja hätänumerot ja ties mitkä palvelut!

Mutta perheväkivallan vuoksi ei erota tilastojen mukaan yhtään sen enempää kuin ennenkään. Eiköhän erotilastot ole lähinnä kasvaneet näiden vanhempien ajattelemattomien sänkyhyppelyiden myötä ja ne ovat kyllä ihan turhia eroja.

 

["Vieras"]

Mä toivoin niin monesti vanhempien eroa, oikeastaan siitä asti kun tokalla luokalla kaverin vanhempien erotessa vasta ymmärsin että tuollainenkin vaihtoehto oli olemassa. Meidän suvussa ja tuttavapiirissä ei avioeroja juuri ollut mikä oli varmaan yksi syy sille miksi vanhempani olivat niin pitkään yhdessä. Puhuttiin siskon kanssa myös tuosta yhteisestä toiveestamme.

Meidän vanhemmista kummallakaan ei edes ollut mitään alkoholiongelmaa, ei ollut väkivaltaisuutta tms. Päälisin puolin oltiin onnellinen ja monen mielestä ihanneperhe jopa, useita lapsia, taloudellinen tilanne hyvä ja vanhemmat omistautuivat paljon lapsille. Yleisesti lapsuus oli onnellinen, mutta silti siinä huomasi ettei vanhempien välit olleet hyvät. Molemmat olivat vanhempina hyviä mutta siinä yhteisessä ajassa oli usein jotain ahdistavaa, aika pienenä ymmärsin jo etteivät he rakasta toisiaan ja ovat pariskuntana onnettomia. Jotenkin jo tuolloin mielsin että jos he eroaisivat, meillä olisi kaksi vanhempaa jotka tahoillaan olisivat onnellisia ja pystyisivät myös paremmin hyödyntämään sitä aikaa lasten kanssa.

Lopulta erosivat vasta kun olin täysikäisyyden kynnyksellä ja muuttamassa pois kotoa. Hyvä ratkaisu heiltä ja nuoremmat sisarukset pystyivät sitten jonkin aikaa elää lapsuutta kahdessa kodissa.

 

["vieras"]

[QUOTE="Vieras";26617547] Jotenkin jo tuolloin mielsin että jos he eroaisivat, meillä olisi kaksi vanhempaa jotka tahoillaan olisivat onnellisia ja pystyisivät myös paremmin hyödyntämään sitä aikaa lasten kanssa.
QUOTE]

No just joo...

 

["Vieras"]

[QUOTE="vieras";26617560][QUOTE="Vieras";26617547] Jotenkin jo tuolloin mielsin että jos he eroaisivat, meillä olisi kaksi vanhempaa jotka tahoillaan olisivat onnellisia ja pystyisivät myös paremmin hyödyntämään sitä aikaa lasten kanssa.
QUOTE]

No just joo...[/QUOTE]


Mikä tossa niin uskomatonta on? Meillä lapsilla oli kivaa ja rentoa kun oltiin pelkän äidin kanssa kotona, samoin oli mukavaa olla pelkän isän kanssa mutta molempien vanhempien ollessa siinä tunnelma kiristyi. Oli piikittelyä ja ivaamistakin ja kyllä sen huomasi ettei nuo ihmiset ole onnellisia yhdessä. Ei lapset ihan tyhmiä ole.

Miksi tosta valehtelisin?

 

["vieras"]

[QUOTE="Vieras";26617575][QUOTE="vieras";26617560]


Miksi tosta valehtelisin?[/QUOTE]

Sun pitää miettiä itse, että miksi.

Yleensä lapset toivovat loppuun asti ja senkin jälkeen hyvin pitkään että äiti ja isä sopisivat riitansa ja he olisivat taas iloisia yhdessä. Lapset tavallisesti myös kuvittelevat että vika on hänessä ja yrittää tehdä sopua ja olla kiltti. Tai heittäytyy syntipukiksi alkaen tehdä tuhmuuksia jotta vanhemmat syyttäisivät häntä eikä toisiaan. Näistä perhesuhteiden psykologisista rooleista löytyy ihan kirjoja. Aika monissa perheissä on ihan oikeitakin ongelmia, rahahuolia ja riitoja, sairastumisia, jne. Vaikeita aikoja. Lapset ovat luonnostaan niin optimistisia että he jaksavat toivoa aina parempaa, silloinkin kun se on täysin epärealistista, se on heille ominainen ihana ja hieno piirre. Ja vanhempien välinen side on heille yhtä itsestäänselvyys kuin vanhemman ja lapsen välinen side ja se perheen perusturvallisuus perustuu siihen että se on jatkuva.

 

["Vieras"]

[QUOTE="vieras";26617656][QUOTE="Vieras";26617575]

Sun pitää miettiä itse, että miksi.

Yleensä lapset toivovat loppuun asti ja senkin jälkeen hyvin pitkään että äiti ja isä sopisivat riitansa ja he olisivat taas iloisia yhdessä. Lapset tavallisesti myös kuvittelevat että vika on hänessä ja yrittää tehdä sopua ja olla kiltti. Tai heittäytyy syntipukiksi alkaen tehdä tuhmuuksia jotta vanhemmat syyttäisivät häntä eikä toisiaan. Näistä perhesuhteiden psykologisista rooleista löytyy ihan kirjoja. Aika monissa perheissä on ihan oikeitakin ongelmia, rahahuolia ja riitoja, sairastumisia, jne. Vaikeita aikoja. Lapset ovat luonnostaan niin optimistisia että he jaksavat toivoa aina parempaa, silloinkin kun se on täysin epärealistista, se on heille ominainen ihana ja hieno piirre. Ja vanhempien välinen side on heille yhtä itsestäänselvyys kuin vanhemman ja lapsen välinen side ja se perheen perusturvallisuus perustuu siihen että se on jatkuva.[/QUOTE]


Kai me vaan oltiin sitten omituisia lapsia? Ei oltu perehdytty lapsipsykologiaan, huomattiin vaan milloin oli hyvä olla ja milloin ei.

Voisi olla ollut erilaista jos kyse olisi ollut jostain vaikeista ajoista jotka hiersivät vanhempien suhdetta, silloin olisi ollut toivoa tilanteen muuttumisesta paremmaksi. Meille se vanhempien toimiva suhde oli vaan niin vieras juttu ja sen tajuaminen että molemmilla vanhemmilla voisi olla omat kodit tuntui helpottavalta.

 

["vieras"]

Äiti on alkoholisti ja on vieläkin en ole toisen lapsen syntymän jälkeen hänen kanssaan ollut enää missään tekemisissä, siitä on kahdeksan vuotta aikaa.
Äidin viinan juonin kestin mutta sitä en kun isä tuli aina kotia eikä tiennyt saako turpaansa vai ei, tuoko se taas toisia naisia kotiin ja äiti katsoo vaan vierestä jne. voin todella sanoa että toivoin eroa, kun muutettiin isää karkuun sen viisi kertaa, lopulta se onnistui ja isä tappoi itsensä.
yhtään kyyneltä en hänen takiaan ole päästänyt enkä päästä, varmasti sama tilanne on äitini kanssa kun hänet joudun hautaamaan.

voin todeta toivoin eroa molemmista toisesta vain pääsin ja toisesta pääsen eroon ajallaan.

 

["..."]

Voi luoja, odotin niin monta vuotta. 12ensimmäistä. Kyllä niihin mahtui hyviäkin muistoja paljon, mutta alkoholisti-isä ja pettäjä-äiti. Huhhuh sitä riidan määrää...

 

["..."]

Voi luoja, odotin niin monta vuotta. 12ensimmäistä. Kyllä niihin mahtui hyviäkin muistoja paljon, mutta alkoholisti-isä ja pettäjä-äiti. Huhhuh sitä riidan määrää...

 

[Anonyymi]

Voi ja monesti. Älysivät vihdoin erota kun olin 16v.

 

[......]

Toivoin, koska isä joi ja metelöi öisin ja näin ollen tuli itsekin herättyä monet kerrat keskellä yötä mekkalaan.

