Muita surussa odottajia?

[Harmaana]

Onko palstalla muita mammoja, jotka ovat raskausaikana kohdanneet suuren surun?

Itse menetin lähiomaisen ei luonnolliselle kuolemalle. Menossa on viimeinen raskauskolmannes ja rankkaa on. Asia on jatkuvasti mielessä ja itku mielettömän herkässä.

Kohtalotoverit, miten tästä selviää?

 

[lissu]

:hug: voimia sulle sinne.

 

[Halfcafnonfatlatte]

En ole kohtalotoveri, mutta paljon voimia sinulle ja iloa tulevaan :hug:

 

[Turkilmas]

Mun isä kuoli nelisen kuukautta sitten. Ja ennen sitä oli valtava stressi töissä ja otin yhteen esimieheni kanssa yms. Isän kuoleman jälkeen jouduin sairaalaan kun vauva meinasi syntyä ennen aikojaan. Valtava pelko ja suoranainen paniikki päällä mentiin sairaalassa päivä kerrallaan eteenpäin. Lisäksi on ollut paljon huolia ja murheita suvussa ja perheessä (mm. 2 syöpäepäilyä yms.).

Eli hyvinkin rankkaa henkisesti on ollut eikä ole voinut estää surua ja itkua, pelkoa ja ahdistusta. Mä en osaa antaa muuta vinkkiä kuin että väkisin yrittää olla positiivinen. Se on auttanut mua oikeesti. Välillä tulee taas tosi huonoja päiviä ja suuri suru, mutta jotenkin mä vaan koitan kahlata niiden yli. Välillä menee hassuttelu ihan liioitteluksi, mutta se on mun keino koittaa selvitä.

Paljon voimia ja tsemppiä sulle :hug:

 

[pikkubertta]

Meillä kävi taas niin että mieheni isä kuoli ja hetken kuluttua totesin olevani raskaana. Se oli jotenkin kauheaa aikaa, iloitsi omasta raskaudestaan, samalla suri ihanaa appea ja suretti miehen puolesta. Samoin otti koville se että tajusi sen ettei tuleva lapsi tule koskaan tuntemaan pappaansa eikä pappa lasta. Lapsi olisi ollut papan ensimmäinen lapsenlapsi. Kovasti olen nyt tytölle yrittänyt papasta kertoa ja paljon kuvia katsellaan. aina vaan meinaa itsellä itku tulla yhä vieläkin, neljän vuoden jälkeen.

 

[lissu]

seurakunnat järjestävät monasti erilaisia sururyhmiä, joissa on tarkoitus löytää vertaistukea. Kyse ei ole mistään uskonnon tuputtamisesta, vaan ihan puhtaasti surun työstämisestä vastaavaa kokeneiden ihmisten kanssa. Kysy omasta seurakunnastasi lisää tai googleta esim. sururyhmä ja oma paikkakuntasi.

 

[lissu]

http://www.tukiasema.net/keskustelu/default.asp

täältäkin voit löytää vertaistukea.

 

[JuiceFani]

Ei mullakaan suoranaisesti tolleen että raskausaikana tai no, mun mummo kuoli joulukuun alussa -96 ja mun esikoinen synty elokuun puolessa välissä -97 eli en tienny vielä olevani raskaana kun mummo kuoli.

Voimia paljon ap:lle. :hug:

 

[mamma ja pojat]

:hug:

 

[Ä-2]

odotin esikoistani kun minulta kuoli mummo. minua on jäänyt vaivaamaan se että en mummolleni kerennyt kertoa odottavani lasta! Mummo oli minulle läheinen ja hän kuoli yllättäen :ashamed:

 

[Möppöläinen]

:hug:

 

[ap]

kiitos lohdutuksesta.

synnytykseen on nyt aikaa vajaa kuukausi ja eniten pelkään sitä hetkeä kun saan vauvan syliini. luulen, että hajoan täysin. tämä suru ja vauva ovat nivoutuneet tiukasti yhteen. menettämäni läheinen odotti valtavasti tätä lasta tulevaksi ja nyt hän ei olekaan vastaanottamassa vauvaa maailmaan. vauva ei asiaa tietenkään osaa surra, mutta minä suren omaa suruani ja luonnollisesti myös vauvan surua.

 

[vieras]

On mahdollista, että suru tulee vyörynä kun vauva syntyy. Erityisesti näin jos kyseessä on ollut vanhempasi, mutta muutoinkin se on mahdollista. Se jostakin syystä kuuluu kaavaan. Kun oma elämä muuttuu ja muutoksessa ei olekaan se läheinen enää mukana.

Menetin äitini jo vuosia ennen lapseni syntymää, mutta jostakin syystä vasta lapsen syntyessä suru iski täydellä voimalla. Silloin olisikin halunnut itse olla lapsi kun olisi pitänyt olla lapselle äiti.

Olen ajatellut, että ehkä äidin tulee käsitellä surua ja muuta keskeneräistä silloin kun lapsi syntyy, jotta hän osaisi olla parempi vanhempi lapselleen. Se on siis kehittymistä, kasvamista. Älä pelkää surua, mutta yritä saada apua lapsen hoitoon ja arjen pyörittämiseen jos suru vie voimat.

 

[ap]

kyseessä on todellakin toinen vanhemmistani. olen surrut todella paljon jo nyt ja huomaan, että nämä raskaushormoonit ovat tehneet minusta uskomattoman masentuneen ja itkuherkän. varmasti surisin valtavasti ilman tätä raskauttakin, mutta nyt kaikki "elämättä ja kokematta jääneet" asiat ahdistavat ja surettavat minua.

on vaikea ajatella lapsen hoitoa ja kasvatusta, kun elämänasenteeni on muuttunut täysin, tällä hetkellä maailma on melko pimeä ja surkea paikka elää. ja lastahan pitäisi kasvattaa aivan eri asenteella....

 

[vieras]

Mun mieheni sai aivoinfarktin viisi viikkoa ennen toisen lapsemme laskettua aikaa. Odotuksen loppu meni kuin sumussa, en ehtinyt mitenkään valmistautua vauvan tuloon. Hän vain sitten tulla tupsahti kaiken sen kaaoksen keskelle. Silloin elettin surun ja epätoivon hetkiä. Mieheni kuitenkin onneksi toipui ajan kanssa melkeinpä ennalleen <3

 

[Keittiönoita]

:hug: :hug: Mun avomies kuoli 3 viikkoa ennen esikoisen syntymää.

 

[An-nik-ki]

Voimia teille kaikille :hug:

 

[Eestlanna Savanna]

ei ole kokemusta ,mutta tokan kanssa oli ahdistuneisuuta kolme viikkoa ennen synnytystä.Voimia sulle,usko että kaikki menee hyvin :hug: :hug: