Muita ujostelevia lapsia?

[ujopiimän äiti]

Meidän 3-v. tyttö on aivan mahdottoman ujo. Ei suostu juttelemaan muiden aikuisten kuin meidän vanhempien kanssa ollenkaan. Siis jopa isovanhempia ujostelee, vaikka nähdään heitä suht säännöllisesti ja välit ovat lämpimät. Tarhassa ei sano tädeille mitään; jos tädit kysyvät jotain, joko nyökkää tai puistaa päätä. Raukalla ei ole kavereita, kun on niin ujo, ettei uskalla mennä toisten lasten seuraan. Tyttö leikkii pikkuveljen kanssa sekä äidin ja isin kanssa.

Onko kellään vastaavaa? Auttaako tähän joku? Ja onko toivoa, että menisi esim. iän myötä ohi?

En sinällään ole järjettömän huolissaan, koska lapsessa ei ole mitään varsinaista vammaa (esim. ei ole autistinen tms.). Oman perheen kesken on mitä mukavin ja reippain tyttö, mutta muut ihmiset kammoksuttaa ja tyttö lukkiutuu aivan täysin. Jotenkin säälittää, että tyttö jää paitsi jostain kivasta, kun ei esim. leiki pihan lasten kanssa, eikä kutsu kavereita meille kylään. Arveluttaa myös se, miltä tarhassa olo tuntuu, kun ei pysty puhumaan kenellekään päivän aikana, jos olisi jotain hätänä tai asiaa.

 

[eliana]

Meillä on nykyisin reipas ekaluokkalainen, joka oli aiemmin tosi ujo. Eipä tuossa voi paljon muuta tehdä kuin antaa lapsen olla sellainen kuin on ja pikkuhiljaa opetella sosiaalisia taitoja, mutta ei kolmevuotiaan vielä tarvitse paljon osata! Minusta pääasia on, että osaa leikkiä jonkun kanssa ja luoda suhteita toisiin, vaikka sitten äitiin ja veljeen. Kyllä niitä kavereita vielä ehtii tulla.

Meillä auttoi vähän, kun kotona leikittiin sosiaalisia tilanteita. Vaikka legoukkeleilla voidaan leikkiä pihaleikkejä ja sitä kautta opetella mitä tietyssä tilanteessa voisi sanoa. Ja nukeilla varsinkin voi luoda sellaisia tilanteita mihin tyttö itse ei uskaltaisi mennä. Tärkeintä että oppii leikkimään ja on hyvä itsetunto. Kavereita tulee sitten kun aika on kypsä.

 

[Milli-Molli]

Ihan totta, kauheaa, että oma äiti pitää lapsensa ujostelemista melkein samana kuin vammaa! Luepa Keltinkankaan kirja Temperamentti ja opettele arvostamaan lastasi ja hänen luonnettaan sellaisena kuin se on. Itse olen aina antanut piutpaut sille, että vieraiden seurassa tyttäreni ujostelee. Ei kaikki lapset (eikä aikuisetkaan) rieku aina kukkona tunkiolla, aina pää auki.

 

[Hopsuli]

Oma 2-v lapseni on ujo, mutta niin olen ollut itsekin aina.
Toivottavasti hänkin aikanaan rohkaistuu hieman, vaikka on tietenkin mukavaa, että samanluonteisena ymmärrän lapseni tempperamenttia.

Ed. kirjoittajan kannattaisi lukea ap:n teksti paremmin. Ei hän missään vaiheessa pitänyt lapsensa ujoutta vammana tms.
Ujoutta on eriasteista ja lievästä voi olla vain hyötyä. Todella ujo lapsi jää, surullista kyllä, monesta syrjään.
Fakta on, että ujoudesta on paljon haittaa elämässä. Muistan monia tilanteita lapsuudestani (ja myöhemminkin) jolloin olisi parempi ollut saada suu auki, mutta ei se minulta onnistunut.