 

["murmeli"]

Hassua kun täällä on lähes kaikissä kommenteissa, että isä on se 'huono' osapuoli. Toivoisin, että mun vanhemmat eroaisivat. Sillä mun äiti on tehny mulle hyvin selväks sen, että sitä ei kiinnosta millään tavalla mun asiat. Saattaa nakella mua kotona, huutaa jatkuvasti ja ilmeestä näkee kun on taas suuttunut jostain. Se ei siedä edes sitä jos siivoan avuks (!?). Pari vuotta oon toivonu et voisin muuttaa kotoa pois, vanhemmat eroais tai _pääsisin_ jonnekin lastenkotiin tai vastaavaan. Ei vissiin oo normaalia. Isäni on sanonut, että eivät voi erota koska lapset kärsivät, mutta itehän kärsin ku ne on yhes.

 

["Jenis"]

[QUOTE="vieras";26617656][QUOTE="Vieras";26617575]

Sun pitää miettiä itse, että miksi.

Yleensä lapset toivovat loppuun asti ja senkin jälkeen hyvin pitkään että äiti ja isä sopisivat riitansa ja he olisivat taas iloisia yhdessä. Lapset tavallisesti myös kuvittelevat että vika on hänessä ja yrittää tehdä sopua ja olla kiltti. Tai heittäytyy syntipukiksi alkaen tehdä tuhmuuksia jotta vanhemmat syyttäisivät häntä eikä toisiaan. Näistä perhesuhteiden psykologisista rooleista löytyy ihan kirjoja. Aika monissa perheissä on ihan oikeitakin ongelmia, rahahuolia ja riitoja, sairastumisia, jne. Vaikeita aikoja. Lapset ovat luonnostaan niin optimistisia että he jaksavat toivoa aina parempaa, silloinkin kun se on täysin epärealistista, se on heille ominainen ihana ja hieno piirre. Ja vanhempien välinen side on heille yhtä itsestäänselvyys kuin vanhemman ja lapsen välinen side ja se perheen perusturvallisuus perustuu siihen että se on jatkuva.[/QUOTE]

Voi jeesus. Eli jos kirjoissa lukee jotain, se pitää enemmän paikkansa kuin oikeiden ihmisten oikeat kokemukset? En mäkään osannut lapsena mitään "avioeroa" toivoa, kun en sellaisesta mitään tiennyt, mutta kyllä mä toivoin että isä vain häviäis jonnekin että me saataisiin olla rauhassa. Ei meillä ollut mitään parempaa aikaa mihin ois voinut paluuta toivoa, vaan kaikki oli alusta asti ihan kamalan ahdistavaa. Että perusturvallisuus my arse.

 

["jep"]

Minäkin olen lukenut tuon, kuinka vanhempien ero on lapsille kamala peikko, ja he syyttävät itseään jne. Oma kokemukseni on silti erilainen. Meillä ei edes ollut mitään väkivaltaa, eikä kumpikaan vanhemmista ollut pelottava tai yksin syyllinen ongelmiin. Jossain vaiheessa vaan alkoi potuttaa ainainen riitely ja tappelu, äidin itkuiset syytökset isää kohtaan ja isän raivoaminen takaisin. Tuntui, että jos on noin hemmetin vaikeeta niin erotkaa perkele.

Tosin asiaan vaikuttaa sekin, että ero oli jossain vaiheessa oikeasti todellinen vaihtoehto, ja silloin vanhemmat sanoivatkin meille lapsille suoraan, että jos me eroamme, muistakaa, että me molemmat rakastamme teitä ja haluamme olla teidän kanssamme. Olisimme käytännön syistä jääneet isälle (molempien vanhempien näkemys), mutta äiti aina sanoi, että voisimme silti tulla hänen luokseen käymään koska vaan. Lähinnä siis riitely ja vänkääminen ja dramatiikka oli rasittavaa, ja ajatus kahdesta kodista ihan mielenkiintoinen. Varsinkin, kun äitini oli allerginen eläimille, ja isän luona olisin ehkä voinut saada lemmikin . Tosin eivät sitten koskaan eronneet, ja ovat yhdessä edelleen.