[QUOTE="Vieras";26617575][QUOTE="vieras";26617560]
Miksi tosta valehtelisin?
Sun pitää miettiä itse, että miksi.
Yleensä lapset toivovat loppuun asti ja senkin jälkeen hyvin pitkään että äiti ja isä sopisivat riitansa ja he olisivat taas iloisia yhdessä. Lapset tavallisesti myös kuvittelevat että vika on hänessä ja yrittää tehdä sopua ja olla kiltti. Tai heittäytyy syntipukiksi alkaen tehdä tuhmuuksia jotta vanhemmat syyttäisivät häntä eikä toisiaan. Näistä perhesuhteiden psykologisista rooleista löytyy ihan kirjoja. Aika monissa perheissä on ihan oikeitakin ongelmia, rahahuolia ja riitoja, sairastumisia, jne. Vaikeita aikoja. Lapset ovat luonnostaan niin optimistisia että he jaksavat toivoa aina parempaa, silloinkin kun se on täysin epärealistista, se on heille ominainen ihana ja hieno piirre. Ja vanhempien välinen side on heille yhtä itsestäänselvyys kuin vanhemman ja lapsen välinen side ja se perheen perusturvallisuus perustuu siihen että se on jatkuva.[/QUOTE]
Höpöhöpö. Tässä näkee, miten pihalla psykologit tai psykologisia kirjoja lukeneet ovat todellisesta elämästä, kun uskovat johonkin naurettaviin teorioihin tai yleistyksiin.
Minä en missään vaiheessa toivonut, että vanhempani palaisivat yhteen eron jälkeen. Aloin pelkäämään uudestaan, kun he kokeilivat yhteenpaluuta hetken aikaa. Luojan kiitos äitini ymmärsi nopeasti tehneensä virheen ja erosta tuli lopullinen.
Kun lapsi elää perheessä, jossa perusturvallisuus rikkoutuu tämän tästä, niin ei sellaista elämää halua jatkaa, kun ei voi luottaa mihinkään. Minä toivoin ainoastaan, ettei tarvitse pelätä äitini puolesta ja olin kovin helpottunut, kun pääsimme väkivaltaisesta isästämme eroon.
Onneksi 70-luvulla ei vielä lapsia pakotettu säännöllisiin tapaamisiin toisen vanhemman kanssa. Muutama kerta isän luona viinanhuuruisissa meiningeissä aiheutti melkoiset traumat ja kyläilyt isän luona loppuivat siihen.