Suosittelen, että esimerkiksi päiväkodissa kehityskeskustelussa otat huolesi lapsen kaveruussuhteista puheeksi. Päiväkodin aikuiset voisivat järjestää tilanteita, joissa lapsesi olisi helpompi päästä mukaan leikkiin.

Mitä enemmän lapsesi kokee myönteisiä sosiaalisia tilanteita sitä rohkeammaksi hän niissä tulee.
Valitettavan moni aikuinenkin suhtautuu ujoo lapseen tylysti; ujo lapsi tarvitsee aikaa ja sehän on tunnetusti nykypäivänä kortilla.
Ujo lapsi ei rohkaistu karaisemalla, mutta pientä tuuppimista hän voi tarvita.

Mukavaa loppusyksyä!

 

[taustalla]

Apua! Pitäisikö 3-vuotiaan todella jo olla reipas ja sosiaalinen ja kutsua kavereita oikein kyläilemään? Vai onko ap:n lapsi jo lähellä 4 vuotta?

Meillä on ujo lapsi myös. En ole ajatellut että pitäisi jo noin nuorena osata sitä ja tätä. En taida vaatia paljon mitään lapsiltani...

 

[ujoja tyttöjä]

Meidän tytär oli pienenä ujo. Varsin pitkään ei mennyt vieraitten lasten kanssa lainkaan, vaan vaati esim. leikkikentällä seurakseen minut tai isänsä. 3 v:nä ei esim. mennyt vieraitten lasten kanssa leikkimään. Tuttujen serkkujensa kanssa kyllä. Vältti kanssakäymistä myös vieraitten aikuisten kanssa. Vanhempanakin oli pitkään hyvin valikoiva, eli todella valikoi ne aikuiset, joiden kanssa harrasti sosiaalista kanssakäyntiä jollakin tavalla. Ei koskaan ängennyt ensimmäisenä näytille, eikä varastanut huomiota. Silloin nuorena äitinä se joskus oli raskasta, varsinkin kun esim. isovanhemmat syyttivät siitä minua. Kuitenkin toisaalta tyttö oli hyvin sopeutuvainen ja matkusti kanssamme paljon, eikä koskaan vierastanut uusia paikkoja, uusia yöpymispaikkoja (ulkomailla milloin missäkin), vaan silminnähden nautti matkustamisesta ja nukkui hyvin. Tyttö ei myöskään osannut pitää puoliaan, eli ei osannut kyynärpäätaktiikkaa muitten lasten kanssa. Kouluiässä kehoitin monesti olemaan ilkeä takaisin, jos joku oli ilkeä. Mutta pärjäsi koulussa hyvin, kavereita oli, muutamia. Ujoudestaan huolimatta kun lapsi kasvoi, tuli esille uusia piirteitä. Tyttö ei tarvinnut aina itselleen kaverista "saattajaa", vaan kun itse halusi mennä harrastamaan esim. jalkapalloa, meni sinne yksin, vaikkei ketään tuntenut. Lisäksi hänen esiintymiskykynsä on ollut aina loistava, suurtenkin yleisöjen edessä.
Nyt meillä on runsaan ja vaihtelevan kaveripiirin omaava lähes aikuinen, itsevarma, sosiaalinen, esiintyvä ja peloton nuori nainen. Kaveripiirissään tyttö on luotettu ja suosittu.
Usein nämä ujoksi leimatut ovat sosiaalisesti hyvin älykkäitä ja ajattelevia. Tukea ja kuuntelijaa on lapsuusaikana tyttö tarvinnut, koska hän usein pohti syvällisestikin sitä, miksi joku on tuollainen ja miksi joku on ilkeä. Usein näillä ujoilla on sitten aikuisena parempi itsetunto, kuin niillä jokapaikan häslääjillä. Tosiasia kuitenkin on, että päivähoidossakin, kuten neuvoloissakin tämä ujous katsotaan usein puutteeksi. Olen kuullut, että joku terkkari on ollut syvästi huolissaan ja passittamassa lasta psykologille, kun lapsi ei ole suostunut jäämään kolmevuotiaana terkkarin kanssa kahden ilman äitiä, kuten ne nykyisin vaativat.